IRC-Galleria

Me katselimme karttaa hyvin huolestuneina. Kaupungin alapuoli oli pian mennyttä.
-Minä luulin etteivät ne pääse noin nopeaa vauhtia, parkaisi Susan.
Tom katseli hävitystä hiljaa.
-Katso nyt tuota kuutostakin, eikö tuo ole... Herranjumala, se on kokonainen kortteli. Ei niiden pitänyt kulkea noin nopeasti.
Vihreät alueet laajenivat koko ajan. Olimme antaneet niille numerot, jotta niitä olisi helpompi seurata kartalta, mutta niitä tuli koko ajan lisää, emmekä me ehtineet enää tässä vaiheessa jaella numeroita.
Pian huomasimme, että ne olivat jo yläkaupungissakin. Ihmiset alkoivat juosta ja kiljua. Muutamat noista olioista menivät aika läheltäkin, ja niiden vauhti oli todellakin hirmuinen. Minua pelotti, pitäisi päästä pian piiloon.
Ne olivat kummallisia. Eivät ne enää ihmisiä olleet, mutta joku niissä silti muistutti ihmistä. Riippuen tietysti siitä, miten pitkällä muodonmuutos oli. Joillakin oli jo jättimäiset hampaat ja pyöreä, hopeanvärinen ruumis, toiset olivat vielä lähes ihmisen muodossa, mutta niilläkin hampaat olivat ällistyttävän suuret ja ne pyörivät suussa kuin sahanterät.
Pääsimme kaaoksesta sisälle. Minä olin huolissani veljestäni, ja kiirehdin portaita ylös yläkertaan, jossa veli oli töissä. Portaissa tuli vastaan yksi niistä. Jähmetyin paikoilleni pelosta. Se pysähtyi eteeni. Isokokoinen mies, jonka iho oli jo harmaata, ja suussa hampaat tekivät villiä pyörivää tanssiaan.
Se pysähtyi eteeni, ja osoitti sormellaan alas rappuja, ulospäin. Se ei halunnut minun menevän ylös. Se ei halunnut minun pääsevän siihen laboratorioon. Minusta kuitenkin tuntui, että se laboratorio olisi ainoa toivomme näitä otuksia vastaan. Tutkimustyö oli jo pitkällä, ja olin ylpeä veljestäni. Pääsin jatkamaan matkaani portaita ylös.
Ylhäällä oli rauhallisempaa, mutta hiljainen pelko vallitsi sielläkin. Susan ja Tom olivat tulleet myös tänne ylös, ja veljeni näkyi löytäneen jotain mielenkiintoista. Hänellä ja kahdella muulla tutkijalla oli valkoiset laboranttitakit, ja he viittoilivat meitä tulemaan pöydän ääreen. Pöydällä oli nukke, johon oli kinnitetty pieni käsi.
-Me löysimme tämän käden tänään ja luultavasti se on kuulunut hyvin pienelle yksilölle. Tämä auttaa meitä paljon, koska nyt me voimme rekonstruoida tällaisen pienen yksilön kokonaan.
Käsi oli harmaa ja jotenkin kuolleen oloinen, mutta samalla tuntui kuin se olisi voinut herätä henkiin minä hetkenä hyvänsä. Kipsistä tehty nukke, johon se oli kiinnitetty, lisäsi vielä vaikutelmaa.
-Voi miten pieni se on ollut... sanoin. Minun tuli sääli tuota pientä ihmistä, josta oli alkanut tulla jotain niin hirvittävää.
Yhtäkkiä nukke alkoi sätkiä, ja käsi alkoi lähettää siihen ikäänkuin sähköiskuja. Nukke alkoi sätkimään hurjasti ja avasi hetken päästä silmänsä. Käsi sai sen muutettua yhdeksi niistä.
Meille tuli kiire lähteä takaisin alas. Jostain ilmestyi vielä muutama lisää noita iljetyksiä. Ne lentelivät ja syöksähtelivät harmaina ja verenhimoisina, ja yrittivät upottaa hampaansa meihin.
Minä olin alaovella ensimmäisenä, ja kuulin ylempää portaista erilaisia ääniä. Huusin veljeäni kiirehtimään.
-Mene kyykkyyn, ne eivät saa nähdä sinua ulkoa, veli huusi.
Niimpä kyykistyin. Välillä kuitenkin kurkistin uhkarohkeasti ulos. Kadulla lensi satoja harmaita palloja, ja näky oli uskomaton. Miten ne voivat olla noin nopeita, ja miten niille voi kasvaa tuollaiset hampaat?
Huusin veljeäni taas. Huusin ainakin kymmenen kertaa. Mikä niillä kestää?
Meidän oli päästävä seuraavalle tasolle. Sieltä käsin voisi ehkä vielä tehdä jotain. Muut tulivat alas, ja avasimme oven niin nopeasti kuin pystyimme. Nyt oli kiire. Kehitimme kuplan hyvin nopeasti, mutta sitten näin muutaman ihmisen kadulla. Heidät pitää pelastaa. Syöksyin kadulle viuhahtelevien olioiden sekaan, ja rukoilin etteivät ne huomaisi minua. Saatuani hyvän otteen aloin vetää noita onnekkaita ihmisiä kuplan sisään.
Kaikki oli valmista. Tom painoi tarvittavia nappuloita, ja pian alkoi tuntua hassulta. Minä en ollut vieläkään tottunut tähän. Teleportaatio oli keksitty vasta hiljattain, mutta nyt se oli enemmän kuin tarpeen. Kuplan kova hurina herätti noiden yhä nopeampien olioiden mielenkiinnon, ja satoja palloja kääntyi meihin päin salamannopeasti. Nyt menee tiukille, ajattelin. Jos emme ehdi, niin taivaaseen ota tykösi, ajattelin ja suljin silmäni. Kuulin kiljumista ja huminaa.
Olin omassa sängyssäni. En ollut varma mille tasolle olin päätynyt. Mieheni nukkui vieressäni.
Vähään aikaan en uskaltanut liikkua. Sitten kuulin äänen, sirisevän, erikoisen äänen. Eivät kai ne ole ehtineet tännekin, ajattelin ja olin menossa paniikkiin. Mistä se tulee, kuinka monta niitä on...

Lattialla, pyyhkeen alla, soi miehen kännykkä. Luojan kiitos, se oli vain puhelin. Ehkä me voimme vielä estää niiden pääsyn tänne.