IRC-Galleria

Mun tämänaamuinen Hesari ei ollut tullut koskaan mun kotiin saakka. Se oli jäänyt lajitovereittensa kanssa meidän rappukäytävään ulko-oven eteen lepäilemään. Aloin heti kehitellä hurjaa saagaa kadonneesta lehdenjakajasta - vaikka ehkä sitä on vain ramaissut ja se on aatellut että löytyy ne lehdet tostakin, mä lähen kotiin.

Oikeasti on mänttiä, että vuodenaikoina, joina valoa ja siten tehokasta aikaa vuorokaudessa on muutenkin vähemmän, sitä kuluu välttämättömyyksiin kovasti paljon enemmän. Kohta ei voi kulkea pyörällä minnekään, ja julkisilla liikkuminen vaatii paitsi pitkää pinnaa myöskin joustavaa aikataulua. Kaiken maailman vällyjen ja laamapaitojen pukeminen vie enemmän aikaa, ihan normaaleiltakin ihmisiltä mutta ennen kaikkea tällaisessa työssä, joka tuntuu koostuvan enimmäkseen pukemisesta ja riisumisesta. En edes puutu tässä haravoinnin, lumenluonnin ja autojen kinoksista kaivamisen aiheuttamaan ajanhukkaan. Hirveän huonoa suunnittelua taas kerran.

Miksi ihastuminen on niin kovin vaikeaa? Olisi hurjan kätevää, jos voisi paperille listattujen ja silminnähtävien ominaisuuksien perusteella vain päättää, että tosta mä alan tykätä ja sitten vaan alkais. Se, ettei voi harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan edes noin perustason jutuissa, on paitsi ihan kamalan turhauttavaa aiheuttaa myöskin ihan suotta harmia, kurjaa oloa ja sydänsuruja. Ja mistä sekin sitten johtuu, että intressit menevät hirveän usein ristiin noissa jutuissa? Että kun toista kiinnostais, niin toista ei - ja päin vastoin. Tolkuttomat määrät hukkaenergiaa, aivojen tyhjäkäyntiä ja pahaa mieltä. Hankaluutta.

Mä selasin tossa jokin aika sitten blogiani taas taaksepäin, ja tulin todenneeksi jotain. Mun mielestä eräs maailman eniten paikkansapitävistä kliseistä on se, jonka mukaan onnelliset ihmiset eivät tee hyvää musiikkia. Mä olen oikeasti aina ollut tuota mieltä, mulla on lukuisia todisteitakin siitä vaikken niitä nyt jaksakaan alkaa tässä listailla. Tämä pätee myös näköjään mun bloggaamiseen: ollessani sävyisällä ja lauhkealla mielellä kirjoitan löpsösti ja joutavia - jos maltan kirjoittaa ollenkaan. Parhaat ja usein ruudikkaimmat tekstit on syntyneet jonkin voimakkaan sisäisen myllerryksen, kiukun tai syvän surkeuden alhossa velloessani. Mulla on tämän selittämiseen myös teoria: kun negatiiviset tunteet kasaantuvat, niille pitää löytää jonkinmoinen purkamisväylä. Niitä ei ole sosiaalisesti suotavaa esittää yhtä julkisesti kuin positiivisia (eikä se useinkaan olisi kovin järkevääkään). Jonnekin se kaikki energia ja paha veri pitää kuitenkin kanavoida. Sapekas tuuli on muutenkin mainio moottori asioille, jotka vaativat paljon viitseliäisyyttä tai ponnistelua.

Maanantai. Väsytys.