IRC-Galleria

Jotenkin äkisti kovin moni mulle tärkeä ihminen onkin fyysisesti poissa tai muuten etäällä. Mun pitäisi kai alkaa ammattikaasoksi tai jonkinlaiseksi muuksi tapahtumajärjestäjäksi, siten, että olisin koko ajan kovasti tärkeä ja että ihmiset soittelis mulle ja kaipais juuri mua johonkin. Laskeutuminen arkeen on ollut kummallinen - yhtäkkiä kukaan ei tarvitse mua välttämättä mihinkään. Nobody loves me. Nyyh.

Keskusteltiin rouva Taalasmaan kanssa tässä taannoin eräästä ihmisestä. Mä tulin aprikoineeksi ääneen, mitä tämä mies musta haluaa, johon Taalasmaa kärppänä totesi: "Se haluaa pelastaa sut." Puolileikillään tietysti, mutta silti mä jäin miettimään. Ensinnäkin sitä, onko edelleen kyse pohjimmiltaan niistä ikivanhoista ja konservatiivisista rooleista, että mies "pelastaa" naisen a) kunniattomuudelta, b) naimattomuuden häpeältä, c) villiltä yhteiskunnalta, d) naiselta itseltään, e) joltain muulta, miltä? Että mies on se tukipilari ja nainen se tukeutuja? Vai mitä ihmettä.
Toiseksi kelasin tietysti taas vähän itseäni. Mä en usko olevani sitä naistyyppiä (jos siis tykkää jaotella ihmiset tyyppeihin, teen sen tässä ilmaisun keventämiseksi ja onnistun siinä näköjään kerrassaan sulavasti), joka herättää miehissä suojeluvietin ja näyttää hauraalle ja pelastusta kaipaavalle. Ihmiset harvemmin vaivautuvat haastamaan itseään tässäkään, onhan helpompaa vetää yhtäläisyymerkki habituksen ja persoonan itsensä välille. Sinänsähän sekin on valtavan sääli, koska jos kerran itse tietää selviävänsä ja pärjäävänsä aina, miksi se pitää kerta toisensa jälkeen todistaa ihmisille. Nousta tatamista, ravauttaa vaatteita, ojentaa ryhti ja huutaa: "I'm OK! I'm OK!" Ei sattunut.
Nyt mulla katkes ajatus. Jotain muutakin piti vielä sanoa, mutta ehkä en edes yritä. I'm OK.