Viime aikoina rehellisyys, ajoitus ja avoimuus ovat olleet varsin päivänpolttavia aiheita mun ystäväpiirissä. Hienoja ja tavoiteltavia arvoja, mutta samalla portteja kiihtyvään syyllisyyskurimukseen.
On todettu, että aikuiset ihmiset kantavat itse vastuun omista tunteistaan ja niitten kehittymisestä: sitä ei voi sysätä kenenkään toisen kontolle. Vanha totuus on myöskin se, että kaikki elämämme päätökset teemme parhaan senhetkisen tietämyksemme nojalla. Etenkään ihmissuhteiden hoitamiseen ei tarvita - eikä voida vaatia - kristallipalloa.
Näiden asioiden oikeudenmukainen toteutuminen edellyttää ainoastaan sitä kuuluisaa rehellisyyttä: ensin itselleen, sitten muille. Ihmissuhteissa tunteiden ja tekojen rajat ovat usein hiuksenhienot, eikä kahta yksilöä välttämättä erota mikään muu kuin iho.
Rehellisyyden jälkeen tulee sitten se sosiaalinen vastuu: koska vähemmän haluava saa aina päättää, hänen tulee olla kyllin vahva kertoakseen päätöksestään ajoissa. Se, että on valmis kieltämään itseltään jotain toisen ihmisen hyvän vuoksi, on musta suurinta mitään. Ja samalla se on vähintä, mitä voi vaatia.
Saadakseen jotain täytyy olla valmis luopumaan jostain muusta.