IRC-Galleria

[onpa mukava yllätys, tai oli tässä jotain outoakin, siis se että sessioni oli edelleen auki. mutta olipa mukava yllätys, musiikillinen siis, kuten asiaan kuuluu, että kun palauttelin istuntoa niin minua tervehti Joe Cocker - A Little Help From My Friends - Woodstock 1969, noin kun kun olen muutenkin aika lailla ystäviä vailla, ja tavallisesti tai edes yleensä en pidä kovinkaan usein ns. coveria tai sanotaanpa näin kover-biisieistä... siis biisi... nyt ei soiteta kielitoimistoon. vaan nyt katsotaan ihan vaan kielen etymologiaa, jos sallitte. biisi, mikä "on biisi... mikä on biisikärpänen vai onko se biisi-kärpänen. minä arvostan ja jopa kunnioitan vexi salmea, vai o...., mutta että hänkin. ok, myönnän että tietojenkäsittelytieteitä kun läksin itseoppineena opiskelemaan ja olin opiskelutovereitani kymmenen vuotta vanhempi ja opintojani ohjaavia henkilöitä kymmenen vuotta nuorempi niin minulle tuotti eniten ongelmia se terminologia. huonolla englannintaidollani olin opetellut kymmenkunta ohjelmointkikeiltä] jaa se kappale loppukin jo taas...

olinpa kuitenkin. ja vähintään saman määrän prosessoreita, joista suurin osa oli apuprosessoreita, mutta tuli siinä siinä jo kaverin kanssa suuniteltua alpha-prosessorillekin valmiiksi editori, jolla ohjelmointi tapahtuu niin että rivinumeroiden lisäksi marginaalissa näkyy myös kellojaksot, jota ajatusta myös jonkun verran tuli toteuteltua niin että se pelasi intelilläkin, siinä kun tuo muistin lukeminen oli aivan yhtätyölästä kuin missä tahansa kun ei olla parillisilla luvuilla ja mielellään vielä neljällä jaollisia tai mitä milloinkin. apuprosesorit olivat sitten oma asiansa, joista olenkin jo useampaan kertaan eri tilanteissa muistanut aina kertoa seuraavalle amigalle, jota koskaan ei tullut, kaavaillun signaaliprosessorin tehokkouudesta sen että sinne pitää heittää noppia hyppyjen perään koska se suorittaa ne jo valmiiksi haetut käskyt vielä hypyn jälkeenkin, jos sielä ei ole hyppyä tai muistinosoitusta. eikö hienoa? tuollaisten asioiden kanssa minä olen aina tahtonut askarrella. en tarkoita nyt tahtomisella haluamista, vaan sitä mitä on tullut tehtyä, silloin kun vielä tuli tehtyä jotain. nyt taas tahtoisin, mutta nämä nyky suorittimet... minä en tahdo tehdä intelillä mitään, toisaalta pelikonsolien kimpuun ei pääse aivan kuka tahansa, no xbox, ei ole pelikonsoli, mutta se kyllä täyttäisi ne vaateet, joilla ja joihin olen uhannut kangistua.

pannaas tähän kappaleenjako kun ei taas tahdo ajatus katketa. ei näet tarvi enää mättää puita pataan kun kävi niin että tuli jotain esteitä sille etten voinut hypätä puhelimen perässä tunkemaan puita uuniin ja enää en jaksa, vielä, tulia tehdä, teen ne sitten huomenna, joka palauttaakin minut takaisin jo esille melkein tulleeseen aiheeseen eli vuorokausirytmiin, sen puuttumiseen, ja siihen missä, milloin tai kuinka vuorokausi mahdollisesti vaihtuu, kun tai jos sillä on merkitystä. olen, toki, nyt koittanut viimeisen puolenvuoden aikana hieman vänkätä sisäistä noin 36 +-8h kelloa siihen että minulla olisi viikonloput silloin kun jossain on kalenterissa lauantai ja sunnuntai. muuta en siksi että muistaisin tai edes älyäisin pyhittää lepopäiväni, vaan ikäänkuin siksi että vaikka en saa mitään asioita hoidettua ns. virastoaikaan, niin olisin edes hereille tuona aikana, jos satun saamaan kimmokkeen hoitaa asioita.

on hyvin vittumaista istua autossa, vaikkakin repsikanpenkillä, sitäkin saan joskus siis tehähdä vaikka aina on riskinä että tartun rattiin kun luulen että kaikki on vain unta, ehkä minun ei pitäisi taas puhua tällaisia, olin huomaavinani että täällä on joku tukiyhdistys nimimerkilleni, mutta arafatteja, eri muodoissaan alkaa olla niin paljon, ja toiseksi pelkään että jos se ei ole minulle niin voi kauhea ja jos on ja minulle tuleekin joku viesti että en missään tapauksessa saa olla aktiivisena, saati passiivisena osana yhteisöä, kun se on minua niin minusta tuee vasemmistolainen tai syön kiintolevyn tai tuon hiirn johdon puren poikki että se pääsee pakkaseen ottamaan kosteutta, ja varomattoman poimimaksi siinä toivossa että tämä sen noukittuaan tunkee paniikissa johonkin takin kylmistä sivutaskuista ja heti sisäänpäästyään lykkää koneeseen kinni ja kuinkas sitten käy kun kondenssivesi on vaikkapa nikotiinin vuoksi elektroneja johtavampaa kuin hiki, jota koitan kaikeen näkemääni tunkea niin että en ainoastaan tunnu läpitunkevan lämpimältä vaan muistutan siitä, miltä lapsena tuntui kun itse yksin, tai isin vieressä, joku ehkä äidin, ja häpesi sitä koulussa niin ei koulussani niin että kauluksiini jäi siitä huulipunaa... oho... puhuinkos minä nyt siitä taas....

no, onneksi tuo kaikki on vain unten harhaa eikä edes viinien hurmaa. voi kuinka sinua kaipaan niin. muuan tilastomatemaatikko oli niin oiva noiden kaurismäkien osalta että toivottavasti, jos hän on minua seurannut, sillä kohtaa kun olen ollut pekka on hän oivaltanut mistä on kysmys, sillä minä en ole. minulla on vain sinisiä pillereitä, mitä isäni on kantanut minulle sen jälkeen kun mummo (isäni äiti) lakkasi syömästä (siitä on jo yli kolmekymmentä vuotta, kai :I) ja pitämästä minusta huolta mustilla napeilla, joissa luki jotain mistä ei saanut selvää, silloin. nyt kun on telkkarit ja kaikki vempaimet niin sitä kirjasinta näkee aina kun tulee dokumenttia jostain äijästä, joka puhu saksaa ja yritti opettaa ruotsia ja kertoa heidän presidenteistään jossain uralin takana, en muista hänestä kuin viikset, mummollakin oli viikset. ne muistan hänen tulisista suudelmistaan. isäni antamat lääkkeet ovat kuulemma mummon-lääkkeitä myös mutta tuo mynthon on minusta hieman epäilyttävä nimi, mutta en uskalla uhmata isäni viisautta sillä että menisin wikipediaan vaikka minulle on sitäkin neuvottu. minä kuuntelen mielummin sisäistä ääntäni ja matkin ihmisiä sen parhaan kyvyn mukaan, jonka olen peter sellerersiltä oppinut.

minä huoraan. en isäni tahdosta, enkä tämän äidin. en äitini kieltojen tähden tai kielloista piittamatta. en kapinoidakseni kaverien häpeää vastaan tai yllytyshulluudesta vaan ihan vaan siitä apinoinnin ihailtavasta kyvystä selvitä jotenkin elämässä laumaeläimenä. enkä tahdo päästä eteenpäin, en halua degeneroitua vai mikä olisikaan hienmpaa regressoitua. en tahdo ylemmäs tai alemmas, en eteen enkä taakse. jos tahtoisin todella jotain, niin tahtoisin että minulla olisi ollut lapsena toiveammatti, niin että en nykyään alati puhuisi, ylettömän kunnioittavaan sävyyn konduktööreistä. minua harmittaa että tahdoin olla vain palkkamurhaaja ja luovuin siitä ammatista, kun en tiennyt että se ei kartuta eläkettä, tai kai se kartuttaisi mutta kun kaikki työnantajani ovat poissaolevia tai matkoilla, siis todella poissa en voi sanoa että he olisivat, sillä sehän olisi kovin kiusallista että minä saisin työtodistuksia henkilöiltä, joita ei pitäisi tavoittaa edes kaivinkoneella... siitä olenkin tainnut kertoa.

pääni läpi läpi meni, kuvitelkaas, pääni läpi meni musta aukko kun olin kokeilemassa että onko tosiaan mahdollista että narua ja painoa mereen pudottamalla aivan sattumalta ovat jo muinoin (1700-1800l taittessa) britit ihan vahingossa löytäneet muka vielä syvemmän paikan, ja nykyään se on totta kun se on kaikuluodattu avaruudesta käsin, tai tuskin nyt käsin mutta noin vertauskuvallisesti. minä kyllä ihan käsin, kuten muinaiset britit pudottelin sitä narua yli 8km ns. filippiineien, silloin philippean trech, mutta sen jälkeen kun minulla oli outoa tunnetta päässä ja huimausta kun laiva ei keinunut se naru alkoi taas vajoamaan ja onneksi laiva oli ankkuroitu neljällä narulla niin sain vielä pyydettyä kapteenia irrottamaan viimeisen ankkurin että saisimme mittauksen päätöseen. alas, siis alas meni se naru ja alas on englannissa aina tossa kohtaa. katsokaas, oli ns. rasva tyyni, niin laiva voitiin irrottaa ankkureistaan ja niin me mittasimme sen trenchin, joka siis nimettiin philippean trench eli suomeksi philippean juoksuhaudaksi. syntyi suuri kina vielä syvemmästä paikasta, jossa oli ankkuriköydet vielä pitempia ja ensimmäiinen maailmansota sitten viimeisteli koko nimen niin että siitä tuli filippinien hautavajoama kun kukaan ei halunnut olla trencheissä kun se yks historioitsia sai siitä rautaristin ja läksi uralin taakse opettajaksi stalinin lapsille joista toi yks purpura-tukka on sillee hienovarasesti koittanu huudella maailmalle, samalla kun miä olen koittanu kääntää katseen ja kiinnittää muiden huomiota noihin mengelen tekemiin halpoihin kopioihin jossain uruguaissa ja espanjassa. ja siinähän miä sen virheen teinkin, nyt sitte on portugali se maa, mikä puuhailee ihan mitä sattuu.

no, onneksi kauppakorkeassa, jonka diplomi ekonomi, mm. lenita harrrr... pätkäsi muisti tosi pahasti... enkä malta kesen googlailla niin kuitenkin, timo harakka, jota välillä ehdin jo paheksua enemmän kuin stilleriä, toi sellasen hienon itsestään selvyyden esiin että rikkomalla näyteikkunoita, eli onko se sitä ikkunaostoksilla käymistä sitten, niin niillä rikkomisilla ja tuhopoltoilla ja muulla töhrinnällä ja ilkivallalla se bruttokansantuote nousee aivan vertailukelvottoman hyvin. ainoa huono puoli tuossa oivalluksessa oli se että minulle selvisi se vasta sen jälkeen kun minulle selvisi että meitä lapsia, joita meitä olikaan, minut nyt ainakin oli vakuutettu siltä varalta että sattuisin tietämään että ei se vapaapalokuntalaisuus vaan nimenomaan se että ei ole on se millä saadaan kaupungin hommat kannattamaan ja nyt on sitten tultu tähän että vesitornit pysyy kiinni ja kaikki pelkää vaan terroristeja, vaikka tosiasia on se että vesitorneiss aei ole vettä edes tulipalon varalta, juuri siitä syystä että suomessa jo ennen peruskoulua opetetaan että vakuuttamalla lapset saataisiin bkt nousuun ja

eiks' je? :I
...
(ohops taas liian pitkä. nää on nää käsvaralta vedetyt hommat aika riskaabelia... noh pitää vaan ränkätä ja muistaa taas ensikerralla)