IRC-Galleria

Aamulla oli hurjan hieno sää, ja lenkkeily oli yhtä kivaa kuin se aina tämännäköisenä päivänä on. Eikä tullut edes kylmä.

Minuutti heräämisen jälkeen vastaanotettu puhelu varmisti, että vanha hyvä ystävä välittää yhä ja että sillä on kaikki mainiosti. Se on mukava kuulla, ja siitä saa itsekin toivoa ja voimaa.

Mulla oli koko päivän uutukaiset Superstarit jalassa, enkä voinut olla tuijottelematta niitä yhtenään sekä hinkkaamatta likatahroja niiden kiiltävänvalkoisesta pinnasta julkisilla paikoilla pöyhkeän näköisenä.

Mun tuleva joululahja on niin hieno ja niin kallis, etten uskalla edes ajatella sitä vielä kunnolla. Mutta oon niin innoissani, että mua alkaa naurattaa aina kun mä ajattelen sitä.

Mä kävin lääkärillä, ja se kertoi mulle että olen melkein ok enkä suinkaan parantumattomasti ja vakavasti sairas, kuten pelkäsin.

Vaasanaukion puihin oli kiedottu jouluvaloja (ja erinäköisiä jalkineita, mutten tiedä liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa). Se sai tuon vanhan kunnon Ikuisen Vapun Aukion näyttämään ystävälliselle, jopa kutsuvalle, ja mä luulen että se vähän myös oli karkoittanut niitä vakiosti siellä pyöriviä sekakäyttäjiä. Joko ne tai sitten ne metroaseman sisäänkäynnillä partioivat stewarit.

Tämmöisiä. Eikä tällaisena päivänä pitäis valittaa, mutta kaikesta huolimatta jotain puuttuu. Jotain, jolla on erisnimikin.

Mähän olen siis varsin epäkelpo ja poliittisesti passiivinen yksilö. Mulla on useinkin miltei kaikesta kärkevä mielipide ja joistain asioista jopa muutama peruste ja siten pohja tälle mielipiteelleni, mutta hirveän harvoin mä oikeasti jaksan paneutua mihinkään niin, että voisin todella punnitusti ja painavasti sanoa olevani jotain mieltä yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä.
Mulla on tähän saakka ollut epämääräinen ja jokseenkin huojahteleva mielipide Natosta, mun päässä se on kytkeytynyt sotahulluihin, George W:hun, kaikenlaiseen kilpavarusteluun ja mahtailuun ja ollut siis sitä kautta ehdottoman vastustettava asia - täydelliseltä MuTu-pohjalta siis. Nyt sitten viikonloppuna avasin Hesarin (en muista oliko lauantai vai sunnuntai, ja se lienee kokonaisuuden kannalta yhdentekevää) ja siinä oli kuin tilauksesta koottuna pieni Nato-opas: oli haastateltu asiantuntijoita kummaltakin puolelta, esitetty heille hypoteettisia kysymyksiä ja sitten listattu, mitä tapahtuisi, jos Suomi olisi / ei olisi Natossa. Mä sitten alati valmiina tyydyttämään tiedonjanoani ja alttiina laajentamaan ihan pian rajatonta sivistystäni otin lehdestä tukevan kahden käden otteen ja päästin itseni syventymään tekstiin. Ja petyin pahan kerran: sen mukaan eroa ei juurikaan käytännön toimissa olisi, oltiin me sitten liittoumassa tai ei. Monissa jutuissa ainoa ero oli julkilausuttu velvoite: Naton jäsenenä Suomen olisi pakko ryhtyä toimenpiteisiin esim. naapurimaita uhkaavissa tilanteissa, pitäisi antaa eritasoista apua ja noin, mutta käytännössä nykytilanteessa sen olisi liittoutumattomanakin mahdoton jättäytyä asioiden ulkopuolelle (kuten jo arkijärkikin ihmisellä sanoo. Jos yksikään yksilökään ei käytännössä ole saari, miten ihmeessä se muka onnistuisi valtiomittakaavassa?).
Nyt mä en tiedä, onko tämäntasoisen vääristymän kohdalla kyse siitä, että valtakunnan pääprinttimedialla on jälleen omat salatut agendansa Naton suhteen (puolueettomaksi ehdottoman totuuden lähteeksi sitä tuskin kukaan enää tällä informaatioähkyn aikana kuvittelee), vai ovatko erot todella noin mitättömät. Entä pitkän tähtäimen ongelmat ja edut? Ja: mitä ihmeen virkaa koko sotilasliitolla sitten edes on, jos siitä ei saavuteta mitään merkittäviä kansallisia bonuksia? Miksi siihen pitäisi olla liittymättä, jos haittojakaan ei juuri ole? Vai onko tämä nyt sitten sitä politiikkaa?
Voitko Fridhofshoffen (tai joku muu valistunut) kertoa mulle, mistä tässä oikeasti on kyse? Koska mua jotenkin just alkoi kiinnostaa. Kiitos.

Mä tajusin eilen maatessani sängyssä valot sammutettuina, kattoon tuijottaen, että tämä on ensimmäinen pimeä vuodenaika tässä asunnossa mulle. Edellisessä mä ehdin viettää niin monta vuodenkiertoa, että tiesin täsmälleen, millaista siellä oli milloinkin: mitkä äänet sinne kantautui ja minkäväristä valo oli marraskuisena yönä. Tämä asunto on mulle edelleen puheissa ja ajatuksissa "uusi", vaikka olen asunut tässä yli puoli vuotta, ja tämä ajatus johdatti minut jälleen syvempään itsetutkiskeluun, sillä itsehän olen itselleni alati kiehtova uusien oivallusten kehto ja - etten sanoisi - kohtu. Mutta siis mä hoksasin, että mulla kestää tottua uusiin juttuihin - asioihin, ihmisiin. Ottaa aikansa tottua ajatukseen uudesta ystävästä, työstä, kodista, sellaisista - ottaa aikansa tottua niistä pois. Mä en toden totta kuulu nopean toiminnan joukkoihin. En tosin osaa ratkaista, kannattaisiko sitä luonnehtia pitkäjännitteisyydeksi vai hitaaksi sytytykseksi, ja kumpi on todenmukaisemmin sanottu.

Olin tänään ekaa kertaa ratikan kyydissä silleen, että se otti ja laukesi Karhupuiston pysäkille. Mä tunsin jotenkin voimakasta sympatia sitä kuskia kohtaan, sillä tuommoisen täytyy olla kerrassaan piinaavaa. Mun on muutenkin vaikea sietää elottomien olentojen niskoittelua, ja mä usein pyrin puhumaan niille järkeä ihan ääneen, toisinaan jopa varsin kuuluvaan ääneen. Kaikkihan on varmaan jo kuulleet nämä tiskikaapissa oleville lautasille ärjytyt "VOITTEKO PYSYÄ PAIKOILLANNE!"-pyynnöt ja hitaasti kiihtyvälle autolle haukahdetut kannustushuudot: nuorempana mä myös toisinaan otin ihan kirjaimellisesti ohjat omiin käsiini. Eräänkin kerran koetin tuloksetta peruuttaa puutarhatraktorilla (siis sellaisella pikkuisella päältäajettavalla ruohonleikkurilla, ei millään oikealla Massey-Fergusonilla) peräkärryä puuvajaan. Ei onnistunut. Hyppäsin kuskinpukilta, tempaisin aisan vetokoukusta ja punnersin sen perkeleen Muulin hartiavoimin halutulle paikalle. Hevosiakin voi tavallisesti kätevästi siirrellä pois tieltä ihan tuuppimalla tai raajojaan käyttelemällä, polkupyöristä ja ostoskärryistä nyt puhumattakaan: moottoroidut ajoneuvot on kuitenkin ihan toinen juttu, ja kokonaan eri peli on sitten nämä usean vaunun mittaiset sähkökäyttöiset mittarimadot, joiden uusien kulkuväylien raivaamisen nimissä valtaosa Helsingin kantakaupunkia on muutettu perunapelloksi, kaistoja suljettu ja parkkipaikkoja niukistettu. Niitä ei nosteta ilmaan, siirretä tilapäisesti ja nopeasti pois reiteiltä, työnnellä käsivoimin yhtään minnekään - tuskin edes peruutetaan itsenäisesti ilman apukuskia. Ei o helppoo meist kellään.

Mä olen joskus leikitellyt sellaisella ajatuksella, että mitä jos vain lähtisi pois. Kesken työpäivän, lähtisi hakemaan postia tai käymään kaupassa tai vaikka viemään roskia ja jäiskin sille tielleen. Lähtis työvaatteissa, kävelis alkuperäisen määränpäänsä ohi pelkkä Visa taskussa, jättäis kaiken ja menis. Matkustais jonnekin, kunnes rahat loppuis ja jäis sitten siihen: toistaiseksi, hetkeksi, vähäksi aikaa - kunnes haluais taas jatkaa. Ei kiinnittyisi kehenkään tai mihinkään, olisi aito Camel Boot.
Elokuvissa se ainakin onnistuu.

Mä olen jotenkin perverssillä tavalla kovin kiinnostunut mainoksista. Mä ihan kernaasti putoan hyvien mainosmiesten laskelmoivien ja rahanahneiden mielten punomiin juonikuoppiin, sokerisiin lauseisiin ja siloiteltuihin kuviin, jos ne on tehty isolla rahalla ja jos jotenkin katsoja saadaan huijattua uskomaan, että sydämellä. Kaikkien aikojen paras tätä laatua oli se eräs automainos, jossa näytettiin erilaisia ihmisiä piirtelemässä toistensa iholle mutkaisia reittejä. Miten se siihen autoon liittyi, se ei mulle selvinnyt koskaan, mutta se oli tavallaan yhdentekevää, sillä kyseessä oli visuaalisesti melkein pikkuinen taideteos. Tällaisia viime aikojen helmiä puolestaan on ainakin se oisko Becelin sydänmainos, jossa punahupparinen mies lenkkeilee räntäsateessa. Siinä on jotain tosi jylhää ja hienoa. Samoin mä pidän kovasti siitä (kai?) jonkun kosmetiikkamerkin mainoksesta, missä kuvataan eri ikäisiä ihmisiä kasvoista ja se slogan menee että ihon pitää kestää koko elämän tai jotain.
Ehkä kyse ei siis olekaan oikeasti mainoksista, vaan siitä, että mä kerta kaikkiaan pidän ihosta.

Tähän vaiheeseen olis kenties hyvä siteerata Nuuniksen blogimerkintää muutaman päivän päästä: "joskus on myös hyvä lopettaa kirjoittaminen siihen kohtaan, jossa ei ole enää varma, päästääkö se kauttaan koskaan mihinkään lopputulokseen.". Enpä olis itsekään paremmin.

Dexter jätettiin niin jännään paikkaan, että mun on pakko väkiste valvoa ja katsoa vielä se vikakin osa. Kynsistä ole jäljillä enää mitään.

Hähä, Ihahaahan ne on lisänneet Il buono, il brutto, il cattivon tunnariujellusta! Hillitöntä! Ja Pikku Lauri onnistuu jotenkin yhdistelemään kellopeliä, akustista kitaraa, urkuja ja jälleen kerran sellaista militanttia virvelinpärinää. Ja Hyvin hiljaa on taas suoraan yläasteen musatunnilta, malliesimerkki ensimmäisistä bänditreeneistä. Okei, useammin soittimin kuin mä osaan nimetä ja tietty jalostuneemmin, muttei paljon.
Mä tikahdun.

Mä hain tänään kaupasta kaksi uutuusäänitettä. Mä maksoin niistä täyden äänilevyn ohjevähittäismyyntihinnan, sillä a) en jaksanut alkaa etsiä niitä verkkokaupoista edullisemmalla ja odottaa sitä postitusta ja b) ne molemmat on kotimaisia ja näin ollen mun oman henkilökohtaisen piratismirajan laittomalla puolella. Tämä raja tosin jousti muutamia kuukausia sitten huolestuttavasti, luultavasti löyhämoraalisen seuran höltämänä, mutta olen pingottanut sen paikoilleen uudelleen, enkä mäkään osaa limbota niin alas tai vastaavasti loikata niin korkealle, että pääsisin ohittamaan sitä enää.
Kuulen jo malttamatonta kihinää ja supsutusta, joten päästän teidät piinasta: ostamani levyt olivat PMMP:n lastenlevy Puuhevonen sekä Leevi and the Leavingsille tehty tribuuttilevy Melkein vieraissa. Ensinmainittua olen ehtinyt kuunnella ensimmäisen kolmanneksen, enkä voi olla hymyilemättä leveästi. Niiden versio levyn nimibiisistä sekoittaa jotenkin hämmentävästi Martikan Toy Soldiersia ja taistolaislaulantaa, Jospas minä kissan saisin hyödyntää 60-70-luvun iskelmien egotrippihenkistä melankolista saundimaailmaa, Katinka kuulostaa narkoosissa olevien slaavilaisten itkijänaisten kepposelle ja Täti Monika on jonkinmoinen karnevalisoitu versio Kesäkavereista. Lisäksi, voi. Lisäksi sokerina pohjalla, pisteenä i:n päällä, kermana kakussa, rusinana pullassa, kirsikkana... öö, drinkissä (miksi melkein kaikki vastaavat analogiat ovat muuten leivonta-aiheisia?) ne ovat laittaneet levylle sen mun Ohrwurm-nostalgiaherkistelyn Etkö ymmärrän... Jonka pakkasessa kylmettyneelle c-kasetille kuulostava taustasyntsa sekä nykivä 80-lukuinen Casion valmiskomppi kääntävät kyllä tämänkin kappaleen omituisesti vinoon.
Ja sitten. Kotiinpäästyäni olin epähuomiossa rusauttaa kynnykselle pudonneen paksuhkon kirjekuoren luttuun, kun en ekana tajunnut että mikä siellä odottaa. Mutta sepä täydensikin mun päivän kerrassaan mainiolla tavalla: Pelastajien ekan tuotantokauden dvd. Kunniapaikalle hyllyyn, luonnollisesti.
En varmaan malta katsoa edes Heroesia, kun vaan kuuntelen mun uusia aarteita.

Mä olen nyt kohta kaksi päivää tutustunut nimimerkin Takaisin Kallioon elämään (takaisinkallioon.blogspot.com), enkä edelleenkään osaa jäsentää tunnelmiani siitä. Se aiheuttaa mussa jotain epämääräistä ärsyyntymistä, se on liian siloinen ja suloinen eikä siitä tahdo löytyä yhtään inhimillistä säröä tai vääristymää. Joissain ajatuksissaan se muistuttaa mua kovasti muutamasta tutusta jantterista, kirjoitustyylinsä puolestaan on hyvinkin samanlainen kuin eräällä Suomi24-deitillä alkusyksystä. Ehkä nämä on niitä piirteitä, jotka mua siinä vaivaa: sellainen kummallinen tuttuus, kuin kaikkia näitten ihmisten tunnusmerkkejä olisi kärjistetty absurdiuteen saakka ja sitten kirjoitettu blogiksi. Tai ehkä mä vain olen taas kateellinen.
Jotenkaan en myöskään saa lopetettua sen tuotosten lukemista, ne on kuitenkin kirjoitettu melko soljuvalla suomella ja onhan siellä joukossa muutamia varsin oivallisiakin ajatuksia. Erityisesti tykästyin bloggaukseen (tai oikeastaan vain tuohon sen ihan alkuun), josta omankin otsikkoni nyysin: http://takaisinkallioon.blogspot.com/2006/10/sin-vai-siin.html
Hirveän hyvä kysymys erittäin loisteliaassa muodossa (ja toivon kovasti, että se on ihan itse keksinyt tuon eikä esim. mun laillani surutta ryövännyt sitä joltakulta itseään nokkelammalta), ja mä haluaisin kovasti itsekin pureutua siinä esitettyyn kysymykseen. Se on kuitenkin ilmiönä mulle kovin vieras, sellainen "ole mulle vähän aikaa hän"-tyyppinen ajatuskudelma, ja jos koetan miettiä, minkälaiset ihmiset ylipäänsä moista joutuvat pohtimaan, alkaa tämä teksti aivan suotta kuulostaa syyttelylle ja oman erinomaisuuteni korostamiselle. Sanonpa vain, ettei olisi haitaksi ihmisen esittää tuota kysymystä itselleen - ehkä jopa ennen sen akutisoitumista.

Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa
Kaipaus kuvottaa
ikävä oksettaa
Rikkoo, rikotaan

- PMMP: Auta mua

Tässä on taas yksi asia, jota mun ei pitänyt täällä lainkaan kommentoida, lähinnä siksi, että koen olevani liian ignorantti ja yksityiskohdille sokea sekä valtion talouden suhteen kohtalaisen valaistumaton sanomaan mitään järkevää tästä. Mä nyt kuitenkin ajattelin sanoa jotain triviaalia näin niinkö maalaisjärjen tai jonkun yleisinhimillisyyden pohjalta.
Kyseessä on siis TeHyn työtaistelu. Jo kuukausi sitten enitenvituttaakaikissa kiteytettiin mun mielestä koko tämä paska mahtavasti: "Jos jollain on sellanen työ, että yhteiskunta on katastrofissa heti, jos se jää päiväksi tekemättä, niin pitäisikö ehkä miettiä, josko siitä kannattaisi maksaa enemmän kuin 1600 euroo kuussa? NO KYLLÄ VAIN!". Täsmälleen. Sen sijaan, että eduskunta hiki hatussa vääntää lakeja, jotka ovat täysin absurdeja, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä potilasturvallisuuden kannalta ja jotka kaiken muun hyvän lisäksi rikkovat ihmisen perusoikeuksia, ne voisivat kenties keskittyä itse asiaan. Mun päällä ei mitenkään pystytä tajuamaan sitä matikkaa, jolla työhön velvoitetuille sairaanhoitajille on kyllä varaa maksaa reilusti korotettua palkkaa, mutta jolla koko ammattikunnan palkkaolosuhteita ei saada parannettua. Sitten ihan vielä sellainen yleispointti, että muistaako kukaan edellisiä tällaisia isoja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä lakkoja, kuten lääkärilakko tai vaikkapa opettajien lakko takavuosina? Lähinnä ensinmainittu ainakin paitsi riskeerasi ihan oikeasti monen hengen ja pisti muun muassa juuri nämä hoitsut todella vittumaiseen pinteeseen kasasi myöskin törkeät leikkaus- ja hoitojonot ja langetti sitä kautta melkoisen laskun meidän kaikkien maksettavaksi. Sitten jos mukaan luetaan kaikki bussilakot ja sellaiset, hahmotetaan, että kyseessä on melkoisen kinkkinen ja monen elämää kohtuuttomasti hankaloittava juttu, ja että kenties niitä lakkoja pitäisi ensisijaisesti pyrkiä välttämään sen sijaan, että koetetaan keksiä tehottomia vippaskonsteja, joilla melkein pärjätään kun se lakko tulee.
Mä en yritä sanoa, että lakkoiluoikeutta pitäisi rajoittaa, sillä se alkaa kuitenkin olla melkein ainoa ase työntekijöillä näissä taisteluissa. Mä kuitenkin peräänkuuluttaisin sellaista järkevää priorisointia, että laskettaisi etukäteen oikeasti huolella kaikki skenaariot ja niitten aiheuttamat kustannukset, niin rahalliset kuin inhimilliset ja yhteiskunnallisetkin, ja vasta sitten annettaisi tilanteen luisua sellaiseksi, että jengi saattaa helposti kuolla jonnekin tapaturmapolin aulaan kun kukaan ei ehdi ottaa niitä osastolle saati että kerkeisi hoitaa niitten vaivoja.
Je. Taas heilahti poliittinen minkinkäpälä. Tästä saatte ja tästä!