IRC-Galleria

Olimme jonkun tytön kanssa jossain isossa rakennuksessa. Sen rakenteen tai jonkun perusteella tuli mieleen että koulu mutta siellä oli joku asunto minne menimme. Siellä oli pieni väliseinä ja toinen meni toiselta puolelta ja toinen toiselta. Siellä oli sitten mies joka aseen kanssa osotti sitä tyttöä kun se meni sieltä toiselta puolelta, mutta koska minä menin toiseltaa niin sain osotettua aseellani sitä niskaan, joka oikeasti näytti sormelta mutta kai se oli sitten olevinaan ase kun se tyyppi vilkas taakseen ja totes että siinä on varmastin päällä. Minä koitin ottaa sen pois mutta en ilmeisesti onnistunut koska hän sanoi taas että se on edelleen päällä tai ainakin vihjasi jotain semmosta. Menimme sitten kaikki kolme jonnekin pieneen makuuhuoneeseen ja vedimme oven kiinni. Minä avasin oven ja olin kävelemässä vähän matkaa eteenpäin kun tajusin että siitä näkyi edessä pöytä johon zombi "perhe" oli tullut istumaan. Siinä vähän aikaa en tiennyt mitä tehdä ja olin ensin menossa takaisin huoneeseen ja sitten aioin paeta mutta lopulta menin takaisin huoneeseen siinä toivossa että zombit eivät olisi huomanneet minua. Mutta juuri silloin ne huomasivat ja lähtivät kulkemaan päin. Vedin oven kiinni ja lukkoon ja koitin selittää näille kahdelle muulle että nyt täytyy mennä. He eivät tuntuneet kuulevan. Varsinkaan mies ei tuntunut tajuavan ennen kuin zombi repäisi oven irti jota itse olin koittanut pitää paikallaan. Zombit nappasivät tämän miehen ja perääntyivät keittiöön. Tämän turvin lähdin pakenemaan. Näin sivu silmällä kuinka mies oli zombien kynsissä mutta en tehnyt mitään. Kuulin hänen vain huutavan jollekin älä nyt ammu. Ilmeisesti tytölle jolla oli olevinaan konetuliase.

Juoksin asunnon ovesta ulos ja portaita pitkin ulko-ovelle ja siitä ulos. Ulkona oli paljon ihmisiä ja ilmeisesti siinä oli juuri rakennustyömää kun talon seinustalla oli telineitä ja rakennusmiehiä tuli vastaan. Aluksi koitin ampua sormellani jokaista vastaan tulijaa päähän kunnes tajusin etteivät he ole zombeja. Onneksi minulla ei sitten ilmeisesti ollutkaan asettaa vaan se oli tosiaan pelkkä sormi. Juostuani vähän matkaa pysähdyin ihmettelemään kun joku huusi minua. Joku tyttö ja pari poikaa seisoivat siinä rakennus työmään lähellä ja ilmeisesti he olivat ne samat joiden kanssa olin ollut rakennuksessa, vaikka he näyttivät erilaisilta. Ihmettelimme siinä että mitä tämä merkitsee kun kaikki olimme nähneet zombeja. Oliko se enne tulevasta ja täytyisikö meidän tehdä nyt jotain.

Seuraavaksi olin tämän koulurakennukselta näyttävän talon pihalla. Rakennustelineitä ei ollut eikä mitään. Piha oli aidattu ja siellä kasvoi joku puu ja nurmikkoa. Minua kohden oli tulossa zombi joten nappasin maasta ison kepin jonka huomasin. En saanut sillä kuitenkaan iskettyä vaan zombi torjui sen. Nappasin sitten maasta ison kiven ja iskin sillä. Seuraavaksi etsin jotain parempaa asetta ja huomasin ison laudan pätkän. Toinen zombi tuli vastaan kun suuntasin rakennuksen oville. Iskin sitä lankulla. Se oli hankalaa mutta sain kai sen tapettua kun pääsin juoksemaan talon sisään. No talon sisällä ei ollut sen parempaa vaan sielläkin oli zombeja. Juoksin sieltä jostain takaovesta ulos ja matkalla kai joku zombi kävi kimppuuni kun muistan hakanneeni sitä tai jotain semmosta ja purreeni sitä poskesta ja lopulta viskanneeni sen syrjään. Rakennusta kiersi jokin leveä, n. metrin korkea tasanne. Sitten oli saman levyinen kaistale maa tasoa ja sitten koko aluetta kiertävä rautaverkko aita. Sen jälkeen ympärillä näkyi peltoa ja kauempana jotain taloja. Kuljin tasannetta pitkin kunnes tapasin pari tuttua poikaa automaattiaseiden kanssa. Toisen tiesin luotettavaksi hyväksi tutuksi mutta toinen ei ollut minulle niin tuttu ja pidin häntä hiukan epäluotettavana. Rakennuksen seinä ei ollut suora vaan siihen oli "kolmiseinäinen" syventymä ja siinä tasanteella mietimme mitä tekisimme. Tasanne mukautui myös rakennuksen muodon mukaan ja siinä oli siis leveämpä maantason alue aidan ja rakennuksen välissä. Sitten kurkistin sen seinän reunalta miltä suunnalta itse olin tullut. Näin että toisessa päädyssä joku tyttö kurkisti samaan aikaan. Sanoin siitä ystävälleni ja kurkistimme kaikki kolme yhdessä ja tyttö kurkisti taas samaan aikaan. Ajattelin että tuon täytyy olla ihminen kun se kurkkii mutta emme voinee olla varma. Sitten tyttö lähti kävelemään hieman haparoivin askelin meitä kohti maan tasoa pitkin. Epäluotettavampi ystäväni meni edellä automaattiaseensa kanssa kun olin ensin sanonut hänelle että älä ammut ennen kuin on varmaa että se on zombi. Tämä tyyppi sitten tätä ylempää tasannetta pitkin jouksi lähemmäs tyttöä aseella osoittaen. Minä tulin perässä ja kysyin tytöltä "oletko zombi". Tyttö vastasi heikosti "en". Sitten tyttö tuli syvänteemme luo ja yritti nousta tasanteelle. Autoin häntä nousemaan ylös ja hän rojahti päälleni ja halasin häntä.

Maan enkeli

Se istuu reunalla. Pää painettuna. Hiukset hulmuten. Ihmiset tuijottavat. "Onko se ihminen?", joku kysyy. Ei, ei se ole ihminen. Kuuluisi vastaus, jos joku sen kuulisi. Mikä se sitten on? Kysyttäisiin, jos joku kuulisi vastauksen. Ei se tiedä. Vastattaisiin, jos sitä olisi kysytty. Sen pää nousee. Se vilkuilee. Mutta se ei näe. Se ei näe ihmistä. "Se etsii!", joku tietää. Mutta se ei löydä. Ei valoa. Ei pimeää. Pelkkää harmaata hämärää. Ja taivas, ei ole sininen. Sen silmät loistavat tyhjyyttä. Joku kavahtaa, "Se on paholainen!" Ei, ei se ole paholainenkaan, se huokaa, nousee ja levittää siipensä. Mutta siivet on leikattu. "Katsokaa! Se todella on paholainen!", joku huutaa, "kivitetään se!" Se katsoo, mutta ei näe, ei kiveäkään. "Seis!", joku huutaa, "Se on maan enkeli!" Aika pysähtyy, joukko hiljenee. Se vaipuu maahan. Silmät, ne eivät olleet tyhjät. Ne olivat hiipuneet...

Kauan sitten pohjoisessa Suomen valtakunnassa vallitsi rauha ja ihmiset elivät sopusoinnussa luonnon helmassa, sen antimista nauttien. Eräässä pienessä Suomen kylässä asui mies nimeltä Lalli. Lalli ei ollut kovin kummoinen mies. Lyhyehkö, heiveröinen eikä muutenkaan erityisen rohkea. Hän kuitenkin eleli onnellista, yksinkertaista elämää kylän laitamilla vaimonsa ja lastensa kanssa.

Kerran metsällä ollessaan Lalli kulki tavalliseen tapaansa hiljaa hyräillen ja lintujen laulusta nauttien. Yhtäkkiä kuitenkin taivas pimeni ja linnut hiljenivät. Erään puun vieressä Lalli huomasi mustaan kaapuun verhoutuneen sihisevän hahmon. "Kumarra minua, tai langetan ristin kirouksen yllesi", hahmo sanoi sihisten. "En minä sinua kumarra, varjojen aave, en metsien suojaavan katveen alla pelkää kirouksiasi", Lalli tokaisi päättäväisesti, "Kirottu mies!" hahmo sihisi ja katosi varjoihin. Auringon loiste palasi ja linnut jatkoivat lauluaan. Lalli jatkoi huoletta kulkuaan ja palatessaan kotiinsa Lalli päätti vaijeta visusti tapauksesta.

Seuraavana päivänä Lalli oli lähtenyt polttopuun hakuretkelle. Jänikset kirmasivat onnellisina ja oravat nakersivat ahnaasti männynkäpyjä. Löydettyään sopivan myrskyn kaataman puun Lalli aloitti hakkuut kaikessa rauhassa. Kun yllättäen kylmä viima puhalsi läpi metsän ja musta tuuli laskeutui metsän ylle. Sama musta hahmo ilmestyi Lallin eteen entistä suurempana ja uhkaavampana. "Laskeudu polvillesi ja lahjoita kirveesi minulle, tai ryöstän kyläsi!" "En minä sinulle kirvestäni anna, pimeyden demoni, en järvien hellyys rinnallani", Lalli tokaisi päättäväisesti, mutta rauhallisesti. "Itsepäinen, kirottu mies!" hahmo sähisi raivoissaan, liihottaessaan tiehensä. Hyytävä viima lakkasi ja lämmin tuulen henkäys puhalsi mustan tuulen tiehensä. Lalli sai työnsä päätökseen ja päätti edelleen pysyä hiljaa tapauksesta.

Seuraavana päivänä Lalli oli metsässä marjoja keräämässä, auringon häntä helliessä ja pehmeiden sammalten hyväillessä. Äkkiä synkkä usva ympäröi hänet ja oli kuin tuhannet kylmät kädet olisivat hapuilleet häntä. Nyt valtava musta hahmo oli aivan hänen edessään. Sen kolkko, kähisevä hengitys lemusi mädälle ja sen punaiset hehkuvat silmät tuijottivat luunvalkeista, hennoista, veren tahrimista kasvoista. Korvia vihlovalla ja selkäpiitä karmivalla äänellä se käski: "Polvistu eteeni ja lahjoita saaliisi kättäni suudellen, tai teen ajan sinut paholaisena ja murhamiehenä tuntemaan!" Lalli tunsi jäätävien käsien hipovan häntä joka puolelta, tässä leikkaamattomassa pimeydessä. Hahmon koko olemus täytti hänet kylmillä, halvaannuttavilla väreillä. Olion myrkyllinen hengitys raastoi hänen keuhkojaan tukahduttavasti. Viimeisillä voimillaan Lalli sai heikosti, mutta päättäväisesti sanottua: "En minä sinulle alistu, pelon valtias, en luonnon hellässä huostassa". Siinä samassa olion silmät leimahtivat raivosta ja kiroten se hävisi tiehensä.

Lalli jäi huojentuneena hetkeksi lepäämään maahan, kunnes luonnon rauha oli palauttanut hänen voimansa. Saapuessaan kotiin häntä odotti kuitenkin karmaiseva näkymä. Kylästä oli jäljellä vain leimuava hiillos ja ihmiset itkivät kotejensa raunioilla. Raivoissaan Lalli syöksyi vaimonsa luo tivaamaan mitä oli tapahtunut. "Varjojen armeija lensi tästä yli, veivät kaiken ja polttivat loput, hyvä että henki säilyi", vaimo vaikersi kyynelten seasta. Silloin Lalli nappasi kirveensä ja ryntäsi seuraamaan reittiä, jolla kasvit olivat kuolleet ja maa jäätynyt. "Mitä sinä mies paholaisille mahdat!" vaimo huusi perään. Huuto ei kuitenkaan enää voinut saavuttaa Lallia.

Suurella järvellä hän viimein saavutti takaa-ajettunsa. Järvi oli jäätynyt varjojen kosketuksesta ja omalla kolkolla äänellään ne riemuitsivat saalistaan. Lalli syöksyi jään poikki päistikkaa niiden kimppuun vimmatusti kirvestä ilmassa heiluttaen. Yhtä ainoaa iskua ei hän kuitenkaan kyennyt iskemään, ennen kuin tuhannet mustat miekat lävistivät hänet. Juuri sillä hiljaisella hetkellä, kun aika tuntui pysähtyvän ja Lalli lipui kuoleman pimeille vesille, hänet täytti metsän vehreä voima, järven parantava hoiva ja kaikki luonnon mahti. Tällöin Lalli iski kirveensä jäähän ja jää murtui, nielaisten koko varjoarmeijan syleilyynsä.

Lallin kuitenkin vesi kannatteli rantaan ja tuuli lennätti varastetun omaisuuden takaisin omistajilleen. Metsän antimilla kylä rakennettiin uudelleen, ja Lallia ja luontoa juhlistettiin mahtavin kemuin. Lalli ei itse paljon juhlallisuuksista piitannut, vaan eli onnellisena yksinkertaisen elämänsä loppuun, vaimonsa ja lastensa kanssa, kylän laidalla.

Niin päättyy Lallin tarina, muttei aika häntä sankarina tuntenut, vaan paholaisena ja murhamiehenä. Sillä oli varjoruhtinaan kirous niin väkevä, ettei sitä murtaa pystynyt yksikään. Ei ennen tätä tarinaa, joka totuuden siivin nousee läpi pimeyden, kuin aamuauringon säteet murtavat yön hämärän.