IRC-Galleria

Mä olen joskus leikitellyt sellaisella ajatuksella, että mitä jos vain lähtisi pois. Kesken työpäivän, lähtisi hakemaan postia tai käymään kaupassa tai vaikka viemään roskia ja jäiskin sille tielleen. Lähtis työvaatteissa, kävelis alkuperäisen määränpäänsä ohi pelkkä Visa taskussa, jättäis kaiken ja menis. Matkustais jonnekin, kunnes rahat loppuis ja jäis sitten siihen: toistaiseksi, hetkeksi, vähäksi aikaa - kunnes haluais taas jatkaa. Ei kiinnittyisi kehenkään tai mihinkään, olisi aito Camel Boot.
Elokuvissa se ainakin onnistuu.

Mä olen jotenkin perverssillä tavalla kovin kiinnostunut mainoksista. Mä ihan kernaasti putoan hyvien mainosmiesten laskelmoivien ja rahanahneiden mielten punomiin juonikuoppiin, sokerisiin lauseisiin ja siloiteltuihin kuviin, jos ne on tehty isolla rahalla ja jos jotenkin katsoja saadaan huijattua uskomaan, että sydämellä. Kaikkien aikojen paras tätä laatua oli se eräs automainos, jossa näytettiin erilaisia ihmisiä piirtelemässä toistensa iholle mutkaisia reittejä. Miten se siihen autoon liittyi, se ei mulle selvinnyt koskaan, mutta se oli tavallaan yhdentekevää, sillä kyseessä oli visuaalisesti melkein pikkuinen taideteos. Tällaisia viime aikojen helmiä puolestaan on ainakin se oisko Becelin sydänmainos, jossa punahupparinen mies lenkkeilee räntäsateessa. Siinä on jotain tosi jylhää ja hienoa. Samoin mä pidän kovasti siitä (kai?) jonkun kosmetiikkamerkin mainoksesta, missä kuvataan eri ikäisiä ihmisiä kasvoista ja se slogan menee että ihon pitää kestää koko elämän tai jotain.
Ehkä kyse ei siis olekaan oikeasti mainoksista, vaan siitä, että mä kerta kaikkiaan pidän ihosta.

Tähän vaiheeseen olis kenties hyvä siteerata Nuuniksen blogimerkintää muutaman päivän päästä: "joskus on myös hyvä lopettaa kirjoittaminen siihen kohtaan, jossa ei ole enää varma, päästääkö se kauttaan koskaan mihinkään lopputulokseen.". Enpä olis itsekään paremmin.