IRC-Galleria

Mä olen viimeisen parin päivän aikana saanut taas palautettua mieleeni, miksi mä oikein kammoksun HKL:n busseilla ajelua. Pienellä paikkakunnalla kasvaneena ja runsaasti kaukoliikenteen linjureita käyttäneenä mulla on sellainen hupsu usko, että kun mä katson oikein aikataulusta, monelta mun pitää olla pysäkillä, se sitten stemmaa kanssa ja mä pääsen sinne minne pitääkin silloin milloin pitääkin. No. HKL:n bussien kanssa se on ihan onnenkauppaa, tuleeko ne ajallaan - tai ollenkaan. Eihän ratikat tai metrotkaan aina pilkuntarkkaan kulje (ja junat kuulemma vielä vähemmän, mutta niitä mä nyt tuskin muutenkaan koskaan käyttelen muuten kuin huvikseni. Ja silloinhan sillä ei ole mitään väliä.), mutta niitä mä en koskaan katsokaan aikataulukirjasta tai Reittioppaasta, vaan menen pysäkille siinä toivossa, että joku mut siitä joskus poimii kyytiinsä. Aina on poiminut. Paitsi jos itse olen ehtinyt pitkästyä ja kävellä perille sitä ennen.
Raitiotievaunuissa on myös toinen mainio piirre: ne toimivat ensiluokkaisina oppaina eksyneelle kaupunkisuunnistajalle. Bussit kun ajelevat pitkin kaistoja aivan holtittomasti ja kääntyilevät sinnetänne täysin mielivaltaisesti, eikä niitten käyttämää reittiä voi suunnasta kadottuaan seurailla yhtä kätevästi kuin vaikkapa ratikkakiskoja.
Tämän viikonlopun olen pakotettu kulkemaan myös linja-autolla ja uumoilen, että ennen sunnuntaita saan kirota koko laitoksen kuskeineen alimpiin kattiloihin. Useaan kertaan.

Mä olen ollut nyt kaksi päivää heppakisoissa töissä. Tänä aamuna näin ensimmäisen elävän hevosen, noin kahdenkymmenen metrin päästä. Tilanne tulee tosin muuttumaan ratkaisevasti vieläpä tänä iltana, sillä minut on nimetty pienen esiintyvän shetlanninponin assariksi. Voitte olla varmoja, että tästä pestistä on luvassa lukuisia kuulemisen arvoisia tarinoita.