IRC-Galleria

Mä olen menossa tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni töihin Suomen suurimpaan kansainväliseen ratsastustapahtumaan, ja olen aivan luvattoman innoissani. Tänään oltiin ekassa kokouksessa, istuttiin siellä tärkeänä kaikkien lajin operatiiviseen kermaan kuuluvien keskessä ja mä olin niin tohkeissani että olin sekä luiskahtaa tuolilta lattialle pyöriessäni että imaista donitsikuorrutusta väärään kurkkuun hihitellessäni jännityksestä. Koko sen ratsastusurheilun Kuka Kukin On -sisällysluettelon ympäröimänä mulle tuli taas ihan pikkutyttöolo, vaikka nythän mä olen jo aikuinen ja esimiesasemassa ( :D ) ja muutenkin kovasti kykeneväinen.
Mut myös esiteltiin uudelleen miehelle, jonka kanssa tein töitä kesällä '99 Lohjan GP-kisoissa. Se katsoi mua, sanoi "Joo, kyllä mä sut muistan!" ja kehui vielä että silmät ja hymy ovat pysyneet ihan samoina kaikki nämä vuodet. Mä annoin sille ilomielin pelimiespisteen, sillä tuonkaltainen imartelu on melkein puoliksi tyylikästä, ja lisäksi musta on mukavaa jäädä ihmisten mieliin.

Sitten mä päätin tänään yhden jutun. Nyt mä oikeasti otan nää kynnet pois ja alan kiipeillä. Oikeasti. Mä en muista, milloin olisin viimeksi mistään noin voimalla innostunut; lisäksi aistin, että siinä lajissa on sellainen piinaava ja mielipuolisuuteen ajava mentaalinen aspekti, sellainen kukaan-ei-koskaan-tule-valmiiksi -tyyppinen ulottuvuus, joka saa ihmisen taistelemaan itseään ja psyykeään vastaan ja munkaltaisen ääri-ihmisen harrastamaan ensin itse pakkomielteenomaisesti, sitten saarnaamaan lajin evankeliumia ja lopulta käännyttämään ihmisiä siihen mukaan. Mikä vois olla mahtavampaa! Voi, musta tulee niin eläimellisen ketterä ja sulava! Sehän on vähän kuin oppisi lentämään.

Mä olen jo ihan kamalan paljon paremmalla tuulella kuin aamulla, jolloin olin nukahtaa ratikkaan ja jolloin tuntui sille, että kaikki rasvatonta piimää vahvempi ruoka polttaa reiän vatsalaukkuun. Nyt mulla on jo ihan hyvästi melkein kaikki. Kivaa.

Firman pikkujouluristeilyn paras iskurepla, jonka keski-ikäinen mieshenkilö lausui mulle mua samalla käsivarresta tiukasti puristaen. Mä kyllä arvostan moista kekseliäisyyttä, tulee sellainen tunne että tämä jantteri on jaksanut selata sitä Tepsivimmät pokausvinkit -kirjasta edes hieman ensimmäistä lukua pidemmälle.

Olipa kerrassaan nasta reissu muutenkin! Ensin käytiin urheilemassa Tapanilassa, ja kylläpä mä pidänkin seinäkiipeilystä! Enkä vähiten siksi, että taidan olla siinä aika lahjakas... Ensimmäisen kiipeyksen aiheuttaman paniikkihien, läähättävän pintahengityksen ja lipeävät sormet taaksejätettyäni kipusin riehakkaasti, marakatin lailla. Semmoisen vähän isohkon ja hitaammanpuoleisen marakatin. Mutta siis oikeasti hirmu kivaa, suunnittelin jo silpiväni kynnet kokonaan pois ja aloittavani kiipeilyn tosissaan. Ehkä tässä vielä...
Mä ihan oikeasti uskon myös vakaasti siihen kuuden ketjuun: Suomessa tosin usein riittää vähempikin ihmismäärä. Jälleen eilen huomasin bondaavani voimakkaasti erään meidän ohjaajan kanssa, joka sattuu lisäksi olemaan erään erityisen vanha koulukaveri. Pienenpieni maailma, toden totta.
On myös jotenkin järkyttävää tavata ihmisiä, joihin on joskus vuosia sitten ollut salaa pikkuisen ihastunut, ihan viattomasti ja salaa vain, niitä täysin tuntematta ja ihastusta koskaan niitten tietoon saattamatta. Sitten tapaa ne jossain kokonaan eri ympäristössä ja alkaa vähän tutustua - ja huomaa ne yksinkertaisesti vain tyhmiksi. Se on jotenkin valtavan masentavaa ja sitä saattaa pettyä pahan kerran. Koska se on jotenkin niin hurjan harmillista, ja tavallaan myös vetää lokaan sen vuosien takaisen ihastuksen, tahraa ja pilaa sen.

Taas olisi aika saattaa muutama juttu ihan oikeasti ihan lopulliseen päätökseen. Miksei edes se onnistu? Eikö se riitä, ettei ne jutut onnistuneetkaan?

Huomenna on taas maanantai. Ensi viikonlopun mä kyllä kuivun, nukun ja jumppaan ihan homona. Mun on pakko.

Wake up in the morning, stumble on my life
Can't get no love without sacrifice
If anything should happen, I guess I wish you well
A little bit of heaven, but a little bit of hell

- Mika: Happy Ending

Aamu oli karsea, puoliltapäivin kaikki mätti ja iltapäivä alkoi kankeasti. Sitten tuli Reino Reipas ja paransi tuultani ratkaisevasti. Mä arvostan mun upeita ystäviä päivä päivältä enemmän.

Töissä ollessani jumpalle tuli tänään eräs tyttö mun vuosien takaisesta fuksiryhmästä. Jotain siinä smalltalkattiin ja mä kysyin ihan muka ohimennen että jokos se on valmistunut. Se vastas hersyvällä äänellä ja kuuluvasti että "Ei, mä oon dropout!", ja tunsin miten jotain lämmintä ja pehmeää valui mun läpi vatsanpohjaan saakka. Mä en missään nimessä ole vahingoniloinen, miten mulla edes olis siihen varaa? Mä vain tunsin käsittämättömän suurta yhteyttä, lohdullisuutta ja anteeksiantoa, siinä määrin, että olisin halunnut halata sitä siitä tiskin yli, lujasti ja pitkään. Kiitos teille, korkeimmat voimat, että lähetitte E.R.:n jumpalle juuri tänään! Mä tarvitsin täsmälleen tuota.

Miksihän ihmiset toimii niin, että vaikka ne tietää omalla käytöksellään aiheuttavansa paitsi pahaa mieltä muille myöskin harmia ja hankalia tilanteita itselleen? Vaikka ne tietää, että ihan pikkuisin muutoksin ne tekis elämästä helpompaa ihan kaikille? Mä en usko, että koskaan opin tajuamaan; mä en usko, että koskaan totun. Olen myös päättänyt, ettei mun koskaan enää tarvitse.


I'm not in love, but I'm gonna fuck you
'til somebody better comes along

- Marilyn Manson: User Friendly

Eikö ketään muuta tässä maailmassa haittaa, että Alicia Keys laulaa epävireisesti? Miksei äänenpuhtaus ole muodissa? Miksi?

Oltiin joskus satoja vuosia sitten Kreikassa (tai jossain) äidin kanssa. Mä katselin maailman menoa hetkisen verran, käännyin sitten äidin puoleen silmät ymmyrkäisinä ja kysyin: "Äiti, miks nää kaikki sanoo koko ajan että Änkiy änkiy?". Siitä tuli meidän perheen lentävä lause."- Ole hyvä! - Änkiy, änkiy!"

Maailmassa on tasan kaksi ihmistä, joille mä haluaisin soittaa. Toiselle en voi. Toiselle ei kannata.
Sitten on vielä yksi, jonka numeroa mulla ei edes ole.
Onpa tyhmästi. Tyhmästi.

Maailmassa on täsmälleen kaksi typerintä syytä lopettaa jokin hieno ja lupaavasti alkanut asia. Pelko ja laiskuus. Molemmat ovat paitsi tyhmäntyhmiä myöskin valtavan turhia syitä. Haaskausta.

Mä näin tänään päikkäreillä unta, jossa kesken kaiken tuli voice overina seuraava varoitus: kun kuulet kaljun miehen alkavan kertoa huonoa juttua kissoista, poistu paikalta pikimiten! Muistan vielä, miten jollain ihme pseudologiikalla siinä unessa sitten ajattelin, että tostapa ei kannatakaan sitten kirjoittaa tänne, koska tätäkin saattaa jotkut kaljut lukea, ja luettuaan ne tietävät mun olevan jyvällä niitten synkeästä salaisuudesta.
Elämänohjeena tuo ei kuitenkaan ole ihan huonoimmasta päästä.

Mä haluaisin olla itseäni isompi ihminen. Haluaisin, että kun mun läheisille ja rakkaille sattuu jotain oikeasti tosi kivaa ja mahtavaa ja kutkuttavaa, niin voisin tuntea silkkaa vilpitöntä riemua ja onnea niitten puolesta. Toki olen iloinen, enkä halua tietenkään niille muuta kuin mukavia juttuja. Silti tekis mieleni lapsellisesti huutaa kuin aikanaan leikkipuistossa, kun joku keinui liian kauan: "Mun vuoro! Nyt on mun vuoro jo!".
Enkä voi uskoa olevani noin häpeällisen pieni ja itsekäs vieläkin.


Because ridicule is no shame
It´s just a way to eclipse hate
It´s just a way to put my back straight
It´s just a way to remain sane

- The Ark: It Takes a Fool to Remain Sane

Tänään postiluukusta kolahtaneessa Imagessa <3 vaikuttaisi olevan jälleen kerran monenmonta mainiota juttua, joita luultavasti tulen vielä kommentoimaan tuonnempana. Heti tuoreeltaan oli kuitenkin pakko ahmaista Heli Roihan kolumni toisena naisena olemisesta. Mä en sen "Petikaveri"-nimen alla kulkevia ihmissuhdekolumneja ole tähän mennessä juurikaan arvostanut, mutta tämä yksilö ohitti kilven ja osui kylkiluiden väliin siksi kipakasti, että korjasin välittömästi asenteitani kirjoittajastakin. Seuraavassa katkelmassa, jota mun on aivan pakko hieman siteerata tässä, C on Roihan entinen suhde, naimisissa ollut mies. Hän pyrkii selittämään muinaisen suhteen dynamiikkaa avaruusfysiikan termein, kas näin:
"Lagrangen pisteet ovat osa niin kutsuttua kolmen kappaleen probleemaa, ja niitä on avaruudessa useampia. Jotkut enemmän ja toiset vähemmän vakaita. Epävakaisemmissa pisteissä pienikin häiriö saa luotaimen raiteiltaan. Niin C koki suhteemme. Hän oli Lagrangen pisteessä ja yritti löytää mahdollisimman turvallisen vyöhykkeen, jossa voisi olla satuttamatta ketään. Ja silti hän satutti kaikkia. - - Ihmissuhteissa kolmen kappaleen problematiikka on lähes mahdoton yhtälö. Sen ongelma on, että keskipisteessä olevan kappaleen on pakko olla huomattavasti pienempi kuin reunoilla olevien. Muuten se vaikuttaisi niiden liikeratoihin. Eikä ihmissuhteissa voi olla niin pieni."
Bravo.

Mä kuuntelen aamuisin Ylex:ää, kuten aiemminkin on käynyt ilmi. Nyt siellä on käynnissä jonkinmoinen kisa, jonka palkintona on se, että koko aamutiimi tulee tekemään lähetystä voittajan kotiin. Pitkä alustus itse asiaan: mainoksessa sanotaan jotakuinkin että ota mahdollisimman PÄRÄYTTÄVÄ kuva itsestäsi ja kaveristasi ja päläpälä. Päräyttävä. Ai että mä vihaan sitä sanaa. Vihaan.

Tänään mun kanssa samassa raitiotievaunussa oli putronnäköinen mies, jolla oli todella hölmöt korokepohjakengät. Mä todella toivon, ettei se ollut oikeasti se. Hirveästi vähentää ihmisen kunnioitusta jokin noinkin vähäpätöinen seikka.

Elämä ei ole kannattavuuslaskelma.

Tuo lause laskeutui jostain suoraan mun blogihermolle ja pakotti mut kirjoittamaan. Samalla myös huomasin, että olen löytänyt ja tässä blogissakin eritellyt monta juttua, joita elämä ehdottomasti EI ole. En vain vielä ole löytänyt sitä, mitä se voisi sitten olla.
Ja ehkä se onkin niin. Ehkä oikeaa vastausta ei löydä koskaan, ja voi vain tyytyä eliminoimaan niitä selvästikin vääriä. Elämässä. Rakkaudessa. Kaikessa.

Voii-i. Se Hesarin tv-mainoksen pikkuinen poika on myös siinä Käskyssä. Se on siinä aivan yhtä sydäntäsärkevä kuin tuossa mainoksessakin.

Tervehenkisestä ja raittiista viikonlopusta ei kenties sikiä mainioita anekdootteja eikä niille tempauksille ehkä naureta vuosia jälkikäteen. Hyvä olla siitä kuitenkin tulee, seesteinen, ryhdikäs ja voimakas.

Yritin tänään kuunnella niitä muutamaa rap-/r'n'b-levyä, joita mun koneelta löytyy. Mä en tiedä miksi, mutta mulle tulee niitten kuuntelusta jotenkin tahmea ja en mä tiedä, saastainen olla. Musta ne kuulostaa niin yltiöviilatuille, että ne on kuin sileä kivi kädessä - tuntuu hetken ihan mukavalle, vaivattomalle ja säröttömälle, mutta ei jätä minkäänlaista jälkeä iholle tai sen alle.
En mä väitä, että raskaampi musiikki tai vaikkapa klassinen olisi yhtään vähemmän tuotettua tai viimeisteltyä, mutta se ei silti kuulosta mun korvaan niin kovin laskelmoidulle, jalostetulle kassakoneelle. Niinpä moisen siirappikuuron jälkeen mieli selkeytyy, kun tuuttaa kuulokkeista vaikka Disturbedia tai Toolia Kuulovammaliiton kieltämällä volyymillä.

Puhuttiin tänään Taalasmaan kanssa (joka on sivumennen sanoen ihana ja luojan kiitos palannut taas takaisin kotiin!) ihmisten loogisuudesta - tai pikemminkin sen puuttumisesta. Kuten todettua, ihmisten käytös, ajattelusta ja tunteista nyt puhumattakaan, ei ole johdonmukaista tai linjakasta. Itse kuitenkin sitä usein itseltään edellyttää, saattaa toimia tai valita jopa itseään vastaan vain ollakseen uskollinen tyylilleen ja edustamalleen mille-ikinä. Kenties se on jonkinlainen heikko yritys pitää kiinni itsemääräämisoikeuden harhastaan; ehkä se tuo turvallisuutta; se saattaa olla vihonviimeinen ponnistus järjestyksen ja tasapainon illuusion ylläpitämiseksi maailmassa. Se myös saattaa aiheuttaa kovasti ahdistusta ja sisäisiä ristiriitoja, kun itse asettaa itselleen tavoitteita ja oletuksia, joita ei millään pysty täyttämään. Tämän tajuaminen puolestaan synnyttää voimakasta huojennusta: ei ehkä enää itse vaadi itseltään loogista käytöstä ja johdonmukaista toimintaa, tai ainakin tajuaa lakata vaatimasta sitä muilta. Ehkä se on ensimmäinen askel maailman pohjimmaisen kaaoksen sietämiseen.
Tässä kohden oli luontevaa harhautua puhumaan tunteista sekä niitten hallitsemisen mahdottomuudesta. Viittaan Reinon taannoiseen bloggaukseen, jossa se käsitteli miesten myöhäistä heräämistä ja onnensa ohi ajamista. Totesimme Taalasmaan kanssa kumpikin, että niin imelältä kuin se kuulostaakin, tunteittensa kuuntelu ja sydämeensä luottaminen eivät vielä kertaakaan ole vieneet meitä pieleen. Joku saattaisi sanoa, ettei kadu tekemiään valintoja ja tekisi ne samoin nyt uudelleen, mikäli näin vaadittaisiin. Onko siis kyse itsetuntemuksesta vai itsesuggestiosta?