IRC-Galleria

Mä kun kuitenkin koetan olla ympäristöystävällinen ja elää hyvästi, niin sitten alkaa sylettää kun elämästä tehdään kamalan hankalaa tollasten asioitten nimissä. Joo, tiedän että kun vaikka jauhelihaa ruskistaa, niin sitä erottuvaa rasvaa ei saa kaataa viemäriin. No mihin sitte? Imeytänkö mä sen sahanpuruihin, joita mulla luonnollisesti on aina sangonpohjalla keittiössä ja kärrään sitten lopulta kompostiin yhdessä talkkunajauhon ja teurasjätteen kanssa? Miten mä pääsen siitä järkevästi eroon?

Niin ja mua on tänään nimitelty paitsi rimpulakädeksi myös sepelinkylväjäksi. Vai mikä se oli. Ehkä mä oon sellanen. Soraseula.

Vielä päivän paras, kiitos Reino:
"Jos mä en oo kiinalainen, niin vaikka mä miten haluaisin olla kiinalainen, niin mä en ole. Eikä musta tule kiinalaista. Vaikka miten kovasti haluaisin." Täytyy sanoa, että harvoin on ihminen ollut noin asian ytimessä. Kerta kaikkiaan.

Mä olin lapsena aivan hysteerisen innostunut salapoliisikirjoista. Ahmin kirjastosta pakollisten viisikoiden lisäksi kaikki Etsiväkaksos- ja Kalle Blomqvist -kirjat, joihin pienet tahmeat sormeni ylsivät. Neiti Etsivistä en sen sijaan koskaan juurikaan perustanut, musta se bööna oli kertakaikkisen epäilyttävä - ja sitä paitsi ensinnäkin tyttö. Se jos mikä oli luettava ehdottomaksi haitaksi salapoliisin / etsivän työtä harkittaessa (koska noihin aikoihin mä vielä kuvittelin sukupuolen olevan jotenkin neuvoteltavissa ja siis omien intressien ja pyrkimysten tulosta). Noitten seikkailukirjojen pojat puolestaan olivat reippaita, kekseliäitä ja miltei poikkeuksetta varsin hauskoja veijareita; tämän lisäksi kirjat opettivat arjen nerokkaita selviytymiskeinoja ja Kikka Kakkosia. Noina vuosina opin mm. sen, että jos tulee tarve pidättää aivastusta (jos on esimerkiksi kansainvälisiä taidevarkaita varjostaessaan sattunut joutumaan tukholmalaisen taksin takakonttiin eikä tahdo paljastaa olinpaikkaansa), sen tekee kätevästi imemällä kieltä (omaa) voimakkaasti kitalakea (omaa) vasten. Tai jos on tarvis viestiä etsiväkumppanilleen jotain tärkeää ja hämätä samalla aikuisia tai muita toopeja (esimerkiksi gabardiinihousuisia murhaajia), voi kätevästi luoda oman salakielen ja homma hoituu kuin tanssi ikään. Niin ja johtolankojen varalta kannattaa luonnollisesti aina olla valppaana, ja kaikenlaisia epäilyttäviä artikkeleita on fiksua keräillä varta vasten tutkimusaineiston säilyttämiseen tyhjennettyyn kirjoituspöydän laatikkoon.

Nykyään mulla ei enää psyyke kestäis moisia leikkejä. Välillä myös tuntuu, että maailma on muutenkin liian hankala ja pirstaleinen hallittavaksi, ihan pieniinkin kokonaisuuksiin ositettuna. Mä esimerkiksi olen ollut suistaa itseni mentaalisesti raiteiltani miettimällä, miten ihmeessä lääkäreiden puhelinajat toimivat. Mitä jos niille sattuukin soittamaan joku perheenjäsen juuri silloin? Tai joku soittaa työpuhelimeen väärään numeroon? Tai jos sen lääkärin ulosanti on tavattoman huono, eikä se pysty puhelimessa tekemään asiaansa selväksi? Muita miettimiäni asioita ovat esimerkiksi pelastuslaitoksen työvuorolistat (miten ne sovittaa tasarit, saikut, lomat ja muut sellaiset sinne? Onko siellä muka tarpeeksi jengiä töissä? Mistä ne voi tietää missä niitten pitää olla ja mitä niiltä milloinkin odotetaan?), koulun pääkeittäjän ruokatilaukset (paljonko mitäkin? Jos tilaa liian vähän ja loppuu kesken ja jollekin jää nälkä? Entä erikoisruokavaliot?), jumppaohjaajien koreografioiden kehittely (miten ne keksii mitä seuraavaks vois tehdä? Mitkä liikkeet sopii yhteen? Mitä jos kukaan ei pysy perässä? Mitä jos asiakkaat onkin paljon taitavampia kuin ohjaaja?), liikennevalojen säätäjiä (mistä suunnasta on oletusvihreet? Missä järjestyksessä vaihtuu ja kummat on priorisoitavampia, jalankulkijat vai vasemmallekääntyjät?) ja semmosia. Kyllä mä silti ihan oikeasti tajuan, että maailma pyöris aivan mainiosti ilman mun panosta näihin asioihin ja että jossain on takuulla joku, jolle maksetaan palkkaa moisten miettimisestä.
Tämän päivän renessanssi-ihminen.

Huoli pois, tästä ei tule mikään yksityiskohtainen sairaskertomus, epikriisi saati diagnoosi, totean vain että olin puolitoista viikkoa kipeänä ja tänään on valtavan hyvä ja energinen olla. Ja töissä on kivaa!

Otsikko on lainaus City-lehden artikkelista, jonka aiheena oli tiivistettynä tuoreet parisuhteet ja kakka. Ton otsikonmukaisen lausahduksen tuotti joku aiheen asiantuntija, jonka nimeä en taaskaan valitettavasti muista. Musta se oli vaan valtavan hyvin kiteytetty, tämä nykyajattelu. Kun niin monia asioita pystytään kontrolloimaan ja määräilemään ihan itse, niin sitten ne, joihin ei pystykään vaikuttamaan, tuntuu usein kohtuuttoman raskaille ja ehkä brutaaleille jopa. Tai mulla ainakin oli sellanen olla, että mun kroppa petti mut, kun ei tointunutkaan päivän-parin makailulla. Ihan silleen että kamoon, work with me here! Et voi tehdä noin!

Kaikkia tyhmiä ajatuksia sitä tuleekin päähän, kun on tolleen poikkeavasti vuoteen oma ja voimaton. Oma pää alkaa liioitella juttuja ja niiden merkitystä, tuntemuksia ja aistimuksia. Itse aloin luonnollisesti kelailla kaikenlaista kipeäksitulemiseen liittyvää ja äärimmäisen todennäköistä, kuten: Mitä jos mua ei enää koskaan kiinnosta ruoka vaan ällöttää ainoastaan? Miten pian aikuinen, varsin hyvässä lihassa oleva ihminen joutuu sairaalaan ja tiputukseen, jos se ei voi syödä? Milloin saa (ja kehtaa) soittaa ambulanssin? Mitä jos tää onkin jokin mystinen sairaus, joka ei paranekaan ja mä joudun pitkälle sairaslomalle ja köyhdyn ja syrjäydyn? Mitä jos musta tulee lihava ja ruma ja löllö kun en pääse treenaamaan? Pelottavia ajatuksia, mutta ilmeisesti onneksi toistaiseksi turhia.

Tervehdyttyään sitä myös tekee kaikenlaisia hyviä päätöksiä ja on hetken aikaa huomattavasti hyveellisempi kuin ennen. Osaa esimerkiksi arvostaa terveyttään ja normaalia elämää kovasti: pitää siitä, että saa herätä aamulla ja on sitä ennen voinut nukkua muutenkin päin kuin sikiöasennossa polvet rintaa vasten, heräämättä tuhansia kertoja yössä. Että voi keitellä sen aamupuuronsa ja kahvinsa ja nauttia ne ihan normisti ahmien, psyykkaamatta hulluna joka lusikallista suusta alas. Että voi kävellä ratikkapysäkille varsin ripeää tahtia pysähtymättä haukkomaan henkeä parin askeleen jälkeen. Että voi tulla töihin ja ajatella vaihteeksi muitakin asioita kuin omaa kiehtovaa itseään.

Näin. Vielä kerran, kaikki yhdessä: elämä on ihanaa!


I'm alive
and I'm on fire

- Danko Jones

Mulla on aivan mälsää täällä himassa. Äsken alkoi vaihteen vuoksi katto vuotaa, nyt loppuu kämpästä ämpärit ja kattilat. Kerta kaikkiaan sarjakuvista tuttu fiiwis etten sanois. Ikään kuin siinä ei olisi kylliksi, että on viidettä päivää kipeänä ja vailla virikkeitä neljän seinän sisällä: nyt ne seinätkin alkavat sanoa sopimusta irti. OLEN MÄ OIKEASTI IHAN KIVA HEI! Hei... oikeasti. Kaverit, älkää lopettako tätä yhteistyötä nyt. Pliis.

Joskus vuosia sitten, aikana, jolloin vielä olin maamme suurimman elokuvatalon palveluksessa ja sain siis katsella leffoja verkkokalvojeni kyllyydestä, olin kerrankin TP 1:ssä odottamassa jonkun pätkän alkua. Trailerina pyöri taas joku silloin niin muodissa olleista avaruusleffoista, ehkä Pitch Black tai Red Planet tai The Core tai joku: joka tapauksessa traileri kertoi tyypillisesti, miten ensin kaikki on silkkaa shampanjaa ja hymyä, uraauurtavaa tekniikkaa ja pelottomia avaruuspioneereja. Kunnes homma menee hirveällä tavalla pieleen ja tuloksena on vain epäuskottava tapahtuma toisensa perään ja lopulta iso läjä ruumiita ja katkeria eloonjääneitä. Tässä kohden mun vieressä istuva, täysin tuntematon kundi huokaisi seuralaiselleen sydämensä pohjasta silmät edelleen tiiviisti valkokankaaseen suunnattuna: "Miks IKINÄ mikään ei onnistu!".
Tuo fraasi kiteyttää myös mun tuntemukset, kun katson jotain sarjaa. Eilen keksin, että tässähän se syy on, miksen enää voi katsoa 24:sta. Väitin pitkään kaikille korskeana, että joo, katoin mäkin sitä ekat kaks tuotantokautta mutta sitten mun mielestä homman juju on jo selvillä enkä mä enää oikein jaksa innostua. Kukkua. Oikeasti syy on siinä, ettei mun hermot kestä sitä. Vähän samaa oon havainnut ton Prison Breakin kanssa: mä olen niin kovasti niitten poikien puolella ja toivoisin että ne onnistuis, että sitten kun käsikirjoittaja on taas heittänyt yhden ikävän kapulan ja jarrun matkaan, mä huokaan pettyneempänä kuin ne hahmot että miks IKINÄ mikään ei onnistu. Ei mulla kestä pää sitä, että yhtä (24) tai useampaa (PB) hahmoa tolleen kiusataan ja piinataan, loputtomasti. Etenkin jos välillä annetaan kuitenkin toivoa paremmasta, näytetään sitä onnistumisen hedelmää joka siellä jossain horisontissa helottelee kuin vain odottaen, että joku ojentaa kätensä ja poimii sen sieltä. Mulle on täysin yhdentekevää että tiedän päähenkilöiden selviävän, ihan jo tuotannollisista syistä; mulle on aivan sama, montako koukkua käsikirjoituskoulussa opetetaan hyvässä tarinassa olevan; mua ei harmittais yhtään, jos mattoa ei vedettäis katsojan -ja päähenkilö(ide)n- alta yhtään kertaa. Mun psyykelle sopiva sarja vois siis olla jännittäväkin, mutta sen pitäis olla reilu ja siks se vois kestää enintään ehkä viis jaksoa. Sitten mä olisin tyytyväinen ja verenpainekin pysyis toivotulla tasolla.

Miten se onkin niin, että tietyt tyypit saavat ihmisessä esiin kummallisia piirteitä? Oon kai muistaakseni joskus jo kirjoittanutkin siitä, miten joissain seurueissa sitä aina tuntee itsensä liian kookkaaksi ja epäsopivaksi, jotenkin karkeatekoiseksi ja kömpelöksi? Ettei osaa kontrolloida naurunpurskahduksia, puhuu liian lujaan ääneen ja vääristä aiheista tai roiskuttaa vahingossa sylkeä innostuessaan?
Sitten on ihmisiä, jotka kaivaa ainakin musta esiin ihan silkkaa pahansuopuutta, pisteliäisyyttä ja kitkeriä piikkejä. Kyseisenkaltaisia ihmisiä on toistaiseksi havaittu vain muutama: yhteistä näille kaikille on melkoinen älylllinen kapasiteetti, kerkeä kieli ja jonkinlainen kilpailuasetelma. Ainakin aluksi pihvinä on siis vain verbaalinen nokittelu ja hyväntahtoinen mittely, mutta jossain vaiheessa peliä panokset kovenevat ja solvaukset syvenevät: tuon jälkeen seuraukset harvemmin ovat mitään lapsille sopivaa. Oon itsekin ihmetellyt näiden tiettyjen tyyppien valtaa mun ärsytyskeskukseen nähden, sillä harvoin mikään saa mua niin tolaltaan ja ilkeäksi kuin nämä henkilöt. Eikä sitä kykene myöskään järjellä selittämään saati laukaisemaan.
Sitten on ihmisiä, joiden seurassa haluaa aina käyttäytyä vain mahdollisimman hyvin, jotenkin antaa itsestään edullisimman mahdollisen vaikutelman olematta falski. Se toimii kyllä vähän niinkin, että jos joku on mulle kiltti, mäkin haluan olla sille mukava. Ja toisin päin.
Pointtina mulla tässä nyt onkin, että miten on: onko niin, että ihminen ei ole muuttumaton luonteeltaan, vain yksi ja samanlainen aina ja kaikille? Vai onko niin, että mulla on jokin merkillinen kameleonttisyndrooma (jonka kanssa en luojan kiitos tiettävästi ole yksin tässä maailmassa), jokin patologinen miellyttämisentarve, jonka johdosta en enää edes itse tiedä, minkäluonteinen mä oikeasti olen? Vai voiko olla molemmat yhtaikaa?
Huumorin suhteen tämä erilaisuus on vielä helpommin eriteltävissä. Tiedättehän, kun on niitä jotain haastatteluita, joissa kysytään että mikä sun mielestä on hauskaa ja minkälainen huumori uppoaa ja sitten ihmiset vastaa että tilannekomiikka tai olen äärimmäisen vahingoniloinen ihminen tai erityisesti pieruhuumorin ystävä tai jotain? No. Mulla on ystävä, jonka mielestä ehkä hauskinta ikinä on sanoilla kikkailu: väärinkuuleminen, sanojen merkityksen venyttäminen, totunnaisuuksien kyseenalaistaminen. Mulla on ystävä, joka rakastaa kääntää typerien ysäripoppibiisien lyriikoita suoraan suomeksi tyyliin "mitä kerrot isälle, se on onnenpyörä". Mulla on ystävä, jonka mielestä Idolsin alkukarsinnat on suurinta hupia. Mulla on ystävä, joka edelleen harrastaa jotain kainalopieruja, hassuja ilmeitä ja tv-sarjaimitointeja. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Mä nauran kaikkien kanssa ja kaikille, aivan yhtä sydämellisesti kuin nekin, aivan yhtä innoissani (okei, en Idolsille. Myötähäpeä ja -ahdistus vie ilon siitä touhusta). Enkä siis osaa luokitella huumorintajuani.
Minä. Minäminäminä. Minä.


Mulla ei oo aikaa olla kuka vaan,
joku sun kuka vaan

-Tiktak

Katsoin äsken Shawshank Redemptionin ja sain taas Ajatuksia päähäni.

1) Erityisolosuhteissa unelmat ja päämäärät ovat ne, jotka pitävät ihmisen hengissä. Vankilan lisäksi luen tällaisiksi olosuhteiksi esimerkiksi jonkin vaikean ja pitkäaikaisen sairauden; muita tähän verrattavia juttuja en äkkiseltään keksinyt. Unelmat ja päämäärät auttavat fokusoimaan kenties hankalan nykyhetken ohi tulevaisuuteen; siinä vaiheessa kun lakkaa kiinnostumasta muusta kuin seuraavasta kahdesta minuutista, peli on pelattu. Tai siis näin mä kuvittelisin asioiden olevan. Nimimerkki kävin mä kiertokäynnillä Alcatrazissa kesällä 2004.

2) Olin ihan unohtanut, miten erityisiä asioita kätketyt aarteet ovat. Améliessakin tais olla joku löytö jossain seinän kolossa, tässä tämänpäiväisessä leffassahan on se eräs tietty musta kivi ja sen alta löytyvä yllätys. Mä luulen, että lapsuuden viehätys esimerkiksi pulloposteihin on tätä samaa perua: olisi aivan hillitöntä löytää jotain jonkun joskus kätkemää. Voisi koettaa hetken päästä jonkun toisen päähän ja elämään, koettaa tuntea sen tunteita ja ajatella sen ajatuksia. Pohdiskella, millainen maailma on sille ollut, mistä se on pitänyt, mitä pelännyt. Joku mummolan vintti saattaa synnyttää samanlaisia elämyksiä tai muut vastaavat tilanteet, joissa joutuu / pääsee penkomaan jonkun toisen henkilökohtaisia tavaroita.
Niin siitä pulloposteilusta. Jos kesämökki sattui sijaitsemaan saaressa, saattoi tuskin välttyä jokakesäiseltä viestienlähettelysessioilta. Mä en muista että oltais koskaan saatu vastausta yhteenkään postiin, vaikka laitettiin kaukonäköisesti mukaan myös nimemme ja puhelinnumero, josta sopisi tavoitella. Muistan vieläpä, mitä yhteenkin viestiin sommiteltiin: "Apua apua! Kissat syövät meidän varpaita!". Ihmeellistä, ettei kukaan katsonut aiheelliseksi vastata.

3) Intertekstuaalisuus on postmodernia jos mikä. Nykyään voi tuskin katsoa yhtään leffaa - tv-sarjoista nyt puhumattakaan - joutumatta pohtimaan lainaamisen, plagioimisen, intertekstuaalisuuden ja muiden kuvallisten tai tekstiin kätkettyjen alaviitteiden suhdetta. Parhaimmillaanhan se on hirveän palkitsevaa ja virikkeellistä: pääsee testaamaan knoppologin kykyjään, kenties avaamaan kokonaan uuden tason kyseiseen teokseen ja siten taas integroitumaan vahvemmin paitsi kyseiseen genreen myöskin koko 2000-lukuiseen maailmaan. Toisaalta taas erityisesti viihteen kentästä on tullut nykyään niin laaja ja mahdoton hallita, että moinen sisäsiittoisuus saattaa tuhota katselukokemuksen ainakin osittain: jos katsojalle jatkuvasti tulee häiritsevä tunne siitä, ettei kyseistä pätkää voi katsoa itsenäisenä kappaleena lainkaan, että siitä puuttuu jotain ja että tämäkin pikku insideri pitäisi tietää saadakseen tästä kaikki tehot irti, on se musta vähän huono merkki. Totta tietenkin on, että kaikki on jo keksitty eikä tänä päivänä ole olemassa muusta maailmasta irrallista, eristettyä mitään (ehkä Pentti Linkolaa lukuunottamatta): siitä huolimatta mun mielestä ylenmääräinen sinne tänne viittailu ja kulttuurisidonnaisten vitsien viljely on vähän köyhää ja kertoo kenties siitä, ettei sanottavaa oikeasti ollutkaan.

Näin. Nyt pitää enää keksiä otsikko.

Kirka on kuollut. Juice on kuollut. Mitä hittoa, kenelle tästä voi valittaa?

Ehkä sairaana onkin ihan jees olla. Jos saa huomiota ja hellää huolenpitoa. Jos saa nukkua päikkäreitä talviauringon paistaessa ikkunasta. Jos ehtii katsoa kaikki tallennetut ohjelmat, pestä pyykkiä ja datata sydämensä kyllyydestä. Jos saa syödä turkinpippureita ja After Eightejä ellotukseen saakka. Jos ei sittenkään ole kamalan ruma ja nukkavieru vaikka onkin nenä rohduksissa ja naama kalpeana.
Mitä mä enää huomenna teen?


Odotanko turhaan sua sittenkin?
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin?
Välimatka piinaa ja painaa mua,
kuka päättää ketkä saa onnistua?
Oo siellä jossain mun.

- PMMP

Eilen oli hienot kemut. Jorattiin sarongeissa, biksuissa ja sandaaleissa leit kaulassa keskellä hankia, juotiin Slippery Nipplejä ja Threesomeja, kunnioitettiin NKOTBtä ja piirreltiin punaisella kalvotussilla tisseihin.
Matka Otteeseen kului taksikuskin hihitellessä meidän mellastukselle, ja baarin läheisyyteen päästyämme suuntasimme määrätietoisesti suoraan jonon ohi ovelle Jarin hoiviin. Jonossa käytöksemme aiheutti luonnollisesti napinaa ja kommentointia, joista parhaan tulen muistamaan iäti. Eräs suivaantunut kissa rääkyi lähituntumasta että "VITTU JULKKIKSET MENEE JONON OHI! TOIKIN ON SE YKS MUIJA SEISKASTA!" ja osoitti mua etusormellaan. Hämmennyin sen verran, etten huomannut kysyä tarkennusta. Keneksihän se mua luuli? Taas ollaan melkein sukua julkkikselle.
Mitähän vielä. Niin, Rocksissa eräs kaverin eksä tuli kysymään multa, mihin mä olen vaimoni jättänyt. Vaimoni. Minä. Lähetänkö mä oikeasti jotain vähemmistösignaaleja ilmoille? Onko olemassa joku gaypilli, jonka taajuuden vain sateenkaarikansa hahmottaa, ja mä olen tietämättäni eksynyt käyttämään sitä? Olen ymmälläni.
Niin ja sen verran jopa mun pitäis tajuta, että jos joku on skarppausta vaativissa ja elintärkeissä töissä ympäri vuorokauden, niin sille ei kannata soittaa vartin yli neljä. Etenkään, jos asia on lähinnä hikata luuriin jotain epäselvää. Olen häpeissäni, vaikka mulle sanottiin ettei se haittaa. Mutta en usko, ja nolostelen.

Onni Monsuuni lähti tänään. Katsellessani sen riehakasta teutarointia emäntänsä nähdessään tulin ajatelleeksi, että koirien hoitotätinä on oikeastaan aika surullista olla. Ne on silleen että ihan jees, toi täti antaa mulle muonaa ja rapsuttaa ja kävelyttää, eipä tässä hittojakaan. Mutta TOI on mun oikee mutsi ja boy, olenpa mä onnellinen nähdessäni sen! Nastaa! Parasta! Mä olin jo varma että se jätti mun tänne iäksi! Mutta eipä jättänyt ja nyt mä pääsen KOTIIN! Wuhuu! Ja mä oon siinä vaan että no niin, kiva kun kävit ja tuokaa toki toistekin ja niistän salaa hihaani. Että tack och hej och leverpastej.