IRC-Galleria

Pitkästä aikaa minä kotosalla.

Järvi näyttää siniharmaalta. Tuuli puhaltaa ja maa on valkoinen. Muistelen niitä päiviä, jolloin vielä asuin täällä. Ne päivät tuntuvat kaukaisilta. Eilen kävin katsomassa mummua ja pappaa. Mummu oli ylpeä hyvistä verikoetuloksistaan: kolesteroliakaan ei ole koko tummussa melkein ollenkaan! Sitten pappa kertoi työstään tehtaassa ja minä päivittelin. On hauskaa kuunnella heidän kertomuksiaan ja vaikea tajuta, että he eivät ole aina olemassa. Äitin kanssa kotimatkalla autossa istuessani tajusin, että vielä joskus joudun luopumaan tästä kaikesta: näistä ihmisistä, näistä maisemista, näistä ajatuksista. Se on niin kamala ajatus, että en ehkä olisi halunnut tajuta sitä. Pohdin myös elämääni kahdenkymmenen vuoden päästä. Mitä minulle tapahtuu, entä perheelleni, kavereilleni? Olenko iloinen vai surullinen? Asunko yksin vai jonkun kanssa?

Tämä kotona olo saa minut kauhean nostalgiseksi. Huomaatteko?

Vili meinasi kuolla ilosta, kun tulin kotiin torstaina. Se ulisi ja itki ja nauroi yhtä aikaa, eikä tiennyt yhtään miten päin olla. Sen reaktio on aina hauska nähdä - vielä se sentään muisti minut. Kjeh. Tottakai se minut muistaa, oma koira!

Jos Maikku olisi täällä niin soittaisin ehkä sille. Pyytäisin sitä käymään tai minä menisin niille. Hyvällä tuurilla Maikku valmistaisi bravuurinsa, makaronisalaatin. Siihen ei laiteta omenaa, koska Maikun mielestä se ei sovi makaronisalaattiin. Eikä minunkaan. Olen Maikun kanssa samoilla linjoilla: paljon juustoa ja meetvurstia vaan! Ja aika paljon makaronia myös. Saattaisimme käydä myös ajelulla Maikun kanssa. Soittaisimme musiikkia niin kovaa, että korvat paukkuisivat ja kurvailisimme ympäri kyliä. Äidit saisivat olla kotona huolesta sekaisin, koska tietenkin olisi kamalan liukasta ja huono keli. Tietenkin!
Kaikki olisi niinkuin ennenkin, eikä kumpikaan muistaisi, että parin päivän päästä me olemme taas ihan eri puolilla Suomea, emmekä näe toisiamme seuraavan kerran kuin vasta jouluna.

Kerran oli aika, jolloin minä soitin Maikulle joka aamu. Naurettavaa! Se oli sanaton sopimus. Joka aamu vähän ennen kahdeksaa, eikö se ollutkin niin? Mistä me oikein puhuimme? Muistatko sinä, Maikku? Minulla on ikävä niitä aikoja.

Taas kävi niin, että eilen päässäni oli monia sanoja, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös. Nyt en enää muista niitä. Ne olivat ihan hyviä sanoja. Olisin halunnut kirjoittaa ne peräjälkeen, sana sanalta ja ne olisivat muodostaneet osan minun nettipäiväkirjastani. Ne olisivat olleet minun sanojani. Nyt niitä sanoja ei enää ole. Ne ovat hävinneet, ehkäpä ikuisiksi ajoiksi. Mutta vielä minä niitä odotan. Hetken.