IRC-Galleria

Mä olen viimein alkanut lukea sitä Riikka Pulkkisen Rajaa. Se on kerta kaikkiaan niin hieno kirja, että se saa mut taas kerran muistamaan, miksi mä ylipäänsä luen. Oon ihan kananlihalla ja ahmin sitä eteenpäin, haluan lukea sen hetikaikki ja samalla toivon ettei se loppuis koskaan. Mä muutenkin usein uppoan hyvien kirjojen maailmaan niin, että sekoitan sen ja todellisuuden ja saatan olla päiviä aivan tolaltani. Edellisen kerran näin kävi, kun luin Reko Lundánin Rinnakkain-kirjaa (muistaakseni se oli se, tai sitten se oli se Ilman suuria suruja). Luettuani sitä pari tuntia putkeen jouduin soittamaan äidille, että onhan sillä kaikki hyvin. Oli sillä, onneks.

Hälytysajoneuvojen ääni saa olon jotenkin samanaikaisesti levottomaksi ja turvalliseksi. Jossain tapahtuu jotain ikävää, mutta se ei haittaa sillä joku hoitaa jo sitä asiaa. Täysin eri asia se on silloin, kun vaikkapa hälytyksessä oleva paloauto ajaa ohi: jos sattuu näkemään niiden sotureitten kasvot siellä sisällä, omakin pulssi kohoaa. Hirveän keskittyneinä, ainakin periaatteessa valmiina mihin tahansa edessä odottavaan. Adrenaliini ja testosteroni haisee kadulle saakka. Iso auto kurvaa kahdella renkaalla sireeni vonkuen. Vähemmästäkin sitä tyttö kiihtyy.

Miten sitä joutuukin aina niin vaikeuksiin, kun alkaa ottaa itsensä vakavasti?

Puhuttiin eilen mun yhden ystävän kanssa siitä, miten asiat usein saavat merkityksensä tässä maailmassa vastakohtiensa kautta. Ihan perustasolla siis niin, että monet jututhan on vaikkapa Aliaksessa helpoin selittää tyyliin "Ei kissa vaan...", "Ei lyhyt vaan...", "Aamun vastakohta". Mutta myös siten, että vähentääkö jonkun asian arvoa se, jos se ei voi olla kuin yhdellä lailla, siis että sillä ei ole vastakohtaa. Monesti ihmisten puheessahan vastakohta kyllä on olemassa, mutta sitä harvemmin sanotaan ääneen; ja kun sitten sanotaan, sillä on niin musertavaa painoarvoa että käyttö itsessään on harkittu täsmäase. Olipa monimutkaisesti sanottu. Esimerkkejä en voi laittaa, koska mulla on mielessä vain yksi, se jonka kohdalla tää koko juttu tuli mieleen, ja se on liian henkilökohtainen. Anteeks.

Tänään on taas juorulehtiviikon eka päivä. Näin vuodenvaihteen lähestyessä se on sitäkin hienompi hetki, koska lehtien mukana saattaa tulla bonuslahjoja, kuten kalenteri. Tieteen Kuvalehden (tuleeko meille töihin sekin?) mukana tuli Eläimellinen tyttö- ja poikakalenteri 2007, josta selvisivät mm. seuraavat kiintoisat kuriositeetit: tytönkorennot muodostavat paritellessaan sydämenmuotoisen kuvion; leppäkerttunaaras ei anna uroksen lähentelyn haitata elämäänsä vaan jatkaa tyynesti einestystä koiraan nylkyttäessä sen selässä; delfiiniuroot ovat valmiita parittelemaan aina, kaikkialla ja kaikkien kanssa (hmm, miks tää kuulostaa tutulle...?); merihevosilla naaraat viheltävät pitkin raittia uroitten huoltaessa jälkikasvun. Fasineeraavia detaljeja, eikö totta? Mun rahvaanomaisempaa puolta kuitenkin puhuttelee OHO!:n kalenteri vuodelle 2007: hienojen julkkispromokuvien lisäksi joka sivulla on kyseisen julkimon lausahdus suoraan lehden sivuilta. Kas näin:
"Minun on pakko ostaa astianpesukone, jotta keittiöön ei tarvitse mennä happinaamari päässä." Elina Nurmi, ex-missi (tammikuu). Ööh... sponssaako Fairy missejä? Ja jos ei vielä, voisiko yhteistyön aloittamista harkita?
"Olin missivuoteni aikoihin oikea ylensyöppö. Söin mitä sattuu enkä tehnyt mitään, makasin vain sohvalla." Suvi Tiilikainen, malli (syyskuu). Ymmärräthän varmaan Suvi itsekin, että tämän lausunnon jälkeen jokaikisen tervejärkisen naisen ainoa vaihtoehto on vihata sinua, syvästi, katkerasti ja parantumattomasti? Sitä paitsi: porkkanat, tölkkiananas ja styroksi eivät lukeudu kategoriaan "mitä sattuu", F.Y.I. vaan.
Ja vielä mun henkilökohtainen All-Time Favourite: "Se, että osaa soittaa kaikkia instrumentteja, ei tee ihmisestä kummoisempaa muusikkoa." Ninja Sarasalo, malli-laulaja (marraskuu). Eikö todella, Ninja? Mikä sitten tekee, kansainvälinen mallinura? Silmämeikkiä käyttävä poikaystävä? Kantsun ostarilla vietetty nuoruus?

Aika on hassu juttu. Joidenkin asioiden kohdalla muutama sekuntikin on tuskallinen ikuisuus, joka ei lopu koskaan. Esimerkkinä tästä vaikkapa askelkyykkyjen tekeminen, tai vessajonossa odottaminen. Niin tai kirkon penkissä istuminen. Sitten taas joidenkin asioiden kohdalla mikään ei riitä, sitä haluais ihan oikeasti pysäyttää ne kellot ja jäädä vain siihen. Mutta tota olis tietenkin suuruudenhullua ja kyltymätöntä sanoa ääneen, joten en sano vaan koetan ajatella että upeaa että niitä asioita ylipäänsä on olemassa. Ja koetan uskoa siihen myöskin.

Tänään Stockan pääovia vastapäätä sijaitsevalla katusoittajien paraatipaikalla puhalteli menemään joku setä. Se riuhtoi trumpetillaan ihan muina puhallinsoittajina Saarenmaan valssia. Varsin ihailtavaa opportunismia mun mielestä.

Eilen katsoin viimein Sin Cityn. Enkä taaskaan voi olla kummastelematta, miksi niin usein leffoissa aisapareiksi laitetaan ikääntyviä, karskinnäköisiä ja röyhkeitä setiä sekä niin kuumia ja vähäpukeisia kissoja, ettei ne sedät edes tietäis mitä niillä tehdä jos tosi tulisi kyseeseen. En mä tässä tapauksessa silleen valita, koska ihan kernaasti mä katson Jessica Albaa sheikkaamassa buutia chapseissa, lasso kädessä. Ja toisaalta Bruce Willisissä on edelleen sitä jotain äijäkarismaa, joka ei ollenkaan sodi tosiasioita eli ikää ja painovoimaa vastaan. Tietysti kyse on samaistumisesta, ja jos totta puhutaan, mä kyllä kykenen siihen, kummankin osalta. Mä uskon että olisin fantastinen Coyote Ugly, tosin ne chapsit saattais näyttää vähän hassuille, eikä tää tukka luonnollisestikaan hulmuais ihan sellaisena ruoskana kuin niillä pimuilla. Toisaalta näen itseni myöskin yksinäisenä sutena, rajan ylittäneenä lainvalvojana henkilökohtaisella vendetallaan. Hymytön, arpinen naama ja reikärauta reittä vasten olis vain bonusta.

Mitä vielä. Niin, se Jippu. Mieletön saundi sillä naisella! Jotenkin mun on helpompi hyväksyä myös ne naiivit, kornit ja itsestäänselvät lyriikat, kun se tuntuu olevan niin tosissaan. Olen melko lumoutunut.

Mä muistan, kun mua pienenä kiehtoi kauheasti sellaiset näkymättömyys-, seinienläpikulkemis- ja ulottuvuudesta toiseen siirtymistarinat (ja ehkä vähän isompanakin, myönnetään). Mä olin myös varma, että noihin asioihin tarvittiin sellaisia ominaisuuksia, joita mulla ei ollut a) osittain tai b) ollenkaan: vähän samanlaista "ohikatsomista" kuin mitä ne kolmiulotteiset piilokuvat vaatii, että pitää ikään kuin katsoa kieroon tai tavallaan sen varsinaisen kuvan läpi saadakseen sen 3D-efektin nousemaan alustasta. Nyt isompana ajattelen, että kyse on kenties tietynlaisesta heittäytymisestä, sellaisesta kellumisesta jota vaaditaan myös niinkin arkiseen asiaan kuin nukahtamiseen. Mä en millään haluais myöntää olevani ihminen, jota juttuihin heittäytyminen pelottaa ja joka ei siksi uskalla päästää irti kontrollista, koska se vain kuulostaa jollekin mitä en (ainakaan enää) itsessäni allekirjoita.
Mun mielestä olis myös vain oikeus ja kohtuus, että kropassa olis joku sellainen automaattinen override-ominaisuus, standby-nappi, joka kytkeytyisi päälle kun ihminen menee vaakatasoon ja makaa siinä kyllin kauan liikkumatta. Toi olis sellaista reilua yhteispeliä, jota aivot ja vartalo yhdessä harjoittais (tässä tosin herää kysymys siitä, onko tollaista yhteispeliä ihmiselämässä olemassakaan ja jos, missä ja miten se ilmenee). No, ainakaan mulla ei mitään tällaista reiluutta ole havaittavissa, sillä kun mä menen makuulle, koetan ajatella kauniita ajatuksia - tai, mikä vielä parempaa: ei ajatuksia ollenkaan! - hengittää levollisesti ja maata paikoillani, tuloksena on varsin usein tuntikausia jatkuva teutarointi, levottomat jalat, muka-nukahdukset ja suhina päässä. Seurauksina on sitten luonnollisesti punaiset, kirvelevät silmät (silmäpusseja en edes mainitse tässä yhteydessä), ärtynyt mieli ja isot haukotukset. Ja uskokaa pois, kaikkea on kokeiltu. Viime aikoina parhaiten ovat toimineet edellisen viikon nauhoitetut sarjat, tosin niitäkin on pitänyt katsoa kaksi putkeen kun eka on poikkeuksetta ollut niin masentava, ahdistava ja itkettävä. Hyvin mä vedän.

Voi.
Kylläpä mä pidänkin PMMP:stä.
Kerta kaikkiaan.
Pidän.

En olis koskaan uskonut sanovani tätä, mutta mä olen ehkä vähän kyllästynyt sanoihin. Mun mielestä tässä maailmassa on aivan liikaa puhetta ja aivan liian vähän asiaa. Mä jos kuka tiedän, miten paljon sanojen taa voi kätkeä, miten täytetään tyhjiä hetkiä joutavalla lörpötyksellä ja miten käännetään tärkeät ja vaikeat asiat nokkelaksi ja nenäkkääksi sanailuksi. Totuus on kuitenkin, että teot ne ovat mitkä tätä maailmaa pyörittävät - täysin eri asia olis, mikäli ihmiset seisoisivat sanojensa takana ja joutuisivat siten myöskin vastuuseen puheistaan.
Verbaalisuus kääntyy hyvin helposti itseään vastaan, sillä tarpeeksi kauan sen varaan heittäydyttyään ei enää osaakaan mitään muuta, ei uskalla olla välitön, vilpitön ja aito, koruton ja tosissaan, sillä kovin usein kielellinen kekseliäisyys kytkeytyy sarkasmiin, ironiaan, ehkä kyynisyyteenkin, ja ainakin sellaiseen tiettyyn snobbailuun, sanalliseen tyylitietoisuuteen. Siitä vinkkelistä liian monet jutut kuulostaa korneille, kököille ja kliseisille, muoto ajaa sisällön ohi, kommunikaation välineestä tuleekin itse yhteyttä tärkeämpää. Tämä kaikki on varsin surullista mun mielestä, sillä jotenkin yhtäkkiä helpoista perusasioista on taas tullut turhan monimutkaisia ja hankalia. Enkä luonnollisestikaan olisi kunnon verbaalikko itsekään, ellen nyt säikähtäisi kirjoittamani vakavaa (pateettista?) sävyä ja keventäisi loppua jollain mukavasti etäännyttävällä ja itseironisella kommentilla: mähän voisin vähitellen perustaa Victoria Beckhamin, Susanna Sievisen ja Tauski Peltosen kanssa Oikeiden Ongelmien Kerhon, koska meidän kaikkien elämä on niin haastavaa ettei sitä meinaa jaksaa.


On olemassa asioita
niin kipeitä ja vaikeita
Ettei niistä puhumalla selviä

-Egotrippi


Toinen juttu. Eilisessä Hesarissa uutisoitiin toimikunnasta, joka nikkaroi uusia nimiä eläimille. Tähän mennessä kyseisen possen tunnetuin tuloshan taitaa olla se kontiainen (ent. maamyyrä), joka ainakin mun mielestä on ihan sympaattinen, sekä valkohäntäkauris (ent. -peura), joka on asiallinen ja kaiketi paremmin todellisuutta vastaava. Mutta sitten hei. Nyt on sitten ihan ylitetty kaikki kekseliäisyyden ja osuvuuden rajat, ja nimetty ryhmä formerly known as Uuden maailman jyrsijät (tai joku vastaava, emmämikäänbiologioo...) hiiruiksi ja ratuiksi. Siis mitä? Eihän tuo mitään suomea ole vaan viroa! Kuidas läheb, rattu? Väga hästi, hiiru, aitäh küsimast! Ja hedelmälepakko (ks. edellinen kohta...) on nykyään hekku, ja mun henkilökohtainen suosikki, sukeltajakauris (tai -peura, tai joku, dunno) on nykyään PUIKKIJA. Aivan oikein, hyvät lukijat, puikkija. Siis saanko mä sanoa että mitä vittua.

Mun piti vielä ottaa kantaa tämän syksyn polttavimpaan sosio-kansanterveydelliseen kysymykseen, vapaaehtoiseen raittiuteen, mutta taidan säästää sen tuonnemmaksi. Nyt en enää jaksa vaahdota, kiihtymys ottaa sydämen päälle vielä näin keskiviikkonakin.

Niin ja illalla PMMP. Oon jo nyt aivan rakkaudessa. <3

Tiedättekö, kun on asioita joiden ei tahtoisi päättyvän koskaan? Katsoin juuri Six Feet Underin finaalikauden jaksoja videolta, enkä voi lakata toivomasta Fisherien adoptoivan mut. Viimeisin katsomani episodi sattui olemaan se, joka loppuu Naten tajuttomuuteen; mun kylmät väreet ei olleet pysähtyä lainkaan. Oikeasti, kun tämä kausi on viimein ohi, mulla on edessäni pahin fiktiivisiin hahmoihin kohdistuva separaatioangsti koskaan. Viimeksi tällaista ahdistusta olen kokenut lapsena ehkä Ruohometsän kansan tai Veljeni, Leijonamielen viimeisten sivujen koittaessa tai kenties Dingon hajotessa. Mitä mä sitten teen?

Tänään kävin viimein varaamassa ajan uuteen tatskaan. Ja ymmärsin, että prot tekivät veronpalautusvarauksensa jo ehkä joskus heinäkuulla: mä sain oman aikani huhtikuun alkuun. Miten ihmeessä mä jaksan venata melkein puoli vuotta?!?! Vaikka toisaalta, saan itsensä Epun tikkaamaan nahkaani, ja se vieläpä vaikutti ihan oikeasti innostuvan mun ideasta. Jännää... Ja jotenkin kohtalonomaiselle tuntuu se, että tää edellinen on otettu samassa liikkeessä, toukokuussa 02. Melkein tismalleen viiden vuoden ero. Onkohan se hyvä vai huono enne? Luultavasti sillä ei ole mitään merkitystä, ja Eppukin lämpeni mun kuvaehdotukselle vain ammattitaidon puitteissa.

Sain juuri jouluvalot viritettyä. Teen sen aina liian myöhään, vieläpä vuosi vuodelta myöhemmin: loistohetki kiinnitellä ne olis ehkä joskus lokakuulla kun oikeasti alkaa pimetä. Vakavissaan mua harmittaa etten taas saanut aikaiseksi ryhtyä rupeemaan varhemmin. Yksi hienoimpia juttuja mitä ihminen talvella voi tehdä, on käydä suihkussa valonaan vain kaksikymmentä pikkuista pinkkiä sydäntä. Seitsemät jouluvalot on ihan kylliksi mun yksiöön.

Eilen pesin kylppärin oikeasti lattiasta kattoon. Mun mielestä on valtavan terapeuttista ja jotenkin symbolista hioa kaakelia sitruunantuoksuisella kiillotusnesteellä, ottaa selkävoitto pöpöistä, pölystä ja ällöstä ja ihailla sitten kättensä jälkeä likomärkänä, karstaisena ja polvet hankaumilla. Mun kylppäri on aika kompaktin kokoinen, mutta sen jynssäämisen aikana ehtii puhua ainakin kolme puhelua ja kuunnella kaksi äänilevyllistä musiikkia, sekä ajatella lukuisia tärkeitä ja vähemmän tärkeitä ajatuksia. Kuten: miten kylpyhuoneen seinissä voi olla niin paljon pölyä, vaikka ne pestään käytännössä päivittäin? Milloin talvi oikein tulee? Ketkähän ilmaantuu mun kemuihin? Millasta olis olla, jos jalkapohjista yhtäkkiä syöpyis nahka? Eilisaamu... <3 Mitähän yks mun nettituttu tekee juuri nyt? Miks sitä on mustasukkainen tai kateellinen asioista, joita ei todellisuudessa edes oikeastaan halua? Vitsi mulla on upeita ystäviä! Ketä kiinnostaa jotkut Linnan juhlat?

Luin eilen junassa uusinta Trendiä. Mä olen tavallisesti arvostanut sen melko korkealle naisten- ja muiden kiiltäväpaperisten ajanvietelehtien sankassa joukkiossa, mutta tämä numero oli epämiellyttävän täynnä asioita, joita kolumnisti Pauliina Seppälä (maximum respect!) luonnehtisi luultavasti keskiluokkaisiksi smoothie-ongelmiksi. Lehdessä oli ensinnäkin artikkeli pariskunnista, jotka "puhuvat tyylistä ja shoppaavat huolella". Artikkeli sisältää mm. seuraavat lausahdukset: "Näemme muodin ja pukeutumisen osana musiikkia, kuvataiteita, arkkitehtuuria ja muotoilua." (Anna Sariola, 25), "Olen maaninen shoppailija. Matkoilla minimoin jopa ruokatauot. Jaksan kävellä vain silloin, kun ollaan ostoksilla. Heti, jos katsotaan nähtävyyksiä, jaksamiseni loppuu." (Daniel Palillo, 25) ja "Olemme toistemme makutuomareita. Heitämme toisillemme ideoita, toinen saattaa pukeutuessa ehdottaa jotain sellaista, mitä ei itse keksisi. Olemme niin samoilla linjoilla, että joskus pukeutumisemme saattaa kestää yli tunnin." (Laura Laine, 23). Toisekseen lehdessä oli artikkeli pariskunnasta, joka sisustaa intohimoisesti: "Tässä talossa ei tyydytä kompromisseihin.". Katin ja Jessen sisustuksen takana on "liki filosofia": "Pöydänjalallakin on tarinansa. - - Jesse ja Kati päättivät käydä noukkimassa pöydänjalan roskiksesta. Jalka lähti heidän mukaansa siitäkin huolimatta, että kaverin naapuri oli ehtinyt kiinnittää siihen lapun, jossa luki 'varattu'.". Tiedostavia, esteetikkoja - ja vielä reilujakin. Ja kutsukaa mua ihan vapaasti vanhoilliseksi tiukkapipoksi, mutta mun mielestä olis kamalan hämmentävää jos mulla olis mies, joka haluaisi keskustella lempivaatesuunnittelijoistaan, shoppaisi mulle kaikki vaatteet koska sillä olis näkemys mun habituksesta ja näkisi sisustuksen - tai, luoja paratkoon, muodin! - taustalla jotain uskonnollista saati perustavampaa maailmanselitystä.
Mä nyt kyllä olen muutenkin vähän allerginen kaikille tollasille pariskuntajutuille, joissa on jokin mystinen kolmas hahmo, Me, joka toimii, ottaa kantaa ja hallitsee koko paskaa: Meidän mielestä, Me halutaan, Me tykätään, Meillä ei ole ollut tapana.
Joku saattais sanoa että happamia, ja joku saattais sanoa ettei olis pahasta kiinnostua muodista vähän enemmän. Mä sanon että näytänkö mä sille että mä piittaan.

Niin sitten muistin vielä yhden asian, joka mua rasittaa aivan suunnattomasti. Semmoinen ilmiö, että jos joskus jollakulla on sellainen hieman herkempi hetki, se sanoo tai tekee jotain erityisen koskettavaa ja on muutenkin vähän aikaa helpommin lähestyttävä ja pehmeä, niin sehän pitää tietysti pilata heti tilaisuuden tullen. Hyppiä sen hetken muiston päällä tasajalkaa, sylkäistä naamalle ja olla kaikin puolin ironinen, etäinen ja nokkela. Onko oikeasti niin järkyttävää huomata, että tuntuu jollekin, ehkä jopa hyvälle? Hävettääkö ihmisiä aina avautuminen ja herkkyytensä paljastaminen? Ja miksi, oi miksi ne eivät vaivaudu haastamaan itseään edes sen verran, että keksisivät jotain omaperäistä ja uutta defenssiä itsensä ja sisimpänsä suojelemiseksi?
Vittu mitä paskaa.

Vittu että vituttaa. Kaikki asiat ja ihan jokainen ihminen.

Miten ihmiset eivät tajua toisinaan yhtään vitun mitään? Esimerkiksi sitä, että jos bussitkaan eivät kaarra pysäkille ilman, että kyytiin mielivä antaa käsimerkin, niin miten toiset ihmisetkään toimisivat ajatuksenvoimalla? Ja tiedän että oon pohtinut tätä ennenkin, mutta mietin taas: miks niin monesti ihmiset tajuaa mitä niillä on vasta kun ne sen menettää? Miks ihmiset haluaa jotain, kovastikin, mutteivät ole valmiita näkemään yhtään vaivaa sen vuoksi? Miten vitussa tää maailma on mennyt tällaseksi, näin rikki?

Näin eilen Sorellan Heimlichissa. Wuhuu.


"I'm the Bay of Mexico. What harm could one more hurricane do?"
- Julie Cooper-Nichol