Nyt on tullut taas keskusteltua tästä aiheesta niin paljon, että pitää oikein nyt avautua. Varotan jo tässä vaiheessa, että tästä saattaa tulla pitkä sepustus. Joskus on vaan jäsennettävä itselleen ja mullekin, että mihin kaikkeen sitä oikein uskookaan ja minkä ihmeen takia.
Nyt kun tämä homo- ja lesbokeskustelu käy taas kuumana kuin kiukaan kivi, olen vähän ihmetellyt muutamia juttuja. Mistäs sitä edes oikein alottais?
Media antaa ymmärtää, että nyt on vihdoinkin aika suvaita ja sallia. Nyt on vihdoinkin aika antaa "ihmisoikeudet" kaikille. No, lähdetäämpä nyt siitä että ennen aikaanhan homot ja lesbot olivat hiljaa kaapeissaan, eikös niin? Ja sehän ei välttämättä tuntunut heistä kivalle, eikös niin? Ja nyt sitten ajatellaan, että "2000-luvulla pitää jo sentään ymmärtää". No pelkäämpä että niinhän tässä on juurikin tapahtunut. Nyt ajatellaan, että maailma on valmis tähän, mutta tarkoittaako nykyaika sitä että kaikki vaan paranee? Että nyt kun tämä kaikki hyväksytään, niin se on automaattisesti oikein, ja ennen oli väärin? Mä mietin sitä, että oliko entisaikoina homoja ja lesboja tosiaankin samalla lailla ja yhtä paljon kuin nyt? Jos oli, niin miten ja miksi ne pystyivät olemaan hiljaa, tyytymään kohtaloonsa, eikö jo ennemmin silkka seksuaalivähemmistöjän määrä olisi rohkaissut niitä tulemaan paremmin esille? Vai voiko olla että nyt tämä on jo tullut vähän ikään kuin muoti-asiaksi?
Tutkimuksethan osoittavat että homojen ja lesbojen aivot ovat jossain määrin erilaiset kuin heteroilla. Born this way? Maybe. Mä en silti ymmärrä että miten sitten kaksosista toisesta tulee homo ja toisesta hetero. Olisikohan kuitenkin ympäristön ärsykkeilläkin jotain tekemistä asian kanssa? Paineilla, rohkaisulla ja asennoitumisella?
Ajatellaampa että sulle syntyy poika. (Tai pistä tähän tyttö jos tykkäät, ihan miten vaan.) Perhe on onnellinen uudesta lapsesta. Sairaalassa pojan syntyessä jalkojen välistä löytyy miehiset välineet, mikään ei viittaa että sukupuolesta olisi mitään epäilystä. No, poika alkaa kasvamaan tavallisessa perheessä, mitään suurempia kamaluuksia ei tapahdu. Viimeistään ennen kouluikää vanhemmat kuitenkin huomaavat että poika alkaa käyttäytyä oudosti. Tyttöjen lelut ja värit kiinnostaa enemmän, ja kaikesta alkaa näkymään pojassa feminiinisempi puoli enemmän. Vanhemmat tietysti ajattelevat että voi ei, meidän poikako nyt sitten. Tahivat aikansa, kuten kaikki läheiset, mutta ajan kanssa oppivat hyväksymään että pojasta tuli homo / transseksuaali. Aikuisena sitten poika alkoi seurustelemaan toisen miehen kanssa tai hankkiutui hoitoihin ja leikkaukseen ja hänestä tuli nainen. Happy end?
Mennäämpä takaisin sinne lapsuuteen. Kun pojassa alkaa feminiinisiä merkkejä näkymään, niin automaattisesti ajatellaan, että tämä on nyt tässä, hän on homo / nainen. Hän on RUUMIILTAAN väärää sukupuolta, ei mieleltään. Jos homojen ja lesbojen aivot kuitenkin ovat erilaiset kuin muilla, niin olisiko joskus ajateltava asiaa toisinkin? Miksi aina on niin kiire ensin muuttamaan sitä kehoa johon on syntynyt, eikä ajatella koskaan että ehkä se henkinen puoli onkin se joka saattaisi tarvita korjausta? ONKO SE JOKU LOUKKAUS ajatella, että ehkä ruumiissa ei olekaan se vika, ehkä se onkin henkisessä puolessa? Niin homoseksuaaleilla kuin transseksuaaleilla? Sä olet syntymästäsi asti siinä kropassa, mutta aivoihin se kohdistuu mikä sut lopulta muuttaa seksuaalisesti. Näin mä asian näen.
Sitten vielä tähän avioliitto-asiaan. Ja adoptio-asiaan. Mikäli en ole aivan väärässä, ihmisiä on aina kahdenlaisia; niitä jotka uskovat Jumalaan ja niitä jotka eivät. Tämä lienee totta riippumatta seksuaalisuudesta. No, ajatellaampa että Jumalaan uskova homopari haluaa mennä naimisiin. No, kaipa heidän silloin pitäisi ymmärtää mitä Jumala heille haluaa antaa; ei toista samaa sukupuolta olevaa, vaan mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi. Mitä järkeä Jumalan olisi ollut luoda heitä sellaiseksi ja sitten sanoa että en minä sitä näin tarkoittanut? God makes no mistakes. Hän sinulle ne erilaiset aivotkin loi, mutta et sinä niiden vanki ole, jos et halua olla. Jos taas pari onkin ateisteja, silloinhan ei pitäisi olla väliä pääsevätkö he kristilliseen avioliittoon. Silloin pitäisi riittää jokin muu, muulla nimellä kutsuttava pelkästään yhteiskunnallinen instituutio. Mikäli nyt jotakin on pakko olla, vaikka ennenkin on ilman oltu ja silti se ei ole homoja lesboja estänyt olemasta yhdessä. No, olenko se minä joka nyt haluan ilkeästi puuttua toisten asioihin? Vai puuttuuko joku nyt kuitenkin minun käsittämääni avioliittoon haluten muuttaa sen? Jos avioliittoa nyt muutetaan niin, että kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä saavat mennä naimisiin, mikä estää ettei avioliittoa muuteta jonain päivänä monelle ihmiselle vapaaksi? Koska se nyt vaan on oikeus, minkä sille voi jos rakastaa montaa ihmistä samaan aikaan? Eikö se ole niiden terveiden aikuisten oma päätös? Mitä sen jälkeen? Mihin se loppuu?
Sanotaan, että lapsen kasvatuksessa tärkeintä on kaksi rakastavaa aikuista. Toki se on kaunis lause, eikä missään nimessä valhe. Riittääkö se silti aina? Voidaan sanoa, että nykyään ollaan jo totuttu kaikenlaisista perheistä tuleviin lapsiin. On kai sekin osaksi totta. Voiko kukaan silti sanoa ettei sateenkaarikodista tuleva lapsi saa koskaan osakseen MITÄÄN sellaista vastoinkäymistä, jota ei myös tavallisesta kodista tuleva lapsi saisi? Mistä lesboparin tytär saa elämäänsä, jokapäiväiseen arkeen isähahmon? Tai homoparin poika äitihahmon? Naapureista, tädeistä, sedistä? Onko se sama asia? Puhumattakaan muista hämmennyksen aiheista joita saattaa eteen tulla. Toki meistä jokainen voi haluta vanhemmaksi, mutta lapsen etua on aina ajateltava ennen aikuisten haluja.
Lakkaako homo ja lesbo tuntemasta syyllisyyttä, jos ei kukaan sano hänelle, että hänen pitäisi olla toisenlainen? Tunteeko hän sitten olevansa normaali? Haluanko minä määritellä toisen ihmisen seksuaalisen suuntautumisen? Haluanko minä määrätä, ketä toinen aikuinen ihminen saa ja voi rakastaa ja ketä ei?
Ei, en minä voi. Enkä minä halua. Mutta jos olisi tarkoitus että miehet täällä pariutuvat keskenään, miksi naiset on olemassa? Tai jos naiset pärjäisi keskenään, miksi miehenturhakkeet tänne on luotu? Mitä tämä oikein on, oikeastaan, tämä nykyaika? Homo sitä ja lesbo tätä? Miksei tästä ole ennen ollut näin kovaa meteliä?
Minulla ei ole mitään ketään vastaan ihmisenä. Samalla lailla voin rakastaa lähimmäistäni aina. Minä en vihaa enkä pelkää ketään hänen seksuaalisen suuntautumisensa takia. Siitä ei ole kyse. Se mitä mä toivoisin kaikille ihmisille, olisi elää onnellisesti normaalia elämää niinkuin Jumala (tai anteeksi ateistit, LUONTO) on tarkottanut. Ilman niitä taisteluja mitä nämä asiat tuo mukanaan.
Siinä kaikki, kai.