IRC-Galleria

Siinä minä olen aina ollut hyvä.

kasva isoksi tai jää pieneksi, välimuotoihin sinä et mahdu.

Skriits räminrämin klonks kräsh kkkrrrah-h

Njoo. Luen. Paitsi silloin, kun en. Täällä on kuuma. Joskus kylmä ja silloin pitää sulkea ikkunat. Ihme hälinää. Nyt vois lähteä käymään jossain jos jossain olisi joku ja jotain, jossain. Niin. Toisaalta vois olla menemättä.

Näin metaforisia unia ja nukuin liian pitkään. Pitäisi lukea vielä se "Romaanihenkilön kuolema" ja ällöttää jatkuvasti enemmän koko tämä pakkolukeminen.

Viikonloppu ollaan ihan vain kahdestaan T:n kanssa, sweet. Ajattelin leipoa, kunnes muistin, etten osaa. Voi olla, että toteutan silti ajatukseni. Keittiö on jokatapauksessa jo valmiiksi sotkuinen.

Aamulla sain ärsyttävän virallisen kirjeen, joka ei tarjonnut mitään uutta informaatiota mihinkään, mutta tökki hermonpäitä sanakäänteillään, jotka joku kakkanaama oli siihen varmaan puolessa minuutissa taiteillut tehtyään omia johtopäätöksiään elämämme käänteistä, äh, angstangst. Piss off. Otan opintolainaa ja elätän vaikka koko sukukunnan, omat ja naapureiden.

M. kävi eilen kylässä.

S. ei vastaa.

H:lle olen aikonut soittaa jo viikkokausia, mutta en tiedä miksen saa aikaiseksi.

E. lähtee huomenna matkoille, odotan sitä jo nyt takaisin.

K:n luo ollaan uhattu mennä kylään, mutta varmaan täytyy tehdä tentti ensin pois alta, että kykenen edes jotakuinkin järkevään kommunikointiin.

A. lähtee tänään Pohjanmaalle.

T. nukkuu sängyssäni, sängyssämme ja näkee unia.

Kissat ovat pehmeitä ja arvaamattomia.

Minä olen olemassa, hetkellisesti jopa elossa,
mutta edelleen vailla todellista kosketuspintaa niin monen kanssa.

Tämän ei pitäisi olla niin vaikeaa. Ehkä se teille on, mutta minä olen valmis heittämään itseni tuuleen kuin kourallisen pölyä. Ottakaa kiinni tai olkaa ottamatta. Minä olen murtanut kuoreni edessänne, nyt se on vain kasa tomua. Ja mitä minulla enää on: vain kasa tomua.

Mutta rakas, sinulta en peitä mitään. Ei minulla ole mitään peitettävää, olen yhtä arpikudosta ja veristä haavaa, pohjaton kuilu maailman ääriä ja ääniä, pidin ne kaikki kerran sisälläni, mutta ne alkoivat valua haarniskan raoista kuin visva ja kalvaa kuin haava, joka ei parannu, haava, josta kerta kerran jälkeen revin itse ruven pois.

Kevätsateessasi minun haavani alkoivat haaleta pois, mutta jotain jäi sisälle, parantuneen ihon alle, kytemään, hautumaan, odottamaan, että tulehdus voisi antaa kukkiensa taas puhjeta. Kuollut en ole, mutta en tiedä -

No elossako sitten?

Niin. Elossako.

Yäk. En juo viinaa, se on pahaa, ääh.

Saan kiksini seisomalla päälläni ja sekstaamalla sukat jalastani. Ja kutittaminen on kans kivaa. Tehkää sitä. Siis parhaat kutittajat on ihan salee parhaita rakastajia. Semmoiset, jotka saavat kirkumaan ja kärsimään happikadosta. "Eeeeiii, eiii!" tarkoittaa siis oikeasti, että elä nyt vaan lopeta, kutittaa, kivaa. Jahtausleikit on myös mieleen. En pane yhtään pahakseni jos mua vähän jahdataan (tosin ei oo hauskaa, jos jahtaus tapahtuu esim. teräaseen kera - sakset kädessä ei pitäisi juosta, enimmäkseen siksi, ettei menis sakset rikki).

Hohoij, vielä yksi kirja tenttiin lukematta: "Romaanihenkilön kuolema". Tähän mennessä karmeaa tylsistelyä, eikä yhtään seksiä. Siis ihan totally lame. Yhyy. Siis voi tsiisus.

Ja ja. Eilen luin Mukan "Maa on syntinen laulu". Kirjassa oli kelpo kuvaus siitä, miten ei ketään pitäisi jahdata niiden teräaseiden kanssa, ettei käy vahinko ja esim. juokse heikoille jäille ja toiset siis sitten joutuu niinku hirttäytymään naapurin pyykkinaruun. Siis et tällasii nää suomalaiset on: hulvattomia.

Tykkään myös kun jalkoihin kosketaan. Siksi mä pistänkin kaikki rakastajani suutelemaan mun varpaita. Tosi lavlii, darling.

Oh me, oh my, yours truly: Missy Slade

Ollapa eläimen mieli,
pedon turkki ja karhea kieli,

täpliä, raitoja, notkeaa lihaa,
vahvoja hampaita, ja kas!

Tulvillaan vihaa.

Sellaisena kuin se syntyi.

Tässä kaupungissa yöt ovat pitkiä ja päivät lyhyitä. Aamuja ei ole ja jotkut meistä elävät koko elämänsä näkemättä koskaan oikeaa päivänvaloa.
Ja se sopii meille hyvin. Me olemme valonarkoja, sokeita virtaviivaisia liskoja, jotka paahtuisivat auringossa ilman poolopaitaa ja aurinkolaseja. Me emme piileksi valolta, mutta…tiedäthän? Me saamme D-vitamiinin purkista ja rusketuksen solariumista, joten miksi vaivautua nousemaan yhdessä auringon kanssa?
Tiedätkö miten masentavaa on herätä aikaisin? Tiedätkö miten masentavaa on ylipäätään herätä? Me olemme aina hereillä, yö tai päivä, silloinkin kuin nukumme. Ja me kuulemme alhaalta kaduilta töihin kiirehtivien katkerat äänet, kun he juoksevat ja tönivät, kiistelevät takseista ja kaivavat aseita väärennetyistä Guccin käsilaukuistaan. Me olemme sellaisen yläpuolella. En sano, että olemme parempia kuin he, mutta me sentään osaamme nauttia elämästämme. Ja eikö se pohjimmiltaan ole kaikkein tärkeintä?
Oli miten oli, mutta aina se kuulan aivoissa voittaa.
Me emme lue lehtiä, emmekä katsele uutisia. Ja miksi pitäisikään? Me tiedämme mitä teemme vaikkemme katselisi sitä toisintona televisiosta.
Sillä meitähän he kuvaavat, paparazzit ja muu roskaväki, meistä he kehräävät skandaalinsa ja punovat räikeät valheensa. Salamavalot eivät enää sokaise silmiämme, vaan niiden optiset silmät sokaistuvat meistä. Me olemme jotain, me olemme sitä mitä jokainen teistä haluaisi olla, vaikka kuinka väittäisi vastaan ja vannoisi normaaliuden nimeen. Me olemme kultti ja kuva, jota palvoa. Tahtomattaankin jokainen teistä polvistuu rukoukseen edessämme ja pyytää: ”Anna minulle minun viisitoista minuuttiani, anna minulle ne pian, sillä minä en enää jaksa…”
Me emme tiedä mitään. Emme ainakaan mitään siitä, mitä te tiedätte ja kaikki muuhan on merkityksetöntä vai kuinka? Mitä se merkitsee meille? Maailma, jossa aurinko paistaa, kaupat ovat auki ja kadut kello neljä ruuhkan takia tukossa, ei ole meidän maailmamme. Miksi meitä liikuttaisi tieto uudesta presidentistä tai pääministerin sopimattomasta rakkaudesta henkilökohtaiseen avustajaansa? Mitä me teemme heidän nimillään tai kuvillaan? Tai mitä kertoo meille poliittiset puheet, lakko toisella puolella maata tai lapsiperheiden luvattu veronalennus? Uskokaa kun sanon, että me emme elä samassa maailmassa. Me olemme yön lapsia, tupakansavu on happeamme ja gin tonic äidinmaitoamme. Me tanssimme yön kohdussa aamuun asti ja katoamme, kun aurinko nousee.
Tässä kaupungissa me elämme, tässä kaupungissa me nukumme ja vaanimme. Se, ettette te koskaan näe meitä silmästä silmään, ei tarkoita sitä, ettemmekö me olisi olemassa. Kun suljette silmänne ja vajoatte raskaaseen uneenne pitkän työpäivän jälkeen, me nousemme ja heitämme verkkomme. Sotamaalaus on tehty ja ansat viritetty. Tämä kaupunki on meidän.

Sinun ihana kitkeryytesi on mannaa haavoilleni
ja suolaa sielulleni.
Sinä ravitset minua adjektiivein ja jätät sitten kitumaan
ilman ainokaistakaan verbiä.
Sinä jaat mieleni lohkoihin ja käytät niistä
ainoastaan parhaiten asuusi sointuvia vaaleanpunaisia
- mustat ja yön violetinsävyt hautaat hattuhyllylle ja unohdat
kuin epämieluisat asusteet.
Sinä et ota kiinni ainoatakaan ilmaan heitämääni välimerkkiä,
kysymysmerkkinikin kumahtelevat ontosti rappukäytävässä
ja jäävät portaiden juurelle lojumaan, pisteensä hukanneina,
kun sinä pelkäät liata niihin käsiäsi.