IRC-Galleria

Kirjoitan kirjettäni äärimmäisen ahdistuksen vallassa. Olen ollut lukittautuneena tähän kiviseinäiseen kellariin ties kuinka kauan. Ajantajuni on heikentynyt, ja voi kuinka tämä kolkko ympäristö raastaakaan hermojani. Äänet ylhäältä lakkasivat jo ajat sitten, ja hiljaisuuden rikkoo vain omat puuhani. Tiedän olevani yksin tässä kosteassa loukossa, mutta silti joskus näyttää, kuin jokin vilahtaisi silmäkulmastani. Joskus kävellessäni kuulen kuin ylimääräiset askeleet, ja kun olen aivan hiljaa, tuntuu kuin joku hengittäisi lähelläni, ikään kuin itse varjot eläisivät. Olenkin alkanut pelätä pimeitä nurkkia ja poistun harvoin pöytäni ääreltä, jonka päällä palava kynttilä suo minulle hieman lohtua.

Tämä kaikki alkoi, kun aivan yllättäen julistettiin sotatila tuntematonta vihollista vastaan. Pian osastomme lähetettiin kentälle torjumaan tätä tuntematonta hyökkääjää. Ja mitä näimmekään, laumoittain huojuvia, öriseviä, likaisia ja äärimmäisen pahan hajuisia olentoja etsimässä ravintoa. Pystyimme pitämään linjamme suhteellisen pitkään niitä vastaan, mutta meitä oli liian vähän. Yksi toisensa jälkeen omat miehemme lankesivat hulluudelle ja heistä tuli yksi niistä. Kun tilanne alkoi näyttää toivottomalta katsoin parhaakseni paeta, ja käydä koppaamassa muonavaroja lähimmästä Siwasta, jota edemmäs ei kannata mennä grillaamaan. Jatkoin pakoani kaupungin läpi ne oliot kintereilläni, kunnes löysin tämän kellarin, jossa olen piileksinyt siitä asti.

Voi kumpa vain ne kaikki homot eivät olisi menneet sivariin, jolloin armeijallamme olisi varmasti ollut riittävä iskuvoima niiden hirviöiden torjumiseen. Muonavarani alkavat hiipua, eikä minulla ole enää kuin pari pakettia makkaraa ja puoli korillista kaljaa, joita ne oliot ilmeisesti himoitsevat. Olen yrittänyt ahmia ja litkiä niin paljon kuin olen kyennyt, sillä näitähän ne paskiaiset eivät saa!