IRC-Galleria

Nämä elokuun päivät
kun olen väsynyt ja sairas ja istunut aamukahdeksasta asti yliopiston kirjastossa
lukemassa eliotista, baudelairesta, whitmanista
- vitut niistä runoista kunhan ajoitus täsmää! -
(miksihän ne yrittävät aina tehdä kaiken mahdollisimman vastenmieliseksi)

ja nyt tässä sitten jotakuinkin kävelemässä yläkaupungilta poispäin, kuumeessa,
suonessa vielä ikävä tuntu neulasta aamuisten kokeiden jäljiltä.

Ja liikaa kahvia, ihan liikaa kahvia minä sanon, kun kuulen vastaantulijoiden ajatukset
päässäni, pääni sisällä, mikä melu

Äh, tämä helvetin aurinko. Tämä helvetin kaupunki.

Saattaisi olla miellyttävää siirtyä kadun toiselle puolelle varjoon, mutta en usko, että keskittymiskykyni riittäisi edes tien ylittämiseen, vaikka autoja tuskin lainkaan.
Enhän minä edes muistanut, että Whitman oli amerikkalainen! niin, että sekin piti sitten ottaa loppujen lopuksi itse hyllyjen välissä kontaten selville.

Ja katsos! ne ovat taas repineet kadun auki uudesta kohtaa, tämä typerä kaupunki vuotaa typerää niljaansa jalkoihini, ja väsyttää niin, että toivoisin melkein asuvani
tässä.

(Vastaantulijoilla on työaivot, opiskeluaivot, tavoiteaivot, aivoilla määränpää ja kas kummaa, onpa omituista, kerrassaan, kun vain minun nenästäni vuotaa verta. Minun aivoni ne kai valuvat parhaillaan reunakiville.)

Kulmasta oikealle ja taas alas. Kaupungin kirjaston portaissa olen kaatua naamalleni, eivätkä ne siltikään anna minulle mitä haluan. Ei vittu. Olen lopussa. Hiiteen runous, hiiteen nämä ihmiset! Täytyy päästä sänkyyn, vaikka yksinkin, ennen kuin saan niistä jonkun tartunnan.
Pitäkää kesänne. En tahdo sitä enää.

Väärällä bussilla olen nopeasti kotona.