IRC-Galleria

Mua ei lakkaa hämmästyttämästä se laajamittainen vastuunpakoilu, joka tähän maailmaan on kai tullut jäädäkseen. Mun mielestä on merkillistä, miten aikuiset ihmiset tänä päivänä elelevät elämäänsä kuin jonkin näkymättömän käden ohjailemana: lykkäävät päätösten tekemistä, ajautuvat tilanteisiin sattumalta ja vailla omaa panosta, vierittävät syyn tapahtuneesta muiden niskoille ja levittelevät käsiään ymmällään ja osattomina. Missä vaiheessa terveen järjen tuntia ne on nukahtaneet, kun niiltä on jäänyt havaitsematta vapauden, valintojen ja vastuun yhteys? Samat ihmiset ovat omien havaintojeni mukaan yleensä niitä, jotka ovat kyllin valistuneita kuitenkin kieltämään pontevasti kaikenlaiset jumalat, kohtalon ja muut vastaavat elämänohjailijat - he uskovat itseensä, ihmiseen ylipäänsä, kenties kehitykseen tai rahaan. Taas yksi todiste ihmisen sisäisestä linjattomuudesta ja henkisestä mukavuudenhalusta.
Täysikasvuisen ihmisen elämässä on loppujen lopuksi ehkä yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä tapahtumia, joihin ei kerta kaikkiaan oikeasti todella vakavissaan pysty vaikuttamaan. Kaikki muu on valinnan tulosta.
Tämä on myös ainoa oikeasti merkkaava asia, joka erottaa ihmisen eläimestä: ihminen osaa ajatella aikaa jatkumona, mikä mahdollistaa suunnittelun. Tämän puolestaan pitäisi kantaa sisäänrakennettuna ideaa siitä, että tehdyt valinnat ja ratkaisut muokkaavat tuota tulevaisuutta. Ihminen voi siis esimerkiksi päättää pitäytyvänsä yksiavioisena, harrastavansa seksiä vain yhden kumppanin kanssa, ummistavansa silmänsä kaula-aukoilta, saumasukilta, uniformuilta - you name it. Ihmisen ei tarvitse juosta viettiensä orjana pesältä tai peitseltä toiselle. Koska vastoin muodissaolevaa käsitystä seksin harrastaminen EI ole syömiseen tai nukkumiseen verrattavissa oleva perustarve, joka on pakko tyydyttää. Ihminen ei kuole, vaikkei pääsisikään bylsimään vuosikausiin; samaa ei tietenkään voi sanoa vaikkapa veden tai lämmön saannista. En tietenkään kiellä seksin saannin vaikutusta elämänlaatuun, mutta se ei silti ole elintärkeää: niinpä sen käyttäminen perusteluna on silkkaa häränpaskaa. Oikeat sairaudet on tietysti sitten asia erikseen enkä ota niihin tässä yhteydessä kantaa.
Vanhan viisauden mukaan rakkauden vastakohta ei suinkaan ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ei maailma ole kylmä, vaan ihmiset jotka sitä asuttaa.

Mulla on tohon otsikkoon liittyen tasan kolme sanaa teille, arvon lukijat: MTV:n Virgin Diaries. Yhden katselukerran jälkeen vihaan sitä ehkä eniten tässä maailmassa. Luultavasti jopa enemmän kuin Cheatersia. Vihaan. Enkä näe siinä sitä ironiaa, mitä ne oikeat, epätoivoiset ja putkinäköiset teinit ei siihen osaa tuoda kuitenkaan, koska ne on tosissaan. Ja se on surullista. Surullista, ihmiset.

Lapsena mun suhde kirosanoihin muodostui melko omintakeiseksi. Mun äiti noitui usein että Voi PERMANTO ollakseen vahingoittamatta herkkää ja omaksumiskykyistä lastaan, ja mulla meni pitkään tajuta, ettei permanto oikeasti ole kirosana vaan jotain ihan muuta. Samoin luulin, että helkkari tarkoittaa samaa kuin volkkari, ja että hitto on pieni albiino mies kyykyssä. En yhtään tiedä miks.
Samoin olin siinä uskossa, että sana "kohtelias" on jotenkin yhteydessä posteljooneihin. Isompana olen oppinut, ettei näin suinkaan välttämättä ole.

Paljon (ylistäviä) kommentteja keränneen blogimerkinnän jälkeen on kauhean vaikea kirjoittaa mitään fiksua. Siksi koetin tänään olla vähäsen hassu ja yhdentekevä. Luulen, ettei sekään onnistunut - kirjoituskrapula.

Ja vielä, ettei totuus unohtuisi tästäkään pätkästä: Hoobastank, olkaa hyvä!


Don't tell me you'll make things better for us
Don't tell me that you're someone I can trust
It doesn't mean a thing to me just because
It isn't what you say, it's what you do

Your actions will speak louder than you

What you say will be forgotten someday
What you do will be remembered
Empty promises always fade away
What you keep will last forever

- Hoobastank: Don't Tell Me

Seuraava teksti peilaa yksinomaan naisnäkökulmaa asioihin. Se perustuu omiini ja lähipiirini kokemuksiin eikä edes yritä olla tyhjentävä tahi kaikkea selittävä läpianalyysi. Eikä siinä taaskaan sanota että Aina ja Kaikki ja Ei koskaan ja Ei kukaan.

Tämä maailma on täynnä ihmisiä, jotka kaipaa rakkautta: ne haluaa rakastaa, ne haluaa tulla rakastetuksi. Miehiä ja naisia, kaikista seksuaali-, sosiaali-, ikä- ja etnisistä ryhmistä. Miten siis on mahdollista, että maailmassa on niin paljon yksinäisiä? Niin paljon turhautumista, epäonnistumisia, sydänsuruja, ahdistusta? Tyhjiä sänkyjä, tv-aterioita yhdelle, levottomia öitä ja hiljaisia aamuja? Mikseivät kysyntä ja tarjonta ihmissuhdemarkkoinoilla kohtaa?
Ihmisten välisissä suhteissa liian moni asia on liikaa sattuman varassa: kemioita ei käy selittäminen eikä tunteitaan voi pakottaa. Äärimmäisen valitettavaa, sillä monet sydämellä tehdyt valinnat johtavat vain itkuun, hammasten kiristykseen ja kyynistymiseen. Jälleen yksi suunnitteluvirhe ihmisessä ja sen psyykessä.
Mä laskeskelin, että mun viidestätoista lähipiiriin kuuluvasta vain kolme on onnellisessa ja pysyvässä parisuhteessa. Mistä tämä kertoo? Suurin osa näistä ihmisistä kuitenkin haluaisi jo pariutua, jättää radalla luuhaamisen (ei sillä että se saalistus suinkaan olisi ainoa motiivi baarissakäymiseen), satunnaiset pokat (ei sillä ettäkö irtoseksi olisi tuomittavaa tai jotenkin epäilyttävää) ja epämääräiset fb:t (ei sillä etteikö koko fuckbuddy-systeemi voisi toisinaan olla varsin onnistunut ja kaikkia osapuolia tyydyttävä järjestely) historiaan ja pysähtyä viimein johonkin. Ne on kaikki hyvännäköisiä, fiksuja, hauskoja, reippaita ja kaikin puolin inhimillistä täydellisyyttä hipovia pakkauksia, joilla on vain käynyt enemmän tai vähemmän paska munkki suhderintamalla.
Mä en tällä tarkoita sanoa, että elämän korkein mahdollinen päämäärä olisi parisuhde, että elämä ei voisi olla erittäin tyydyttävää ja hyvää yksinkin, että naimisiin "pääseminen" tekisi ihmisen autuaaksi ja varmistaisi taivaspaikan tai mitään sellaista. Mä vain en voi olla pohtimatta, missä vaiheessa maailma meni näin piloille. Missä vaiheessa yksinkertaisista asioista tuli näin hankalia? Ja taas kerran: miksi aina se, joka haluaa vähemmän, saa päättää?

Toinen juttu, mitä aprikoitiin viikonloppuna on se, miten yksin miehet tässä maailmassa lopulta ovat. Niiden ystävyys on usein paljon reilumpaa, fyysisempää, toiminnallisempaa ja jotenkin siinä mielessä yksinkertaisempaa kuin naisten välinen. Samalla niiltä on kuitenkin "kielletty" moni juttu: ehdoton tabu on psyykkisesti totaalisti tuhannen p****n päreiksi hajoava mies. Nythän on viime päivinä ollut medioissa paljon juttua erilaisista miehille perustetuista tukiryhmistä: avioeron, väkivallan ja ties minkä varalle. Ne joutuu pitämään fasadia yllä niin pitkään, että sieltä sisältä on ihan jokainen väliseinä sortunut - vasta sen jälkeen se pahvikulissikin kaatuu, usein melkoisella rytinällä. Tultiin ystävän kanssa siihen tulokseen, että yksi parhaista naisena olemisen puolista on siinä, että on lupa sanoa olevansa täysin neuvoton. Ettei kerta kaikkiaan tiedä, osaa, jaksa tai halua enää. Saa mennä palasiksi, ja sitten koota itsensä taas. Miehille tuo ei vain ole yhtä sallittua, jonkin merkillisen kivikaudelta periytyneen alkukantaisen sosiaalikoodin mukaan. Can I just say whattafuck.

Mun kotiin on salakavalasti kulkeutunut sellaisia banaanikärpäsen kokoisia, mutta kovempikuorisia tyyppejä. Kun on niinkin paljon viherkasveja kuin esim. mulla, on kaikenlaisiin kuokkavieraisiin jo vuosien saatossa tottunut. Nää on kuitenkin sitkeämpiä ja tiheämpipopulaatioisia kuin ketkään koskaan aiemmin, ja ne on saaneet mut lievän ällötyksen valtaan levittäytymällä kuolemaan pitkin ikkunalautoja ja keittiötasoja. Mä olen kokeillut ruiskutella kukka-Raidia niitten silmille ja kylvettää mun kasveja tehokkaasti, mutta nää inkvisiittorit on vain hieman hieraisseet silmiään, ravistaneet vedet pois niskastaan ja jatkaneet entistäkin korskeampina eloaan.
Eilen sitten sain jonkun loppiaiskohtauksen ja siivosin kämppääni 4 tuntia. Näin vähäisessä neliömäärässä se on oikeasti uskomattoman pitkä aika, ja selittyykin pääasiassa kaappien raivaamisella. Siivosin siis keittiön kaappeja oikein antaumuksella, ja juuri kun olin pahaa aavistamattomana, omista asioistani huolta pitäen ja ketään häiritsemättä pääsemässä kuiva-ainekaapin viimeiselle etapille, tein karmivan löydön: mun sushihyllyllä oli Pahuuden Pesä. Merilevälevypaketti oli lojunut hyllyllä avattuna mutta muovipussilla suojattuna - ja siellä sisällä oli helvetti irti. Pikkuisia tunkeilijoita suorastaan kuhisi ja kiipeili toistensa päällä noilla herkkuapajilla; samoin se ruokomatto jolla niitä rullia rullaillaan (huomaatte varmaan mun syvän sushiharrastuneisuuden termien oikeaoppisesta käytöstä) oli täysin niiden valtaama. Koko hylly haisi karmivalle vanhalle eltaantuneelle kalalle, vaikka luonnollisesti olin kuurannut sen maton käytön jälkeen huolella. Edotuksen kylmien väreiden puistattaessa vartaloani poistin epäjärjestyksen aiheuttajan roskapussiin, jonka kiikutin välittömästi taloyhtiömme roskasäiliölle - jäljellejääneet ökkiäiset hukutin tiskialtaaseen laskemaani Toluveteen. HYI!
Mä olen varma, että tämä kauhunäytelmä liittyy jotenkin edellispäivänä puoliksi näkemääni Candyman-elokuvaan (joka oli valtaisa pettymys eikä edes kovin pelottava). En vain vielä tiedä miten.

Käytiin katsomassa ruotsalainen nuorisoelokuva nimeltä Säg att du älskar mig. Mä olen todennut saman ilmiön muutamien viime vuosien aikana, muitakin teinileffoja katsoessani (Hip hej hora, Fucking Åmål, Mean Girls - muutamia mainitakseni), nimittäin että musta on ihan virallisesti tullut täti-ikäinen. Mä en enää muistanut, miten julma ja raadollinen teinien maailma on, millaisia elukoita ne on toisiaan kohtaan. Miten piinallisia ne vuodet suurimmalle osalle on, kun pitäisi olla niin paljon kaikkea, eikä oikeastaan ole vielä yhtään varma siitä, mitä itse haluais olla. No niin, nyt mä sitten onnistun kuulostamaankin ihan tädille.
Mä en oikeasti edes pidä teineistä. Ne ei kunnioita mitään, ne on suulaita, kovaäänisiä ja röyhkeitä eikä niillä ole käytöstapoja. Ne saattaa sanoa mitä tahansa, purskahtaa nauruun koska tahansa ja käyttäytyä muutenkin sopimattomasti. Ne tungeksii, etuilee, kuiskuttelee ja aiheuttaa pahennusta. Ryhmässä ollessaan ne on ärsyttäviä ja vähän pelottavia.
Mä kuitenkin olen pahoillani siitä, minkälaisen maailman ehdoilla ne joutuu nykyään elämään. Kun mä olin niiden ikäinen, oli ihan muodikasta käyttää XXXL-kokoisia t-paitoja, lappuhaalareita ja flanellipaitiksia - stringeistä ei vielä edes puhuttu. Ainakaan meidän yläasteella ei vielä ollut ihan pakko meikata, ainakaan joka päivä, ja vain koulun kovimmat juopotteli ja kävi salaa röökillä kun nikkikset iski. Enkä mä ainakaan tuntenut ketään, joka olis jonkun satunnaisen bensanhaistelun lisäks käyttänyt mitään viinaa vahvempaa.
Kun hei ajatelkaa nyt. Joku viistoistavuotias on ihan oikeasti vielä kovin pieni.
Ja vanhemmat. Niillä ei ole vakavissaan minkäänlaista haisua siitä, mitä niitten lasten maailmassa ihan oikeasti tapahtuu.


Älä mene pois,
jää mun syliin yöksi
viereen nukkumaan
Älä mene pois,
lähtiessäs jotain
jää taas puuttumaan
Älä mene pois,
en tahdo olla yksin
Sua täällä tarvitaan
Voisit pitää musta huolta
Voisit pitää hyvää huolta

- Anssi Kela: Älä mene pois

Melkein kaikki onnistuu.

Töissä oli killer-welcome-to-hell-kill-me-now -päivä. Eräät mukavat ja hyväkäytöksiset äiti ja tytär tulivat mulle jumppaostoksille ja mä olin niille ihan erityisen kiltti, hyväntuulinen ja vitsikäs. Ne tykkäs musta ja nauroi aidosti mun jutuille. Tuli hyvä mieli.
Ratikassa yhdellä miekkosella alkoi soida kännykkä taskussa. Se puhelin oli jossain todella perukoilla ja se joutui kaivelemaan sitä oikein antaumuksella niin, että se ehti soida aika pitkään. Soittoäänenä sillä oli Juanesin La camisa negra ja mua alkoi naurattaa, se oli jotenkin hämmentävän gay valinta sennäköiseltä jantterilta. Vilkaisin ympärilleni ja mun läheisyydessä ainakin kaksi muuta naista olivat havainneet saman yksityiskohdan ja pitivät sitä huvittavana. Vaihdoimme ymmärtäväisiä katseita. Tunsin olevani osa suurempaa kokonaisuutta.

Illalla aion mennä katsomaan Pan's Labyrinthin Repolaisen kanssa. Sitä on kehuttu niin törkeän paljon joka mediassa, että oikeasti ehkä pillahdan itkuun jos se onkin odotustenvastaisesti paska.

Jos ette vielä ole maistaneet Karen Volfin Brownies-minileivoksia, tehkää se jo tänään. Namimaiskis.

Menin eilen nukkumaan klo 19.15. Kun heräsin tänä aamuna klo 4.30, mun puhelimeen ei ollut tullut yhtään puhelua, ei edes yhtä vaivaista tekstiviestiä.
Laitoin radion päälle. Se muistipaikka, joka on ennen ollut Radio Helsingin, raikasikin yhtäkkiä Metro FM:n alaisena. Äsken soinut kappale: Celine Dion - My Heart Will Go On. Mä en ole sitä vaihtanut. Cityn taajuudelta tulee edelleen hammaslääkärin poran ääntä.
Kirjauduin sisään Galleriaan. Sinulle ei ole yhtään uutta kommenttia.
Mihin tämä päivä vielä yltääkään.

Mä olen viime aikoina saanut huomata, että ihmiset noin yleensä on jotenkin kamalan luottavaisia toisiaan kohtaan, joku saattais sanoa jopa että tyhmänrohkeita ja itsesuojelukyvyttömiä. Ne saattaa alkaa avautua puolituntemattomille todella intiimeistä jutuistaan ihan vaan siks, että se toinen sattuu olemaan siinä ja niillä sattuu iskemään uskoutumismoodi päällensä. Näillä metodein mä olen tullut kuulleeksi monesta ihmisestä mielestäni aivan liikaa: mä en HALUA tietää ihan kaikkea, ihmiset!
Mun ystävät tietää, etten mä ole mitenkään pidättyväinen, sulkeutunut tai suotta jarrutteleva persoona - läheisten seurassa. Mä haluan tietää varmuudella, että ihminen, jonka vastuulle uskon elämäni tarinan, on a) sen luottamuksen arvoinen b) myöskin oikeasti halukas jakamaan sen kaiken kanssani. Tällä perustelen sen, etten itsekään halua tulla osaksi ihan kenen tahansa elämää: mun elämästä tulis kohtuuttoman raskasta, jos joutuisin alkaa empatioida ihan kaikkia ja kaikkea. En mä jaksais.
Myös se, että "kykenee" avautumaan kaikille ja kaikesta, aiheuttaa inflaation näiden juttujen suhteen. Mitä hienoa, tärkeää ja erityistä niissä sitten enää on, kun kaikki jo tietää kaiken kuitenkin.
Kuulen, kuinka taas joku sanoo jotain ketuista ja pihlajanmarjapuun sadosta. Enkä mä taaskaan piittaa.


Ja ne sanoo mä en tiedä susta yhtään mitään
enkä nää ketä vihata ja kestä pitää
joskus mietin millaista elämä ois ilman
ystävän seuraa

- Maija Vilkkumaa: Ystävä

Kuolema on jotenkin viime aikoina ollut mun fiktiivisessä maailmassa kovasti esillä. Ihan ensin Jippu lauloi kauniista vanhasta surullisesta miehestä, joka "lumisia sinivuokkoja keräsi sun haudalle". Sitten Six Feet Underissa oli Naten kuolema ja hautaus, ehkä pakahduttavampia hetkiä teeveen historiassa ikinä. O.C.:ssäkin kuoli Johnny. Sitten Raja, jonka lopussa on ainakin yksi varma ja yksi mahdollinen kuolema. Ja tänään Nyt-liite vieraili Terho-kodissa. Käsittämättömän paljon surua, ahdistusta, hiljaisuutta ja kyyneleitä näin joulun alla. Herkkä ihminen, kuten minä, joutuu aina vähän suunniltaan moisesta. Lopettakaa, olkaa kiltit.


Haluisin sytyttää kotini
palamaan leivänpaahtimella
Mutta pelkäänkin kuolemaa
Ilman sinua kuolemaa

- Jippu: Kukkakaupan kulmalla

Mä olen viimein alkanut lukea sitä Riikka Pulkkisen Rajaa. Se on kerta kaikkiaan niin hieno kirja, että se saa mut taas kerran muistamaan, miksi mä ylipäänsä luen. Oon ihan kananlihalla ja ahmin sitä eteenpäin, haluan lukea sen hetikaikki ja samalla toivon ettei se loppuis koskaan. Mä muutenkin usein uppoan hyvien kirjojen maailmaan niin, että sekoitan sen ja todellisuuden ja saatan olla päiviä aivan tolaltani. Edellisen kerran näin kävi, kun luin Reko Lundánin Rinnakkain-kirjaa (muistaakseni se oli se, tai sitten se oli se Ilman suuria suruja). Luettuani sitä pari tuntia putkeen jouduin soittamaan äidille, että onhan sillä kaikki hyvin. Oli sillä, onneks.

Hälytysajoneuvojen ääni saa olon jotenkin samanaikaisesti levottomaksi ja turvalliseksi. Jossain tapahtuu jotain ikävää, mutta se ei haittaa sillä joku hoitaa jo sitä asiaa. Täysin eri asia se on silloin, kun vaikkapa hälytyksessä oleva paloauto ajaa ohi: jos sattuu näkemään niiden sotureitten kasvot siellä sisällä, omakin pulssi kohoaa. Hirveän keskittyneinä, ainakin periaatteessa valmiina mihin tahansa edessä odottavaan. Adrenaliini ja testosteroni haisee kadulle saakka. Iso auto kurvaa kahdella renkaalla sireeni vonkuen. Vähemmästäkin sitä tyttö kiihtyy.

Miten sitä joutuukin aina niin vaikeuksiin, kun alkaa ottaa itsensä vakavasti?