IRC-Galleria

Mikä on se piste, jolloin tulevaisuuden lupaus muuttuu eilisen uutisiksi ja hukatuksi potentiaksi? Onko se ikä, fyysinen, numeraalinen ja käsinkosketeltava ulottuvuus? Vai onko se mielentila, psyykkinen paikka tai olomuoto? Ja mitä sen ohituttua tapahtuu?

Tänään näin elokuvan nimeltä Kaksi päivää Pariisissa (ei siis One Night in Paris, kuten erästä kollegaani virheellisesti informoin). Siinä musta sanottiin hurjan hyvin, jotenkin niin että "jossain vaiheessa elämäänsä ihminen on sellaisessa pisteessä, ettei kestä enää yhtään eroa". Ei kestä enää yhtään eroa, joten päättää jatkaa, yrittää vielä, ponnistella. Kuulemma jo Cliff Richards tiesi sanoa, että "Love is not a feeling, it's an action" - näinpä.
Niissä tapauksissa, joissa voi itse toimia.

"- I'm not a bad girl.
- I'm sure you're not. You just need to get up a little earlier."

- tv-sarjasta Brothers & Sisters

Miten voi olla mahdollista, että toisinaan ihan uskomattoman pienet asiat voivat suistaa ihmisen mielenrauhan raiteiltaan? Kuten tänään, aamun Hesaria lukiessani: yksi pieni nimi (tai tässä tapauksessa 4+2 nimeä peräkkäin) osumassa silmiin, ja jouduin oikeasti keräilemään itseäni. Onhan se nyt perkele.

Viime yönä heräsin ensimmäistä kertaa elämässäni vartin vaille neljä järjettömän kovaan nälkään. Olin kai unohtanut syödä iltapalaa, ja nyt vatsa ilmaisi närkästyksensä. Tuntui kummalliselle alkaa askarrella voikkuleipiä siihen aikaan, nukuttuaan jo useamman tunnin sitä ennen. Pitäisi varmaan oikeasti palkata joku varaäiti tai kodinhoitaja katsomaan mun perään.


And even I am out of explanations,
But maybe that doesnt matter anymore
Cause maybe you can read my thoughts
And going to school, going to work,
Doing the dishes, knife and fork
All of that, all in all,
hand in hand, spring and fall
I believe I could get through it
I could even get into it
But only you can make me do it

- The Ark: Disease

Monestihan se, että on jalo ja sisäisesti suurempi ihminen syntyy sellaisista jutuista, jotka jättää tekemättä. Tiedättehän: on kerskailematta jollain, on iskemättä ihmistä sen omilla aseilla, yleensäkin malttaa pidättäytyä ja pitää suunsa supussa. Kuitenkin on huomattavasti palkitsevampaa olla suurempi, jos siitä on edes teoriassa mahdollista saada tunnustusta: miten se tässä hoidetaan? Sovittamaton ristiriita, sanoisin.

Yhtään ei olis nyt aikaa eikä etenkään viitseliäisyyttä tulla kipeeksi. Pitääkö mun nyt kuitenkin alkaa juomasille tänään, että saan tän taltutettua?

Keskusteltiin tänään erään duunikaverin kanssa ihmisistä, niitten ulottuvuuksista ja minuuksista. Kaikki alkoi siitä, kun kerroin mun uudesta harrastuksesta verkossa ja se oli sitä mieltä, että moinen foorumi antaa ihmisestä ihan vääristyneen kuvan ulospäin. Mä puolestani väitin, ettei ole olemassa mitään tilaa tai tilannetta, joissa ihminen olisi enemmän oma itsensä kuin muissa: mä uskon ihmisen olevan monitahokas, muuntautumiskykyinen ja alati reaktiivinen. Mä ainakin olen erilainen eri tilanteissa ja eri ihmisten parissa, vaihdan sulavasti seurasta ja rekisteristä toiseen, havainnoin ympäristöä ja muokkaan käytöstäni. Joku saattaisi kutsua sitä laskelmoivaksi; mä kutsun sitä tilannetajuksi.
Duunikaveri oli sitä mieltä, että valtaosa ihmisistä ei ole yhtä monitasoisia ja -mutkaisia kuin mä, ja että siksi mä olen liian iso pala monelle. Musta se on tietenkin väärässä.
Tämä kaikki sai mut kuitenkin pohtimaan taas kerran sitä, kuinka hyvin toisen ihmisen oikein edes voi tuntea. Ihmiset ovat niin irrationaalisia ja holtittomia suurimman osan aikaa, ettei niitten käytöstä pysty juurikaan ennakoimaan. Miten sellaisia uskaltaa päästää elämäänsä, lähelleen? Miten tässä maailmassa mikään pysyy ehjänä näitten dervissien kylväessä tuhoa ympärilleen?

Greyn anatomiassa oli tänään kerrassaan hieno analogia. Kas näin se lyhykäisesti kuului: ihmisiä on kahdenlaisia, toiset on possuja ja toiset kanoja. Laatu määräytyy sen mukaan, miten ne käyttäytyvät suhteeseen joutuessaan: "Chicken are involved, pigs are committed.". Mielestäni huisin hyvä kiteytys.

Nuuniskin sanoi jotain siteeraamisen arvoista tässä eräänä päivänä: "Asioiden ei tarvitse olla huonosti mennäkseen piloille.". Erityisesti ihmissuhteissa tämä on hämmentävän totta. Mun henkilökohtainen lähihistoria tuntee ainakin kolme tapausta, joissa kesken parhaan-koskaan-ikinä kauden, huippuhetkien ja oikeiden onnenmurusten kaikki onkin yhtäkkiä loppunut kuin seinään. Jotenkin tuommoinen äkkikuolema tuntuisi olevan helpompi kestää, jos se suoritettaisiin hieman hatarammassa vaiheessa, jonkin jyhkeän riidan tai huumaavan mykkäkoulun päätteeksi; tähtihetkien perään jysäytettynä se tuntuu vain julmalle ja käsittämättömälle.
Mistä moinen ainakin näennäinen epäloogisuus johtuu? Onko kyse taas kerran siitä pelosta: siitä, että tuntuu liian hyvälle ja alkaa ymmärtää pelätä menettämistä? Onko kyse mukavuudenhalusta: siitä, että huomaa, että hyvät jutut eivät yleensä tule ilmaiseksi ja että niitten eteen saattaa joutua vähän ponnistelemaankin? Vai onko kyse massiivisesta petoksesta: saattohoidosta, jolloin toista kohdellaan mahdollisimman kivasti ja samalla kerätään itse rohkeutta sanoa että ei meistä sitten mitään tullutkaan?

Mä olen taas viime päivät kuunnellut The Arkia, ja löytänyt monia mainioita lainauksia käytettäväksi. Yhtä säästän vielä sellaista totaalisen lannistavaa päivää varten, mutta tämä toinen tavallaan liittyy tän koko bloggauksen teemaan. Tai ainakin tohon alkuun. Tai siis onhan se vähän ehkä makaaberi ja jotenkin... syyläinen, mutta musta ajatuksena ehkä hienoin kaikista:


And if there is disease in you
I want to have that disease too
'Cause I want everything
That is inside you
If there is disease in you
I want to have that disease too
'Cause if you die
Then I should die beside you

- The Ark: Disease

Tässä työssä tulee monesti törmänneeksi mitä absurdeimpiin ja oikeasti aivan holtittomiin tilanteisiin - oikeastaan päivittäin. Mä en tiedä, onko ihmisistä todella tullut täysin kyvyttömiä hallitsemaan omaa elämäänsä, onko ne jotenkin vakavasti uusavuttomia, vai onko mulla vain kertakaikkisen ylimitoitetut odotukset siitä, mitä ihmisen tulisi osata ja mihin sen tulisi pystyä noin niin kuin oman elämänsä puitteissa. Ei ole ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun jokin asiakkaalle sattunut - yleensä harmillinen ja jotenkin sen elämänlaatua heikentävä - juttu onkin ykskaks meidän, eikä suinkaan tämän aikuisen, itseohjautuvan ihmisen syytä. Tällaisia tilanteita sattuu esim. sarjalippujen päästessä vanhentumaan: "Kukaan ei kertonut mulle, että ne vanhenee!" (ei varmaan niin, eikä se suotta muutenkaan lue joka ikisessä lipussa, jonka printtaat. Eipä silti, että sinä laiska paska niitä paljon olisit tullutkaan printtailleeksi, kun et ole saanut vaivaista kymmentä lippua käytettyä kahdeksassa kuukaudessa.); "Mulla oli nettivaraus! En mä tiennyt, että siinä on lunastusaika!" (aivan, koska et vaivautunut lukemaan niitä varausohjeita. Miksi olisitkaan, meidän tehtävänämmehän olisi kertoa sinulle ihan kaikki ihan kaikesta, koska emme voi olettaa, että osaat esim. lukea tai jotain.); "No höh, miks nää teidän lainakengät on vääränkokosia mulle?" (ihan just siks, koska sä hajamielinen lehmä jätit omas kotiin, pitäähän sua siitä rangaista tarjoamalla sulle tahalleen liian isoja kenkiä.); "Miks teidän jumpat menee niin huonoon aikaan? Mä pääsen töistä klo nn.nn, ja musta olis tosi kiva tulla suoraan siitä jumpalle." (joo, ihan tosi harmi! Korjataan tilanne välittömästi tietenkin, silleen että se on sulle paras mahdollinen. Kun sä olet kuitenkin ainoa, jonka nenän asennosta nää aikataulut riippuu.)...
Senpähän vielä sanon, että musta itsestäni on takuusti tullut miljoona kertaa parempi asiakas minne tahansa oltuani asiakaspalvelijana niin pitkään. Huoh.

Mä nyt olen yrittänyt välttää tähän aiheeseen puuttumista viimeiseen saakka, koska se on ollut niin pinnalla ja kaikkien huulilla niin sanoakseni. Mutta nyt en enää voi. En enää, koska nyt Mainonnan eettinen neuvosto on antanut sitten painavan nyrkkinsä puhua ja langettanut tuomionsa.
Kyse on siis viimeaikaisista kampanjoista, joista tässä lähinnä käsitellään Dexterin ja Kännissä olet ääliö -setin mainontaa. Okei, mä JOTENKIN vielä ehkä pitkin hampain pystyn ymmärtämään, että se Dexterin "Mikään ei pysäytä sarjamurhaajaa kuin sarjamurhaaja"-mainos sai huomautuksen, olihan se melko groteski ja aika ällöttävä. Kuitenkin. Nykyäänhän tenaville opetetaan medianlukutaitoa melkein jo ala-asteella, ja jokainen normaaliälyllä varustettu ihminen kyllä ymmärtää, mihin tuolla mainoksella viitattiin ja mistä siinä oli kyse - ja että se on vain mainos fiktiivisestä sarjasta. Eikös?
Sen sijaan tämä Kännissä olet ääliö -läpänder. Hyvän asian puolestahan siinä kampanjoidaan, ja ne kadunvarsi- ja metrotunnelimainokset ovatkin varmasti kyllin radikaaleja purrakseen kohderyhmään, joka tämänpäiväisen Hesarin mukaan on 18-30-vuotiaat. Mutta se nettisivusto, jolla on niitä filmejä että miten hassusti ja nolosti voi käydä, jos dokaa. Lainaan suoraan Hesaria tässä: "Filmistä ei saa neuvoston mukaan yksiselitteistä kuvaa, että kyse olisi rikoksesta eli raiskauksesta, vaan pikemminkin humalaisten toilailusta. Filmiä ei voi neuvoston mukaan pitää eettisesti arvelluttavana, kun huomioidaan kampanjan tarkoitus ja käytetty media eli internet.". Näin. Eli taas naisten kannattais miettiä vähän tarkemmin, paljonko juo ja kenen kanssa lähtee ja kuinka lyhyessä hameessa niinkö? En missään nimessä kehota ketään tyhmyyksiin, harkitsemattomuuteen tai sellaiseen, mutta oisko kuitenkin niin, että vastuu hölmöilystä on molemmilla osapuolilla? Musta vois olla. Eikä tietty kandee dogabailaa ihan niin paljon, että joutuu kiipeliin.
Mä en myöskään kannata puhdasta anarkiaa, kaiken vapauttamista ja rajojen kaatamista. Mun mielestä vain oikeasti olis syytä vetää jonkinmoinen raja myös tuohon holhoamismentaliteettiin. Joo, laitetaan viinapulloihin varoitustarrat, koska ihan varmasti on olemassa vielä jengiä, joka ei pulloon tarttuessaan tiedä sitä vaaralliseksi. Joo, laitetaan syöpäkasvainten kuvia röökiaskeihin, koska myös tupakoinnin suhteen väki on niin kovin tietämätöntä, naiivia ja sinisilmäistä.
Come on, jengi. _Elämä_ on vaarallista. Kuka laittais sen kylkeen varoituksen?

Mä olen menossa tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni töihin Suomen suurimpaan kansainväliseen ratsastustapahtumaan, ja olen aivan luvattoman innoissani. Tänään oltiin ekassa kokouksessa, istuttiin siellä tärkeänä kaikkien lajin operatiiviseen kermaan kuuluvien keskessä ja mä olin niin tohkeissani että olin sekä luiskahtaa tuolilta lattialle pyöriessäni että imaista donitsikuorrutusta väärään kurkkuun hihitellessäni jännityksestä. Koko sen ratsastusurheilun Kuka Kukin On -sisällysluettelon ympäröimänä mulle tuli taas ihan pikkutyttöolo, vaikka nythän mä olen jo aikuinen ja esimiesasemassa ( :D ) ja muutenkin kovasti kykeneväinen.
Mut myös esiteltiin uudelleen miehelle, jonka kanssa tein töitä kesällä '99 Lohjan GP-kisoissa. Se katsoi mua, sanoi "Joo, kyllä mä sut muistan!" ja kehui vielä että silmät ja hymy ovat pysyneet ihan samoina kaikki nämä vuodet. Mä annoin sille ilomielin pelimiespisteen, sillä tuonkaltainen imartelu on melkein puoliksi tyylikästä, ja lisäksi musta on mukavaa jäädä ihmisten mieliin.

Sitten mä päätin tänään yhden jutun. Nyt mä oikeasti otan nää kynnet pois ja alan kiipeillä. Oikeasti. Mä en muista, milloin olisin viimeksi mistään noin voimalla innostunut; lisäksi aistin, että siinä lajissa on sellainen piinaava ja mielipuolisuuteen ajava mentaalinen aspekti, sellainen kukaan-ei-koskaan-tule-valmiiksi -tyyppinen ulottuvuus, joka saa ihmisen taistelemaan itseään ja psyykeään vastaan ja munkaltaisen ääri-ihmisen harrastamaan ensin itse pakkomielteenomaisesti, sitten saarnaamaan lajin evankeliumia ja lopulta käännyttämään ihmisiä siihen mukaan. Mikä vois olla mahtavampaa! Voi, musta tulee niin eläimellisen ketterä ja sulava! Sehän on vähän kuin oppisi lentämään.

Mä olen jo ihan kamalan paljon paremmalla tuulella kuin aamulla, jolloin olin nukahtaa ratikkaan ja jolloin tuntui sille, että kaikki rasvatonta piimää vahvempi ruoka polttaa reiän vatsalaukkuun. Nyt mulla on jo ihan hyvästi melkein kaikki. Kivaa.

Firman pikkujouluristeilyn paras iskurepla, jonka keski-ikäinen mieshenkilö lausui mulle mua samalla käsivarresta tiukasti puristaen. Mä kyllä arvostan moista kekseliäisyyttä, tulee sellainen tunne että tämä jantteri on jaksanut selata sitä Tepsivimmät pokausvinkit -kirjasta edes hieman ensimmäistä lukua pidemmälle.

Olipa kerrassaan nasta reissu muutenkin! Ensin käytiin urheilemassa Tapanilassa, ja kylläpä mä pidänkin seinäkiipeilystä! Enkä vähiten siksi, että taidan olla siinä aika lahjakas... Ensimmäisen kiipeyksen aiheuttaman paniikkihien, läähättävän pintahengityksen ja lipeävät sormet taaksejätettyäni kipusin riehakkaasti, marakatin lailla. Semmoisen vähän isohkon ja hitaammanpuoleisen marakatin. Mutta siis oikeasti hirmu kivaa, suunnittelin jo silpiväni kynnet kokonaan pois ja aloittavani kiipeilyn tosissaan. Ehkä tässä vielä...
Mä ihan oikeasti uskon myös vakaasti siihen kuuden ketjuun: Suomessa tosin usein riittää vähempikin ihmismäärä. Jälleen eilen huomasin bondaavani voimakkaasti erään meidän ohjaajan kanssa, joka sattuu lisäksi olemaan erään erityisen vanha koulukaveri. Pienenpieni maailma, toden totta.
On myös jotenkin järkyttävää tavata ihmisiä, joihin on joskus vuosia sitten ollut salaa pikkuisen ihastunut, ihan viattomasti ja salaa vain, niitä täysin tuntematta ja ihastusta koskaan niitten tietoon saattamatta. Sitten tapaa ne jossain kokonaan eri ympäristössä ja alkaa vähän tutustua - ja huomaa ne yksinkertaisesti vain tyhmiksi. Se on jotenkin valtavan masentavaa ja sitä saattaa pettyä pahan kerran. Koska se on jotenkin niin hurjan harmillista, ja tavallaan myös vetää lokaan sen vuosien takaisen ihastuksen, tahraa ja pilaa sen.

Taas olisi aika saattaa muutama juttu ihan oikeasti ihan lopulliseen päätökseen. Miksei edes se onnistu? Eikö se riitä, ettei ne jutut onnistuneetkaan?

Huomenna on taas maanantai. Ensi viikonlopun mä kyllä kuivun, nukun ja jumppaan ihan homona. Mun on pakko.

Wake up in the morning, stumble on my life
Can't get no love without sacrifice
If anything should happen, I guess I wish you well
A little bit of heaven, but a little bit of hell

- Mika: Happy Ending