IRC-Galleria

Maan enkeli

Se istuu reunalla. Pää painettuna. Hiukset hulmuten. Ihmiset tuijottavat. "Onko se ihminen?", joku kysyy. Ei, ei se ole ihminen. Kuuluisi vastaus, jos joku sen kuulisi. Mikä se sitten on? Kysyttäisiin, jos joku kuulisi vastauksen. Ei se tiedä. Vastattaisiin, jos sitä olisi kysytty. Sen pää nousee. Se vilkuilee. Mutta se ei näe. Se ei näe ihmistä. "Se etsii!", joku tietää. Mutta se ei löydä. Ei valoa. Ei pimeää. Pelkkää harmaata hämärää. Ja taivas, ei ole sininen. Sen silmät loistavat tyhjyyttä. Joku kavahtaa, "Se on paholainen!" Ei, ei se ole paholainenkaan, se huokaa, nousee ja levittää siipensä. Mutta siivet on leikattu. "Katsokaa! Se todella on paholainen!", joku huutaa, "kivitetään se!" Se katsoo, mutta ei näe, ei kiveäkään. "Seis!", joku huutaa, "Se on maan enkeli!" Aika pysähtyy, joukko hiljenee. Se vaipuu maahan. Silmät, ne eivät olleet tyhjät. Ne olivat hiipuneet...

Kauan sitten pohjoisessa Suomen valtakunnassa vallitsi rauha ja ihmiset elivät sopusoinnussa luonnon helmassa, sen antimista nauttien. Eräässä pienessä Suomen kylässä asui mies nimeltä Lalli. Lalli ei ollut kovin kummoinen mies. Lyhyehkö, heiveröinen eikä muutenkaan erityisen rohkea. Hän kuitenkin eleli onnellista, yksinkertaista elämää kylän laitamilla vaimonsa ja lastensa kanssa.

Kerran metsällä ollessaan Lalli kulki tavalliseen tapaansa hiljaa hyräillen ja lintujen laulusta nauttien. Yhtäkkiä kuitenkin taivas pimeni ja linnut hiljenivät. Erään puun vieressä Lalli huomasi mustaan kaapuun verhoutuneen sihisevän hahmon. "Kumarra minua, tai langetan ristin kirouksen yllesi", hahmo sanoi sihisten. "En minä sinua kumarra, varjojen aave, en metsien suojaavan katveen alla pelkää kirouksiasi", Lalli tokaisi päättäväisesti, "Kirottu mies!" hahmo sihisi ja katosi varjoihin. Auringon loiste palasi ja linnut jatkoivat lauluaan. Lalli jatkoi huoletta kulkuaan ja palatessaan kotiinsa Lalli päätti vaijeta visusti tapauksesta.

Seuraavana päivänä Lalli oli lähtenyt polttopuun hakuretkelle. Jänikset kirmasivat onnellisina ja oravat nakersivat ahnaasti männynkäpyjä. Löydettyään sopivan myrskyn kaataman puun Lalli aloitti hakkuut kaikessa rauhassa. Kun yllättäen kylmä viima puhalsi läpi metsän ja musta tuuli laskeutui metsän ylle. Sama musta hahmo ilmestyi Lallin eteen entistä suurempana ja uhkaavampana. "Laskeudu polvillesi ja lahjoita kirveesi minulle, tai ryöstän kyläsi!" "En minä sinulle kirvestäni anna, pimeyden demoni, en järvien hellyys rinnallani", Lalli tokaisi päättäväisesti, mutta rauhallisesti. "Itsepäinen, kirottu mies!" hahmo sähisi raivoissaan, liihottaessaan tiehensä. Hyytävä viima lakkasi ja lämmin tuulen henkäys puhalsi mustan tuulen tiehensä. Lalli sai työnsä päätökseen ja päätti edelleen pysyä hiljaa tapauksesta.

Seuraavana päivänä Lalli oli metsässä marjoja keräämässä, auringon häntä helliessä ja pehmeiden sammalten hyväillessä. Äkkiä synkkä usva ympäröi hänet ja oli kuin tuhannet kylmät kädet olisivat hapuilleet häntä. Nyt valtava musta hahmo oli aivan hänen edessään. Sen kolkko, kähisevä hengitys lemusi mädälle ja sen punaiset hehkuvat silmät tuijottivat luunvalkeista, hennoista, veren tahrimista kasvoista. Korvia vihlovalla ja selkäpiitä karmivalla äänellä se käski: "Polvistu eteeni ja lahjoita saaliisi kättäni suudellen, tai teen ajan sinut paholaisena ja murhamiehenä tuntemaan!" Lalli tunsi jäätävien käsien hipovan häntä joka puolelta, tässä leikkaamattomassa pimeydessä. Hahmon koko olemus täytti hänet kylmillä, halvaannuttavilla väreillä. Olion myrkyllinen hengitys raastoi hänen keuhkojaan tukahduttavasti. Viimeisillä voimillaan Lalli sai heikosti, mutta päättäväisesti sanottua: "En minä sinulle alistu, pelon valtias, en luonnon hellässä huostassa". Siinä samassa olion silmät leimahtivat raivosta ja kiroten se hävisi tiehensä.

Lalli jäi huojentuneena hetkeksi lepäämään maahan, kunnes luonnon rauha oli palauttanut hänen voimansa. Saapuessaan kotiin häntä odotti kuitenkin karmaiseva näkymä. Kylästä oli jäljellä vain leimuava hiillos ja ihmiset itkivät kotejensa raunioilla. Raivoissaan Lalli syöksyi vaimonsa luo tivaamaan mitä oli tapahtunut. "Varjojen armeija lensi tästä yli, veivät kaiken ja polttivat loput, hyvä että henki säilyi", vaimo vaikersi kyynelten seasta. Silloin Lalli nappasi kirveensä ja ryntäsi seuraamaan reittiä, jolla kasvit olivat kuolleet ja maa jäätynyt. "Mitä sinä mies paholaisille mahdat!" vaimo huusi perään. Huuto ei kuitenkaan enää voinut saavuttaa Lallia.

Suurella järvellä hän viimein saavutti takaa-ajettunsa. Järvi oli jäätynyt varjojen kosketuksesta ja omalla kolkolla äänellään ne riemuitsivat saalistaan. Lalli syöksyi jään poikki päistikkaa niiden kimppuun vimmatusti kirvestä ilmassa heiluttaen. Yhtä ainoaa iskua ei hän kuitenkaan kyennyt iskemään, ennen kuin tuhannet mustat miekat lävistivät hänet. Juuri sillä hiljaisella hetkellä, kun aika tuntui pysähtyvän ja Lalli lipui kuoleman pimeille vesille, hänet täytti metsän vehreä voima, järven parantava hoiva ja kaikki luonnon mahti. Tällöin Lalli iski kirveensä jäähän ja jää murtui, nielaisten koko varjoarmeijan syleilyynsä.

Lallin kuitenkin vesi kannatteli rantaan ja tuuli lennätti varastetun omaisuuden takaisin omistajilleen. Metsän antimilla kylä rakennettiin uudelleen, ja Lallia ja luontoa juhlistettiin mahtavin kemuin. Lalli ei itse paljon juhlallisuuksista piitannut, vaan eli onnellisena yksinkertaisen elämänsä loppuun, vaimonsa ja lastensa kanssa, kylän laidalla.

Niin päättyy Lallin tarina, muttei aika häntä sankarina tuntenut, vaan paholaisena ja murhamiehenä. Sillä oli varjoruhtinaan kirous niin väkevä, ettei sitä murtaa pystynyt yksikään. Ei ennen tätä tarinaa, joka totuuden siivin nousee läpi pimeyden, kuin aamuauringon säteet murtavat yön hämärän.