IRC-Galleria

Tämä päivä jää aikakirjoihin päivänä, jolloin minä soitin elämäni ensimmäistä kertaa yleiseen hätänumeroon (taas yksi Mä en oo koskaan -pinna vähemmän). Tilanne ei ollut mitenkään stressaava, paniikinomainen tai kenenkään terveyttä saati henkeä uhkaava, mutta silti mulla oli varsin juhlallinen olo. En saanut puheluni taustalle kuitenkaan mitään torvifanfaaria tai serpentiinisuihkua, ja puheluun vastaava mieskin kuulosti varsin tympääntyneelle. Tulin ajatelleeksi, että sekin toden totta on jonkun työtä, että sille sopertelevat ja änkyttävät ja epäselvät ja hätääntyneet asiakkaat ovat arkipäivää ja että ehkä senkin tekis mieli toisinaan sanoa niille rumasti ja olla tahallaan epäkohtelias. Jotenkin banaalia.

Tänään on ollut hämmentävän vaivaton päivä: hurjan monet pienet ja akuutit jutut on jotenkin ihmeen kaupalla järjestyneet itsestään tai muuten vain kätevästi, saaden aikaan hyvän tuulen ja levollisen mielen. Millähän tämän saisi tarttumaan niihin isoihinkin asioihin?

Mä olen ennenkin puhunut tuoksujen ja muistojen yhteydestä. Eilen illalla meinasin taas pakahtua ikävään, kun miesten pukkaria tarkastaessani siellä tuoksui kamalan tutulle - sille mäkin joskus tuoksuin oltuani koko päivän lähellä. Vaikka järjellä saisikin asiat selitettyä ehjiksi, kroppa muistaa kaiken eikä suostu loogiseksi.