IRC-Galleria

Kirottuja olkoot ennakko-odotukset, nyt-tai-ei-koskaan -tilanteet, mahdollisuuksien puntarointi ja jossittelu. Armeijassa opetetaan, että taistelussa tavoite täytyy pitää koko ajan kirkkaana mielessä. Itse taas etenen pikemminkin niin, etten myönnä tavoitetta itselleni - saati sitten tee mitään sen eteen - ennen kuin on liian myöhäistä. Jälkeenpäin on helppo ihmetellä, kuinka tässä nyt taas kävi näin.

Torstaina ja perjantaina olin sitten tuolla Parolan koululla tanssimassa vanhojen tansseja. Kovin helposti asia ei järjestynyt, mutta voisi silti sanoa että kannatti. Loma-anomus oli jätetty melkein kolme viikkoa sitten ja loma käytännössä luvattu leiriviikolla, mutta lopullista komppanian päällikön päätöstä piti odottaa melkein H-hetkeen asti. Viikkokausien stressi purkautui, kun KASI-leiriltä palatessani löysin hyväksytyn anomuksen oman punkan päältä (tupakaverit löysi ensin). Lomille lähtö oli 16.30 ja ajattelin laittaa itseni kuntoon ja häipyä toisten lähtiessä päivälliselle. Se suunnitelma kusi, kun neljän aikaan porukka huudettiin pakkiruokailuun kasarmin takapihalle. Järjestyminen kusi pahemman kerran ja väkeä alettiin juoksuttaa takaisin ylös, ja siinä vaiheessa loppui meikäläisen kärsivällisyys. Sain sitten ruuan muita ennen ja alikessut vielä väittivät että kaappi pitäisi olla tarkastuskunnossa ennen lomille lähtöä. Siinä kun sitten ajoin partaa, tultiin huutamaan että lomavaatteet pitäisi olla jo niskassa ja lopulta vielä päivystäjän kanssa väännettyäni pääsin lähtemään klo 16.40 (mikähän siinä on, että tuosta lomille lähdöstä pitää aina tehdä mahdollisimman vittumaista). Mutsin kyydillä koululle, nopeat suihkut ja siistiytymiset ja lopulta sain itseni metsäleirikunnosta tanssikuntoon noin puolessa tunnissa.

Itse tapahtuma meni sitten todella nopeasti, reilussa tunnissa. Vanhat taidot, kolme harjoituskertaa ja viimeisen viikon kuivaharjoittelut riitti siihen, että sain rähmittyä tanssit kunnialla läpi. Oikeastaan jännitin varmaan vähemmän kuin kukaan muu. Välillä piti kuvioita vilkuilla naapurilta ja välillä tuli pieniä sekoamisia, mutta mitäs noista - ei siellä kukaan niin hyvin vetänyt. Onhan ko. homma kuitenkin hauskaa kuin mikä. Tapahtuman jälkeen sitten kaverin kyydillä kotiin ja aamulla takaisin koululle vetämään sama setti vielä kolmeen kertaan. Onnistuin koheltamaan ruokailussa ja viimeinen tauko meni hätäisissä merkeissä takkia putsatessa. Viimeistä vetoa häiritsi todella vaisu tanssipari - väsymystä ja päänsärkyä kuulemma. Tuntui siltä, että olin suorastaan mokannut jotain. Ei noista naisista ota selvää. Ko. henkilö vaikutti kyllä kovin mukavalta, mutta mitenkäs sitä ujo ihminen osaisi toiselle ujolle ihmiselle puhua.

Oli perjantai-ilta ja jatkot. Oli hienot pippalot Satulinnassa, paljon nuoria ja puolituttuja. Meininki tosin aika riehakasta, kun vessoista löytyy lasinpalasia ja verta, eikä teineistä ota selvää tappeleeko ne vai halaileeko muuten vaan. Oli tuttu seura ja hyvä känni päällä. Oli kuski ja lupaus siitä että ilta voisi mahdollisesti jatkua vielä kahden jälkeen jossain. Lähtökohta oli siis hyvä. Painostuksen ja oman humalaisen vaiston varassa haeskelin paikalta tanssipariani. Tämän huomio ei vaan ollut helposti saavutettavissa. Eräs parittajan roolin ottanut tyyppi oli ilmeisesti mennyt höpöttämään tälle jotakin ja jouduinkin miettimään, onko kohde vain hemmetin ujo vai vältteleekö se oikeasti. Vähemmän pinnallisena ihmisenä oletan kuitenkin ettei se helpoin ja houkuttelevimman näköinen kohde ole välttämättä se paras. Kyllästyin stalkkaamiseen siinä puolen yön tietämissä, selvitin kohteen puhelinnumeron ja runoilin viestin, jota tulisin vielä häpeämään. Kun mitään ei kuulunut, päätin siirtyä suunnitelmaan B ja yrittää vaan jotakuta. Eräs seurueen jäsen kulutti arvokasta aikaa antamalla ymmärtää väärin ja samassa hetkessä ilta sai ikävän käänteen. Eräs kaverihan oli livahtanut paikalta jo aiemmin ja alkanut kuskiporukan kanssa laittamaan autoa keskellä yötä. Yhden kieppeillä annettu viesti "ei pysty hakemaan, auto ei liiku", sai eräät raivon valtaan ja ilta oli sitä myöten pilalla. Todellisuudessa kuskiporukka olisi kyllä päässyt hakemaan meidät kahdelta, mutta itse poistuin muiden mukana ennen puolta kahta. Pippalot jäivät taakse ja käteen jäi ainoastaan sekava olotila ja yksi puhelinnumero.

Eihän yhdet vanhojen tanssit ja jatkot vielä maailmaa mullista, mutta hei - onko meikälle viime aikoina tapahtunut jotain kiinnostavampaa? Kasarmilta vastaavia virikkeitä on turha etsiä, eikä baariinkaan viitsi joka päivä lähteä. Kokemus oli kuitenkin ihan mukava, voisin ottaa uusiksi koska tahansa (epätodennäköistä tosin). Ainahan sitä voisi märehtiä että entä jos en olisi jatkoilla jäänyt siihen yläkerran baariporukkaan nököttämään tai entä jos olisin ollut siellä tappiin asti, mutta tällä kertaa kävi näin. Jatkot meni joka tapauksessa paremmin kuin omissa wanhoissa pari vuotta sitten. Tulevia opiskelijabileitä odotellessa.

Vaan mitäs seuraavaksi? Nyt on ainakin lauantai.

Pitäisköhän lopettaa juominen... Viimesistä oikeesti mukavista känneistä ja hauskoista reissuista on aikaa. Eilisestäkin jäi vähän sellanen fiilis että tintataan ja tintataan vaikka ei oikeastaan edes niin maistuis. Eikä siitä ees tule niin kauhean hyvä fiilis. Aamuyöstä väsyttää, yöunet jää vähiin, aamulla olo on hieno (jos ei ole vetänyt övereitä) mutta illalla iskee morkkis ja hajotus. Noh, tuli sentään otettua kunnolla ekaa kertaa inttiin menon jälkeen. Ja nähtyä muutamia tyyppejä jotka ei sittenkään oo unohtaneet meikäläistä.

Viimeset neljä viikkoa on menneet kuin siivillä ja toisaalta tuntuu että inttiin lähdöstä on pieni ikuisuus. Eipä siviilissä ole paljoa ehtinyt tapahtua sinä aikana kun meitä mosia on koulutettu jo puolen P-kauden verran. Nyt on edessä se pahin mörkö elikkä viiden päivän leiri Hätilässä. Viimeöisten keskustelujen ja tämän aamun fiilisten perusteella aion painaa nyt täysillä ja mennä vaikka rukkiin asti, jos sinne tällainen hermoheikko tumpula vaan onnistuu pääsemään. Tuli eteen sitten mitä tahansa, se pitää vaan koittaa kestää kuin mies. Luonnehan siinä kasvaa, tässä on oikein haaste meikäläiselle. Onneksi tuota siviilielämää on niin vähän, että palvelukseen pitäisi PERIAATTEESSA voida keskittyä sataprosenttisesti.

Eipä se elämä tuolla kasarmilla niin kovin rankkaa ole. Muona- ja vaatehuolto pelaa eikä itse tarvitse huolehtia muusta kuin käskyjen noudattamisesta. Muutenkin tuntuu että meininki on suorastaan lepsua: sodeen pääsi heti toisena iltana, punkkia ei räjäytellä, aamulla on reilusti aikaa hoitaa tarvittavat toimet, poistuttamista ei ole ollut ollenkaan ym. Eikä se palveluksen fyysisyyskään mitään. 15 km marssi tetsari päällä menee helposti mutta siinä vaiheessa kun pitää kiireessä härvätä tavaroita kasaan tai saada aikamääreessä huollettua ase ja miljoona muuta tavaraa niin siinä se pinna kiristyy. Ja sitten kun kymmenen miestä kasaa telttaa tai tekee muuta hommaa niin itsellä menee helposti sormi suuhun että mitäs sitä allekirjoittanut nyt voisi tehdä. Meikäläinen onkin jo tuvan virallinen vessojen siivooja (helppo, selkeä homma). Aika ikimuistoinen oli tuo eka leiriyö, kun eräästä syystä hajotti jo valmiiksi ja siinä sitten säkkipimeässä metsässä jonkun kiven päällä yritti vetää pakista makaroonilaatikkoa. Mutta kaikkeenhan tottuu, vai.

Osittain kyllä vituttaa se töistäkin tuttu ilmiö, että vieraassa seurassa meikäläisestä tulee kauhean vaatimaton ja kaino. Tavoitteena olisi päästä Leopard-kurssille ja sitä kautta aukkiin, tai sitten johonkin muuhun aliupseerin hommaan tuolla panssarivaunukomppaniassa. Pitää vaan koittaa vetää vähän nohevampaa linjaa seuraavat viikot, että huomaisivat etten oikeasti ole sellainen reppana miltä joskus näyttää. Välillä kyllä tuntuu ettei meikäläisen valppaus riitä johtajan hommiin mutta sittenhän se selviää. Päivä kerrallaan nuo hommat pitää hoitaa ja nyt jo vähän hirvittää kun pitäisi kohta mennä ampumaan taisteluammuntoja kovat piipussa.

Semmoinenkin juttu tässä on päällä että meikäläinen on edelleen kiinnitetty tuonne Parolan lukion vanhojen tansseihin. Vaikka asia tuossa ennen joulua innostikin niin sanoin pari viikkoa sitten että osallistun vain jos minut ehdottomasti tarvitaan, ja kuulemma tarvitaan. Loma-anomus on jätetty mutta eipä siitä ole ainakaan ekaan viikkoon mitään kuulunut. Aikamoinen järjestäminen siinä kyllä on (kaverille harjoittelemaan ens viikonloppuna), mutta jos tämä homma onnistuu niin se on jättebra ja saattaa johtaa johonkin vielä parempaan. Ei vaan parane ruveta palveluksessa hajoilemaan tämän asian takia.

Melko jänniä aikoja siis eletään.

Njoo... meni aika äkkiä se viis viikkoa. Töihin kun pääsi niin niitä töitä sitten riittikin niin ettei vähään aikaan tarvinut paljoa miettiä vapaa-ajan menemisiä. 8 päivää töitä, Tampereelle Nightwishin keikalle, 7 päivää töitä, Tampereelle viettämään joulua, 5 päivää töitä jne...

Ja sitten sain vaihdettua työvuoron pois että pääsin kaverin lapsen ristiäisiin ja näin ko. tyyppiä ekaa kertaa varmaan pariin kuukauteen. Uusvuosi ja viimenen viikonloppu meni suht mukavasti viihteellä ja alkaa tää vuodenaikakin tästä jo kirkastua. Ja sitten pitää lähteä inttiin...

Eilen masensi aika rankasti mut kaipa tässä vuoden(?) mittaan ehtii muutakin elämää olla. Ekaan pariin viikkoon ei varmaan tarvi miettiä mitään ylimääräsiä, kunhan tästä kohta suuntaan Parolaan. Kunhan vaan sopeutuis hyvin porukkaan ja talon tapoihin. Mitään en voi muuta sanoa kuin että sen näkee sitten...

TJ 362 (oletettavasti)

Taitaa olla aika tylsää elämässä, kun oikein odottaa inttiin pääsyä. Syksy on yllättävän rankkaa aikaa, jos ei ole oikein tekemistä, mutta enää ei ole kuin 5 viikkoa hukattavaksi ja sen jälkeen lopputalvi ja kevät menee toivottavasti kiireisissä merkeissä. Sitten onkin taas kesä ja kavereillakin toivottavasti enemmän aikaa. Kyllä nuo kuulemma nytkin hengasivat ja tänään saunoivat kun koitin kaikille vuoron perää soittaa, mutta se oli kuulemma semmoista ex-tempore_ei_niin_ihmeellistä. Noh... mulla on niin tylsää, että jopa lapsenhoito äijäporukassa olis virkistävää sosiaalista toimintaa.

Ja tietysti kun koko viikkoon ei ole mitään tapahtunut ja itse haluaisi tehdä jotain niin kaikki on jossain tai muuten vaan liian väsyneitä. Vai onko mussa sittenkin jotain vikaa... Noh, kai sitä kerran puolessa vuodessa voi kokeilla ns. äärimmäistä vaihtoehtoa ja lähteä yksin baariin hillumaan. Metrossa mua alkaa jostain syystä yleensä vituttamaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, jos meno on hyvä ja itse saa sopivan fiiliksen päälle. Vaan kun sinnekin olisi suotavaa päästä jonkun kyydissä, ja nyt näyttää siltä, että pitää turvautua mutsiin... sikäli kun se nyt kohta tulee autolla sieltä jostain pikkujouluistaan.

Maanantaista lähtien on luvassa taas jotain töiden tapaista, kun pääsen tekemään jotain hommia tuonne Hämeenlinnan Prismaan. Se on sitten jännää nähdä pääsenkö vastaamaan pullokaapin toiminnasta seitsemän päivää viikossa ja miten vuokratyöläisille maksetaan lisiä, kun tuossa hommassa iltoja ja viikonloppujakin saa viettää.

Notta sillätapaa niin, että tällätapaa näin, että millätapaa niin... olikohan mulla jotain järkevääkin sanottavaa, vai onko koko elämä tällä hetkellä yhtä merkityksetöntä hokemaa. Joopa joo, diudiu.

Viime viikonloppu jollain tapaa laajensi tajuntaa (enkä nyt puhu mistään mömmöjen käytöstä). Rappiolla on hyvä olla eikä se vielä retkuksi tee jos vähän renttuillaan. Pari päivää poissa kotoa virkistää kummasti, vaikka se ei aivan täydellistä aikaa oliskaan. Semmoiset viikonloput kuitenkin muistaa parhaiten jälkeenpäin. Jotain säpinää ja biletystä olis kaivannut vielä aavistuksen lisää, mutta neljä tuntia syvällistä kännikeskustelua on kuitenkin jotain aivan huikeaa. Ainakin jos on yhtä innokas keittiöpsykologi kuin meikä. Siinä kun ihmisten kielenkannat irtoaa ja päästään kiinni niihin kipeisiin aiheisiin... yhtäkkiä sitä ymmärtää ihmisiä paljon paremmin, kun heiltä itseltään kuulee miksi nämä toimivat niinkuin toimivat. Puhumisesta tulee hyvä, joskin haikea fiilis, vaikka bottom line turhan usein onkin "asiat on vaikeita, mutta tsemppiä". Sitten sitä saattaa kuulla hämmentäviä asioita itsestään...

Sitten tajuan että olen oikeastaan liikaakin miettinyt muiden ihmisten asioita ja nyt pitäis saada mietittävää omistakin jutuista. Se vaan on tässä tilanteessa vähän hankalaa. Töitä saattaa olla luvassa joulukuussa, hyllytystä ja kärryjen roudausta tavaratalossa. Siinä se meikäläisen vuokratyöläisen ura taitaa sitten ollakin. Jos intin ja opiskelujen väliin vaan jää aikaa, pitää lähteä tosissaan hakemaan kunnon duunia. Mainittuun inttiin on tänään aikaa 42 aamua, ja kieltämättä alkaa jo vähän hermostuttaa. Viekö ko. organisaatio miehen mennessään, vai jääkö siltä aikaa muun elämän hoitamiseen? Oppiiko firman käytäntöihin helposti, jotta tuntisi olonsa luontevaksi? Onko talon tavat helppo niellä, vai raastavatko ne epävarman miehen hermot riekaleiksi ensimmäisen viikon sisällä? Aika ja testithän sen näyttävät, mutta jo nyt pitäis kyselylappuun heittää arviota, aikooko olla kuuden kuukauden rivimies vaiko noheva reservin vänrikki. Noh... tyhmimmän mukaan siellä on mentävä, ja melkein joka jannu sieltä on elävänä päässyt pois. Saas nähdä silti, millainen pakokauhu itsellä on päällä sitten tammikuun alussa.

Erään keskustelun yhteydessä eräs toivoi, että saisin ajatukseni järjestykseen ja miettisin mitä toivon tulevaisuudelta. Se oliskin hienoa tietää. Niinhän se menee, että kaavan mukaan intti pois alta ja opiskelemaan ja diudiu... mutta siis, onko se oikein ja mitä haluan elämältä. Mitäänhän en uskalla tunnustaa... hyvä kun osais olla varma siitä, ketä tässä oikein pitäis miellyttää ja miks. Ja mitkä ihmiset, mitkä asiat loppupeleissä merkitsee... "Kaikki ovet auki elämään", hemmetin ahdistava tila...

BTW, talvi on syvältä ja se on kiva todeta näin kun neljän kuukauden päästä alkaa ehkä lämpenemään. Ainakin autoilijaa se kirpaisee. Vaikka tuohon menopeliin saa muutenkin palamaan turhan paljon euroja, jo näin pikkupakkasilla tuollaiset lyhyet matkat vie tolkuttomasti bensaa. Ja ettei rahanmenoa voisi estää, päätti tuo aikanaan isolla rahalla kasattu hifilaitteistokin ruveta hajoamaan. Hyvä oli subbari ja suht halvalla sen sain (sähköiset komponentit vastaavaan maksaa melkein 500 euroa), mutta viime viikolla se ensin piti päälle mennessään epämääräistä möykkää, sitten paukkui kovaa ja sitten vaikeni kokonaan. Kyseessä on kait joku pikkuvika vahvistimen esiasteessa, kun vahvistin menee päälle ja elementti toimii, mutta ääntä ei vaan kuulu. Toivottavasti joku osaava henkilö voisi tuon korjata. Noita vahvistimia kun ei saa juuri mistään ja arvatkaa vaan sopivatko nykyiset mallit tuohon hyvin tehtyyn koteloon, hintaakin vastaavalla nykymallilla on yhtä paljon kuin aikanaan itse maksoin koko paketista...

Piti sitten muodon vuoksi käydä hakees nuo syksyn yo-tulokset. Ja mitäs ihmettä: Niin muka huonosti mennyt enkku oli ilmiömäisesti rajaa hipoen noussut äLLään! Kaipa sitkeä puurtaminen sitten auttoi, vaikka olin aika hukassa koetta tehdessä. Se kaikista suurin, kaunein ja tärkein pitkä matikka taas oli jäänyt TAAS pisteen päähän ällästä, ja jossiteltavaa siitä jäi tälläkin kertaa vaikka kuinka paljon. Oma suoritus oli huono, mutta rajatkin vastaavasti laskivat. Onko tämä enää tottakaan... koko koe oli luokkaa evvk, ja sitten tulokset on noin pienestä kiinni. Uskomatonta munkkia ja epäonnea. Noh... 6 ällää olisikin liian täydellistä. Parempi anekdootti siitä jää kerrottavaksi, kuinka se kuudes ja tärkein ällä jäi KAKSI kertaa pisteestä kiinni...

Reilu viikko sitten sain tarjouksen, josta on ilkeä kieltäytyä. Miten lie tuuri näin kääntynyt parissa vuodessa, kun nyt meikää jo kysytään pariksi wanhojen tansseihin ja totta hemmetissä tahtoisin mennä. Muttakun alkaa tuo intti, ja päivämäärä osuu vielä alokaskauden loppupuolelle. Esikunnasta antoivat jonkun yliluutnantin numeron, ja sinnekö nyt pitäisi soittaa ja selvittää tilanne... HUI! Ei se niin suuri henkilökohtainen helvetti oo, jos ei onnistu, mutta keskikokoinen kuitenkin. Kait heillä siellä joku käytäntö on asioihin, kun joihinkin kouluihin sieltä vallan lähetetään varta vasten porukkaa, muttakun... noh, ei kai se selviä kuin soittamalla, jos nyt tähän aikaan enää uskaltaa... "Kokoa ittes Puppe, ole mies!"

Mitään paljon kiinnostavampaa tässä ei olekaan tapetilla. Rengastyöt loppui jo yli viikko sitten, ja työnantajalta saatu viesti oli lähinnä "kattellaan, kattellaan... ehkä joulukuun alussa Prismaan". Syytä onkin vain kattella tässä, kun ei nyt ole edes varma omista menoistaan. Perjantai-iltana olin pitkästä aikaa baarissa ja koin valaistuksen: "Täällähän on väkeä, täällähän on elämää!". Onkohan tässä joku ongelma, etten tunnusta itselleni tosiasioita. Miksi menen baariin vaan, kun joku muu sitä ehdottaa, vaikka ilmiselvästi haluankin sinne. Mikä on se jarruttava motiivi: siveys, moraali, kunnia, raittius, raha, vaiko pelko omasta selustasta? Noh, ehkä asia muuttuu jatkossa, kun itseluottamus kasvaa ja morkkiksen määrä vähenee kerta kerralta. Ei tämä paska vuodenaika pysty tarjoamaan juuri parempaa.

Luin blogia ja repeilin... omille jutuilleni mutta enemmänkin sille angstille ja ketutukselle, jota n. 75% vanhemmista jutuista sisältää.

Samoja asioitahan siellä jankataan joka hemmetin merkinnässä, ja jaaritellaan liian pitkäksi. Mutta mihinkäs tiikeri juovistaan pääsee.

Nytkö se on jo tätäkin aikaa yli 5 aamulla... nyt pois täältä, POIS.

Meneehän se lauantai-ilta näinkin, musaa kuunnellessa ja netissä pyöriessä. Musiikki on sitten jännä asia... se herättää tunteita niin monella tapaa ja niin monen eri genren kautta. Sitten on se nostalgia: En tiedä miten voin muistaa kasarisyntikat, kun olin siihen aikaan alle parivuotias. Vanhasta eurodancesta muistan jotain, vaikka en itse kerännyt musaa silloin kuusivuotiaana... kuitenkin ne melodiat on jotain niin ainutlaatuista. Viime vuosista taas muistuttaa tietyt biisit. Jotain hyötyä siitäkin, että samat hitit soitetaan neljä kertaa tunnissa: kun ne vuoden-parin päästä kuulee uudestaan, tulee ihan hassu fiilis ja mieleen palaa elävät muistikuvat. Esim:

- Boten Anna: Kesä 2006, tuore ajokortti, kesäinen motari

- Basic Elementin "I Never Let You Know": Pimeä, kostea loppusyksy 2006. Marraskuu, autoilu ympäri kyliä ja railakkaat viikonloput.

- Rihannan "Umbrella": Touko-kesäkuu 2007. Mökkireissut, työmatkat, silloinen työpaikka, täysi Metropolin yläkerta laulamassa biisin tahtiin yo-päivänä.

Musanostalgiassa on sellainen vika, että se tallettaa asiat vain hyvässä valossa. Vai kannattaako ylipäätään muistaa niitä tylsiä viikkoja koulussa ja yksinäisiä iltoja kotona. Aika kultaa muistot ja niistäkin vain ne mieleenpainuvimmat asiat.

Noista esimerkeistä tulee kuitenkin väistämättä semmoinen fiilis, että ennen oli asiat paremmin - eikä edes niin kauan sitten. Vähiin on kesän jälkeen jääneet rilluttelut. Yhdestä kaverista on tullut isä, eikä siitä ole paljoa kuulunut sen jälkeen. Kaipa tämäkin vaihe ohi menee ja vielä päästään tekemään ja pitämään hauskaa... kaverit säilyy, toivottavasti , mutta asioiden muodot muuttuu - kai se on sitä aikuistumista. Muutamalla muulla läheisellä tutulla menee muuten paljon heikommin kuin joskus. Noh... enkös osannut tämän ennustaa jo kesällä.

Entäs minä? Periaatteessa ei valittamista. On katto pään päällä, porukoiden tarjoama muonitus ja rahaa sen verran kuin on tarvetta käyttää. Vaan tarvittaisiin muutakin, mutta into ei riitä paljon mihinkään. Syyskuu meni kokonaan koomailuksi (aamulla nukkumaan, illalla ylös, samat rutiinit ja viikot vierii), lokakuussa tein ryhtiliikkeen ja toisella viikolla sain aikaiseksi laittaa pari työhakemusta menemään. Nyt olen sitten pari viikkoa ollut töissä rengasfirmassa ja pitää vaan toivoa myöhäistä talvea ja tasaista sesonkia. Kahdeksasta-viiteen päivien jälkeen on fyysisesti sen verran poikki, että ilta menee kotona leppoisasti. Pimeä tulee pian ja illan tv-ohjelmiin on hyvä nukahtaa. Viikonloppuna kuitenkin hiipii masennus hipiään, kun ei rohkenekaan tarttua puhelimeen... kelle sitä nyt soittaisi ja mitä ehdottaisi? Ei siinä mitään, oli tälläistä lukioaikanakin. Silloin sentään näki päivittäin paljon porukkaa ja välillä oli kerta kaikkiaan kiire kaikkien menemisten kanssa. Nyt sosiaalinen piiri uhkaa rajoittua kotiporukoihin ja rengasfirman äijiin. Päivät on harmaita ja synkkiä, koko ajan väsyttää.

Vakoilin äskettäin muutamaa vanhaa koulututtua tämän gallerian kautta. Jäihän noilta yläasteen ja lukion ajoilta tosiaan moniin ihan hyvät välit, vaan ei sen syvempää tuttavuutta. Tältä vuodelta on pari semmoista kokemusta joiden perusteella väittäisin olevani avoimempi kuin ennen. Muutamat hyvät ihmiset on saaneet meikäläisen arvostamaan itseään, ja erinäiset kesän tapahtumat kummittelee mielessä. Turha ujous vaan vaivaa vieläkin eikä uusia tuttavuuksia tule helposti... jos koittaisin törmäillä noihin vanhoihin tuttuihin tavalla tai toisella. Jos ei siitä mitään kummempaa kehity niin tuleepahan hyvä mieli, kun saa pitkästä aikaa jutella.

Ja nyt vois mennä nukkumaan kun kello tulee kohta jo toisen kerran neljä.

Kukas pentele on mennyt keksimään syksyn? Siis että yhtäkkiä ne lämpimät ilmat kylmenee, tulee pimiää ja ankeaa, ihmiset katoaa kuka mihinkin velvollisuuksiin ja päälle tulee tällainen kestoköhä, joka ei parane suuntaan eikä toiseen. Saattaapi vaikuttaa että tämä on eka syksy, jota en kuluta koulunpenkissä. Niin... monet sieltäkin tutuista ihmisistä on nyt jossain halvatun ulkomailla, intissä tai täyttä häkää opiskelemassa.

Mutta omahan oli päätökseni. Itse kiikutin paperit Tampereelle ja sanoin kiitos ei puolikkaalle fuksivuodelle. Alkakoon minun itsenäinen teekkarielämäni kunnolla sitten jossain intintakaisessa tulevaisuudessa, jos ei jotain parempaa löydy. Siihen asti aioin soveltaa elämäntapaa jokuduuni, harrasteväkästely, sosiaalinen hengaaminen & rällästys. Lapsuuskodin nurkat ahdistaa välillä, mutta oma kämppä ei houkuttele vielä ihan niin paljoa, että pelkästä itsenäisyydestä maksaisin vähintään 400 kuussa.

Elokuun alussa näytti hyvinkin siltä, että meikäläisellä ON elämä. Muutamiin ihmisiin olin suhteellisen paljon (ja omg, oma-alotteisesti) yhteydessä, kävin kotikylän kuppiloissa eikä siitä menosta voinut erottaa yhtään kovin selvää viikkoa. Noh... siitä on palattu taas wanhaan tuttuun, passiiviseen kotonarötväystyyliin. Mutta tällä kertaa se ei ahdista... ehei. Se on väliaikaista. Vielä tästä päästään normaaliin päivärytmiin ja ruvetaan tekemään jotain. Kai se on kannattavaa kun tiedän sentään paremmin kuin ikinä, että PYSTYN kyllä asioihin jos vaan saan aikaiseksi. Vapautta on jäljellä 120 päivää. Siinä ajassa ehtii meinaan tapahtua, jos vaikka kelaa 4 kuukautta tästä taaksepäin.

Tässä lähiviikkoina pitäisi nuo yo-uusinnat luovia kunnialla läpi, ja sitten hakemaan loppuvuodeksi jotain pätkätyötä. Projekteista niin "tammikuuksi inttikuntoon", "huone edustuskuntoon" kuin "auto kuosiin"kin on hiukan vaiheessa, mutta eiköhän se tästä. Tulevalla viikolla on pakko skarpata kun olen yksin himassa (tästä olisin iloinnut, jos olisin parikin vuotta nuorempi).


Onhan siinä sosiaalisessa elämässä puolensa. Vaikka välillä joutuu miettimään, millä perusteella kenenkin kanssa on tekemisissä. Ja kun ei kanna kaunaa kellekään, pitää kai _yrittää_ olla neutraali, vaikka ihmiset kuinka puhuis toisistaan paskaa. Missä on ihmisten moraali nykypäivänä? Voiko tässä luottaa enää kehenkään... kun itsekin jo tahtoo tarttua melkein mihin tahansa tilaisuuteen, jos ei mikään seuraamus uhkaa... ja lipsauttelee suustaan vääriä asioita jopa vesiselvänä. Jokainen baari-ilta syö miestä, kun seuraavana päivänä miettii mitä teki, yritti tehdä tai olisi voinut tehdä. Meikäläisen kohdalla pilkku tulee aina liian aikaisin.


Mutta mitenkä jatkossa? Taitaa olla aika pitkälle omissa käsissä tämä. Noilla parilla luottokaverillakin on elämäntilanne muuttunut. Kunhan osaisin olla heitäkin kohtaan enemmän tuki kuin rasite.


PS. M/S Isabellan yökerhossa 26.8. noin klo 04-06 suoritetun kyselyn perusteella meikäläinen näyttää vähintään 25-vuotiaalta (ja todellinen ikäni "ei voi olla totta"). Pitäiskö tässä olla imarreltu vai kauhuissaan...

Pilvisinä iltoina on tiedättekö jännää ajaa töistä kotiin kun on pimiää, vastaantulijoiden valot häikäisee eikä tien reunoihin näe kunnolla. Pimeät metsänreunat saattaa olla kohtalokkaita tähän aikaan vuodesta.

Viime viikonlopun saldo: Opettelin akustisella kitaralla uuden biisin, pääsin taas lauantaina hinaamaan kaverin autoa ja sunnuntaina olin sitten siellä Metallican keikalla. Pitää ihmetellä taas kuinka näin ison tapahtuman järjestelyt voi kusta näin. Hommasin lähes huutonetin halvimman (64 egeä) tiketin E-katsomoon sillä periaatteella että kaipa sieltäkin näkee. Noh, paikan päällä katson, notta C,D,E ja F-katsomoihin sekä kentälle opastetaan yhden ainoan portin kautta ja sen edessä jono. Sen jonon päätä etsin sitten reilut 5 mineä kunnes sisuunnuin, kiipesin mäen ylitse ja jonon ohi etsimään E-katsomon porttia ja kas kummaa, sinne sai kävellä suoraan sisään. Muuten olisin varmaan ollut siinä jonossa vielä Metallican aloittaessa.

Paikalta ilman skriiniä nippa nappa erotti ihmiset lavalla, mutta mökä kuului enemmän kuin riittävän hyvin. Diablo veivasi sitä samaa settiä, joka on nähty jo ajat sitten, ei mitään uutta. HIMmi toimi yllättävän hyvin vaikka siis... ne vaan soitti eikä mitään sen kummempaa. Kai meikäläiseltä löytyy joku heikko kohta niiden musiikkiin vaikka sitä Villeä joskus yläasteella pilkkasin.

'tallica taas... no, veti aika paljon wanhaa thrash-tuotantoa ja setin alkupuolella melkein kokonaan. Saattoi olla aika järkytys jollekin Nothing Else Matters-fanille, mutta itselle maistui. Kyllä se "yksitoikkoinen" jynkytyskin toimii, kun sitä vetää tiukasti soittava komppikitaristi ja taitava soolokitaristi. Jotakin siinä vaan on. Jäi Hetfieldin otteista semmoinen fiilis, että tätähän pitää reenata levyjen päälle soittamalla. Yli kahden ja puolen tunnin settiin mahtui kaikki tarpeellinen ja vähän päällekin (esim. And Justice for All oli aika loistoveto ja Orion). Master of Puppets oli jotain aivan täydellistä ja se Nothing Else Matters-kin jotenkin herkisti, niin puhkikulunut kuin onkin. Laulua, huudatusta, pyroja, kaksi encorea ja loppuun Seek and Destroy... Lllloistavaa! Eipä ole tällaista koettu aiemmin. Että kyllä kannatti, ainakin sen kerran ja ehkä vastakin.

Kotimatkalle sain sitten kyydittäviä, mutta siitä jäi vähän semmoinen fiilis että ei menny ihan putkeen. Helsingin päässä motarin alkaessa päätti yksi onneton hirvi taas juosta siitä autojonon välistä. Itse en paina edes jarrua mutta matkustajat kiljui sitten senkin edestä. No, kai se on hyvä että mulla on niin jäätävät hermot liikenteessä, mutta siinä kun liikenneriskeista juttelin niin taisin olla taas about yhtä luotettava kuski kuin tämä tässä. http://www.youtube.com/watch?v=QiMK8MtxTTk