Aamupäivän nahjustin ihan kotona, mutta iltapäivällä ajattelin lähteä kaupungille. Kävin vielä tivolissa pyörähtämässä ja silleen. Tulipa siinä nähtyä yksi vanha... ööh, miten sen nyt sanoisi... noh, tuttu. Kovasti oli muuttunut, toivottavasti menee parempaan suuntaan.
Kotiin sitten vaan illaksi rauhottumaan. Alkaa ne sairaalafiiliksetkin iskeä pikkuhiljaa päällensä. Vaikka ei kai vielä pitäis... no huomenna tarvii joka tapauksessa alkaa valmistautumaan.
Mun miehestä ei ole kuulunut mitään eilen eikä tänään. Mä en tykkää tästä yhtään, en tiä pitäiskö huolestua. Sen sijaan eräs ihanaakin ihanampi ihminen pitää huolta niinkun vaan enkeli voi pitää. Meneehän tässä taas pää sekasin väkisinkin. Huolenaiheita on muutenkin ihan tarpeeksi, ei tarvis enää olla lisää miettimistä.