IRC-Galleria

Tälleen ku jälki käteen miettii asioita, nii tuntuu kovin kummalliselta et on viettäny sellasta aikaa elämässään. Ja totta kai ku puhun ”sellasesta ajasta” nii tarkoitan aikaa, jota vietin vuoden vaihteessa. Enhän mä muuta ajattelekaan, koko ajan mä kaikille puhun siitä samasta :). Ihmiset alkaa jo olla täynnä mun juttuja. Se vain oli sellasta aikaa...mystistä miten se vaikuttaa niin vahvasti mun elämään edelleenkin. Kaikki ne tunteet ja kaikki ne tapahtumat, ne oli vain niin voimakkaita. Harmi et ne sai sit lopulta vain yksin kokea. Tosi pahalta musta kyl on tuntunu silloin alkuvuodesta, ku muistelee ja lukee omia tekstejään. Oon huomattavasti päässy eteenpäin siitä ajasta, onneksi. Mut kuten sata kertaa sanottu, tää kaikki jää muhun nii syvästi, ettei se lähde koskaan pois, enkä halua sen lähtevänkään. Raahaan mieli hyvin sen kaiken mukanani läpi elämäni, koska olen rikas tän kokemuksen myötä.

Oon löytäny taas itsestäni uusia vahvempia piirteitä, aivan uusia ulottuvuuksia. Itsekunnioitus on tietyllä tasolla noussut, ei mitenkään ylimielisellä tasolla vaan ihan yleismaailmallisesti. Eikä näistä ongelmista oo helppo selviytyä, jos ei tunne itteesä. Kun tietää omasta mielestään tekevänsä oikein ja saa siitä vielä palautetta lähimmäisiltään, nii voi uskotella itselleen et on sillä oikeella tiellä ja et jotain tässä maailmassa oikeinkin tekee. Huomaa siinä samalla ne omat virheetkin. Sekin on hassua tässä maailmassa, et jos oot itsevarma nii se käännetään nopeesti ylimielisyydeksi. Luullaan et toi ihminen kyl pitää itteesä täydellisenä tai vastaavaa..mut ei se mun kohdalla ainakaan mene niin. Mun ylimielisyys on LUULOA et tunnen itteni liian hyvin ja et tiedän mitä teen, mut silti mä teen virheitä. Huomaan kyl jos oon ylimielinen, ja se kyl sit kostautuu melko pian. Siksi yritän kovasti välttää sitä, ettei itsevarmuus muutu ylimielisyydeksi. Ja sekin kun on totta, jos et itse osaa tulla ajoissa alas pilvilinnoistasi, niin tulee joku toinen joka sinut sieltä tiputtaa.

Televisio on auki, siel puhutaan pettämisestä jotain. En siis mitenkään seuraa keskustelua, mutta syrjäkorvalla vain kuulin. Pettäminen...se on kauhein asia maailmassa mitä tiedän. Sitä jos mitä mä en täällä maailmassa voi edes ymmärtää ja vielä vähemmän hyväksyä. Miten ihminen voikaan olla niin itsekäs, että antaa itselleen luvan sellaiseen. Kuinka ihminen voi olla niin itsekäs? Muun itsekkyyden mä täällä maailmassa melkein hyväksyn, mut tuollaista mitä pettäminen aiheuttaa niin en. Kauheinta mitä toiselle ihmiselle voi tehdä, on pettää toisen luottamus. Silloin edes rakkaus ei auta, tarvitaan suurempia paikkausvälineitä. Luulisi ihmisen olevan sen verran viisas olento maanpäällä, ettei tuollaiseen sortuisi. Edes mikään humalatila tai vastaava ei riitä selittämään pettämisen tarkoitusta. Ei ainakaan mulle riitä, mä tarviin erittäin hyvät selitykset sellaisen selittämiseen. Pettäminen vain kertoo ihmisestä sen, kuinka heikko tämä on viettelyksille. Ja kuinka sana rakkaus on vieras, etenkin rakkauden tunne on vieras. Pettäjät eivät ole koskaan tunteneet aitoa rakkautta. Jos olisivat tunteneet, he eivät koskaan voisi tehdä sellaista. Jos toista ihmistä aidosti rakastaa, sitä ei silloin voi yksinkertaisesti pettää eikä loukata.

Totta kai ihminen tekee virheitä, mutta noin suuria virheitä en voi ymmärtää. Pettämisessä kaikki on kiinni omasta tahdosta, ihminen tiedostaa tekevänsä väärin. Tai eihän kaikki sitä tiedosta. Omat tekemäni virheet koen kuitenkin sellaisiksi virheiksi, jotka voi korjata jos siihen annetaan mahdollisuus. Mä kuitenkin oon aina valmis kuulemaan ihmistä kuin ihmistä. Annan mahdollisuuden selittää, mahdollisuuden auttaa ymmärtämään toista.

Eilen jäi kirjoittamatta lyhyt mutta ytimekäs merkintä, ku tekniikka petti :). Olin siis kirjoittanut jotain, mut koska kone viskas mut ulos galleriasta nii en jaksanu uudestaan kirjoittaa samaa enää (ei tallentanut kirjoituksiani). Eikä ollu loppujen lopuksi mitään järkevää kirjoitettavaa, nii en jaksanu uudestaan alkaa kirjotteleen. Mut kokeillaan uudestaan..tosin ihan uudet jutut tänään.

Eilinen oli ihan jees päivä, tänään vielä enemmän jees päivä. Rakkautta rakkautta vain... Mä oon nii rakastunu, rakastunu elämään ja rakastunu ihmiseen, yhteen ainoaan. Tosin vailla vastarakkautta :). Ihan hullua et on silti näin vapaa ja onnellinen olo. Mut nää paremmat päivät on aivan mahtavia. Tällasina päivinä maailma on ihana paikka elää. Se miks musta tuntuu et oon nyt onnellinen johtuu siitä, et oon viettäny aikaa mun kavereiden kanssa. Oon saanu niiltä hirveesti tukea ja rakkautta, aitoa välittämistä ja apua mun vaikeuksiin. Te ootte ihan ykkösii, teidän sanat poistaa pahan maailmasta..tai ainakin auttaa unohtamaan ne hetkeksi. Huomenna on taas pävä uusi. Mut tää päivä oli yhtä aurinkoinen mulle, kun sen tarjoama sää kaikille meille.

Kaikki vain tuntuu tänään niin pirun helpolta, en oo taas tällasta tunnetta kokenu viime aikoina kovin monesti, siksi se tuntuu niin hyvältä. Ette arvaa miten vaikeeta on elää elämää, jossa olet rakastunut ihmiseen, muttet saa vastarakkautta. Voin kertoo et se on vaikeeta, sitä mun elämä on...tällä hetkellä. Mut tänään se tuntuu hyvältä jostain kummasta syystä. Normaaleina päivinä mä suren, mut tänään mä hymyilen. Tänään tunsin taas, et rakkauteen voi uskoa. Ja siihen voi uskoa, et on rakkautta joka syntyy lyhyessä ajassa, jopa ensisilmäyksellä. Ja on myös rakkautta, joka on vain yksipuolista. Maailma on täynnä rakkautta, mutta se ilmenee vain niin monella eri tavalla kussakin tapauksessa. Se et tulee epäonnistumisia ei tarkoita sitä, ettei koskaan enää voisi onnistua ja löytää oikeasti sellaista ihmistä, joka osaa rakastaa sua samalla tavalla kuin itse rakastaa toista. Ja se et luulee löytäneensä itselleen sopivan partnerin, ei välttämättä tarkoita sitä et se toinen ajattelisi sinusta samalla tavalla. Elämä ei ole aina oikeudenmukainen, eikä ihmis olento sitä voi muuttaa. Kaikki on luonnon luomaa. Luonnon lakien edessä ihminenkin joutuu nöyrtymään ja polvistumaan.

Tietyllä tavalla turhaahan mun on sureakaan menneitä ja jo tapahtuneita asioita, koska ei ne siitä muuksi muutu vaikka kuinka toivoisin ja polvillani rukoilisin. Mutta olen sellainen ihmistyyppi, joka ei voi antaa asioiden vain olla, en osaa antaa periksi. Mun on taisteltava kaikesta aina viimeiseen voiman rippeeseen asti, ennen kuin voin vasta luovuttaa. Kituuttava taktiikka, mutta ehkä se sit palkitsee enemmän loppupeleissä. Vaikee sanoo ku ei oo tullu kokeiltuun sitä toista tietä, et antais asioiden vaan olla. Välillä tuntuu et olen liian vanhanaikainen tähän nykymaailmaan, mutta en vain yksinkertaisesti osaa muuttua. En voi luopua sellaisesta mikä mulle itselle on niin tärkeetä: omista tärkeistä elämänarvoista. Silloin mun elämältä häviää lopullisesti se pohja ja tarkoitus. Onneks mä oon jo tavannu ihmisiä, jotka kunnioittaa mua just tällasena ku olen. Ne osaa arvostaa mun näkemyksiä ja elämänarvoja ja elämäntapoja. Ne hyväksyy mun "ahdistavan" rakkauden ja välittämisen. Tietääpähän ettei ole elämässään aivan yksin.

Ja eiköhän niitä samanlaisia ihmisiä kävele mun elämään lisääkin, kunhan jaksan vain odottaa. Olen malttamaton... :)

Tänään ei hirveesti oo kerrottavaa. Ei vain jaksa miettiä mitään erityistä. Ainut mikä päässä pyörii on mun kaapin ovessa olevan magneetin teksti:"Elämän tärkeimmät asiat näkee vain sydämellä". Mulla se pätee niin, tai mä yritän kovasti aina miettiä et kumpi on parempi sydän vai järki. Monesti ne on vastakkain eri asioissa. Ainakin ihmissuhteissa :)! Sitä on vaikea sanoa kumpaa kannattaa missäkin asiaissa kuunnella. Mut uskon et ku seuraa sydäntään niin tekee oikein, ja se johdattaa kaikesta läpi, niin pahasta kuin hyvästä. Sydäntä kuuntelemalla asiat ei kuitenkaan aina ole niin yksinkertaisia kuin järjen viitottamalla tiellä. Sepä se onkin mun ongelma, mä usein teen mitä mun sydän sanoo, en kuuntele sitä järjen ääntä takaraivossani. Mutta vain sillä tavalla koen nauttivani elämästä, joskus se vain tekee kipeää. Toki järkeäkin on pakko joskus kuunnella, usein kuuntelen sitäkin. Joskus järki ja sydän antaa saman vastauksen samaan kysymykseen. Silloin jotenkin tuntuu turhalta taistella enää vastaan, mutta silti oon sen verran tyhmä et yritän taistella. Tuhlaan vain energiaani ja niukkoja voimavarojani. Mutta jossain vaiheessa se raja tulee vastaan mullakin, en vain yksinkertaisesti enää jaksa taistella. Älyän viimein päästää irti. Mutta itse mä sitä elämääni näin vaikeutan, ei kukaan siihen pakota.

Mulle on vain erittäin vaikeeta luopuu asioista ja etenkin ihmisistä, jotka on mulle tärkeitä. Puhumattakaan niistä tärkeimmistä! Se tuntuu jotenkin niin raa'alta ja epäoikeudenmukaiselta. Miksi pitää luopua niistä tärkeimmistä, vaik olis valmis luopumaan vähemmän tärkeistä. Noh, tyhmää miettiä tollasta, koska ei siihen ole vastausta. Tällasia tyhmiä ja mahdottomia kysymyksiä mä kuitenkin mietin. Tiedän ettei niihin ole yksiselitteistä vastausta, jos koko vastausta ollenkaan. Se vain kuuluu elämään ja asioita tapahtuu, vaikkei niitä haluis tapahtuvan..tai sanotaan et haluis et käsikirjoitus olis erilainen :)

Sellasta pientä tähän päivään...kiva tänne on kuitenkin kirjoitella joka päivä jotain, tuntuu et tää on jo arkipäivää. Helpottaa kummasti oloa ja tulee paljon mietittyä asioita.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Tällasia päiviä on hyvä olla vain yksi vuodessa, nii tätä osaa sit arvostaa paremmin. Tänä vuonna tää päivä tuntuu tärkeämmältä kuin koskaan aikaisemmin. Oikeet ystävät ja välittävät ihmiset tulee esiin. Tietysti ei tää päivä kaikille merkkaa sen enempää kuin normaalit muutkaan päivät, yksi muiden joukossa. Mut kyl sitä tälläsena päivänä miettii niitä rakkainpiaan ja kaipaa niitä, vaik ei muistais kaikkia. Musta nää tällaset "merkkipäivät" on kuitenkin tietyllä tavalla turhauttavia, koska toiset odottaa kaikkee hienoo ja merkittävää tapahtuvan. Mun mielestä tää on silti päivä muiden joukossa. Samalla tavalla voin muistaa ja rakastaa jonain muuna päivänä kuin et sen pitäis olla just ystävänpäivä. Silleen se ehkä tulee vielä paremmin esille se rakkaus, kun se tulee spontaanisti eikä niinkään tietyn kaavan mukaan. Musta ainaki tuntuu paremmalta saada rakkautta silleen, kun sitä ei osaa odottaa etukäteen. Sit ku sitä odottaa nii tulee vain pettymyksiä. Mutta tämähän on vain minun mielipide ja näkökulma asiaan. Silti tykkään ystävänpäivästä, huomaa ettei ole ihan yksin, ja tottakai muistaminen ja muitettavana oleminen on kivaa :)

Mut mä voin tunnustaa, etten oikeen hallitse näitä merkkipäiviä silleen parhaalla tavalla. Paremmin tuon itseni esiin normaaleina päivinä, ja niitä on vuodessa kummiskin aika paljon enemmän kuin merkkipäiviä :)!

Erittäin rakkaudentäyteistä ystävänpäivää jokaiselle <3

Minä narsisti? Aika kaukaa haettua. Mä oon luullu et narsistit on sellasii, jotka rakastaa vain itteesä ja näkevät kaiken vain oman mielenmukaisesti oikeiksi. Luulen et oon kauimpana narsismista. En voi mitään ajatella pelkästään oman etuni mukaan. Ihmiset kaikki on omalla tavalla itsekkäitä. Eihän elämisestä muuten tulisi mitään. Ja narsistit ei ensinnäkään huomioi omia virheitään. Mä taas otan mieluusti toistenkin virheet omille hartioilleni, ihan kuin ei jo tarpeeksi olisi omia virheitä ja ongelmia kannettavana. Mulla on omat näkemykset asioihin ja tuon ne aika vahvasti usein esille, mutta en silti runno toisten mielipiteitä ja näkemyksiä. Ei se mun mielestä narsismia ole. Tai se et valitan pahasta olostani, en mä silläkään yhtään väheksy toisen ihmisen pahaa oloa. Tiedän vain miltä musta itsestäni tuntuu, ja se tuntuu erittäin pahalta..tai tuntui erittäin pahalta, nyt alkaa jo helpottamaan. Mutta silti en kehuisi missään nimessä oloani hyväksi. Kyllä ihmiset sitten näkee, kun olen päässyt yli asioista. Mua on niin helppo lukea, kuin avointa kirjaa. Näytän tunteillani kaiken, hyvän ja pahan, enkä pelkää näyttää sitä tai kertoa niistä.

Välillä kyl tuntuu et elämä koettelee kuin Jobia :). Tuntuu et kaikki mitä on ollut on mennyt ja kaikki hylkää, mut silti en kiroa sitä. Ihmettelen vain miksi näin on käynyt, kyselen sitä itseltäni. Usko horjuu elämään, silti vain jaksaa uskoa parempaan. Siltikin uusia takapakkeja tulee, ja joutuu kysymään uudestaan: miksi. Toisaalta, kun kaikkea tapahtuu, kaikkea arvaamatonta ja uskomatonta, nii siinä oppii huomaamaan ne elämänsä todelliset tärkeät asiat. Samalla pitää oppia kunnioittamaan niitä asoita, mä voin sen tunnustaa etten mä osaa. Ja se mua itteeni harmittaa hirveesti, koska mulla on niin paljon hyvää mitä toisilla ei ole. Tuntuu et nostan rakkauden liian korkealle elämässäni. Liian monesti se on pettänyt ja silti mä vain jaksan sitä nostaa ylemmäs ja ylemmäs. Mutta se taas kertoo sen, et rakkaus ja oma rakas nimenomaan on elämässä mulle se tärkein asia. En keksi sille parempaa selitystä. En mä hylkää muitakaan asioita, mut nostan tietyllä tavalla sen muita korkeammalle. Enkä näe syytä miksi mun pitäis sitä käydä muuttamaankaan, koska se on osa minua. Se saa mut tässä maailmassa onnellisimmaksi. Ei mikään muu, mut en siltikään haluaisi luopua niistä muistakaan. Läheisiä rakastan myös ja ne rakastaa mua, mut ei se täytä sitä tyhjiötä mun sisällä. Työtä maailmassa riittää ja rahaa, niitä en rakasta..ne ei lopu koskaan. Ne ei täytä tyhjiötä. Harrastaa saan aina jotain, sekään ei täytä. Oma itseni ei täytä sitä tyhjiötä, sekin kertoo sen etten ole narsisti. Sitä ei voi täyttää kuin yksi ihminen, jota todella sit rakastan yli kaiken. Mä oon niin pitkään tutkinu ja miettiny asioita, etten muuta vastausta oikeastikaan löydä.

Mut se rakkauskin ja se toinen ihminen...sekin voi kadota. Olen senkin saanut kokea, ei voi kaikkea laskea yhden ihmisen varaan. Täällä maailmassa ei voi 100 % luottaa kuin itseensä. Toinen ihminen on aina arvoitus, vaikka olisit tuntenut sen koko elämäsi ajan. Et voi nähdä toisen ihmisen ajatuksiin. 99 % ehkä voit luottaa johonkin, mut itseesi vain täysin. Toiset ei luota edes itseensä. Silti mä luotan kovasti ihmisiin, ja osaan lukea ihmisestä, keneen luottaa ja keneen ei. En todellakaan ole mikään meedio tai psykologi, mut osaan lukea ihmisiä eleiden, käyttäytymismekanismien ja elämäntyylien perusteella. Ja kaikki mun kokemukset sen kuin vahvistaa mun lukutaitoa. Senkin näkee, kun ihmiset kovasti kiistää asioita, jotka on tosia loppujen lopuksi. Näkee, kun ihminen on epävarma tekemisistään ja sanomisistaan. Tietenkään en näe näitä piirteitä tuntemattomista vastaantulijoista. Mutta niistä ihmisistä, joihin olen elämäni varrella tutustunut näen heti ensi silmäyksellä tietyt asiat. En tiedä itekään mistä se tulee, enkä tiedä sitäkään tietysti varmaksi et mun mietteen välttämättä on oikeita, mut hyvin vahvoja epäilyjä. Yleensä ne vahvimmat sit käy toteen, valitettavasti.

Sekin et mä näen tietyt asiat selvästi, nii en mä itekään haluu niitä uskoa. Mut sit kun ne käy toteen nii...voi voi, että tuntee ittesä tyhmäksi. Miksi ei kuuntele sitä soivaa kelloa, kun se soi, ei se turhaan soi. Tai kertaakaan se ei ole soinut turhan takia. Mutta ainahan sitä saa jossitella ja olla jälkiviisas, se sitä suurinta viisautta täällä maailmassa on, kaikki sen osaa :)! Ja koska kovasti väitän olevani tunteellaelävä ihminen, niin siksi mä teen sitä, et myös elän sillä tunteella. Teen sitä, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä, nautin niistä pienistä hetkistä. Sen toinen puoli vain saattaa sit olla et joudun kärsimään kahta kauheemmin pahasta olosta. Mut itse tieni valitsen. Silti olen sitä mieltä, et kaikki se koettu hyvä on monin kerroin parempaa kuin kokematta jättäminen. Ei se paha olo sitä pois vie, paha olo tuntuu vain pahalta. Se hyvä olo antaa niin paljon sisältöä elämään, samoin kuin pahakin.

Olis niin paljon sanottavaa, mut kaikkee ei voi pukea yksinkertaisesti sanoiksi. Ja tekis niin paljon mieli viettää monien ihmisten kanssa hetki kahden ja sanoo kaikki mitä päässä liikkuu. Mut ei tässä maailmassa aika riitä sellaiseen, eikä ihmisten maltti ja kärsivällisyys. Kunpa ihmiset vain hyväksyisivät paremmin kritiikin ja toisten ihmisten mielipiteet, ei se oikeasti tapa, se kasvattaa.

Vaikeinta on aina päästää irti sellaisesta mikä itselle on tärkeintä. Se on niin loogista, koska eihän se olis sulle tärkeetä, jos sä päästäisit irti vapaaehtoisesti. Joskus vain on pakko päästää irti, ei ole muuta mahdollisuutta. Silloin ei kysellä et onko asia tärkeetä vai ei, joskus on pakko irrottautua. Ja vaikeinta mulle täällä maailmassa on päästää irti sellaisesta, mikä mulle on tärkeää. Olen joutunut paljosta luopumaan, mutta toki oon mä jotain suurta saanutkin. Uskon, et elämän varrella mä vielä saan kiitosta siitä mitä teen ja millanen oon. Ainahan sitä toivois et onnituis kaikessa mitä tekee, mut välillä pitää oppia myös hyväksymään se ettei kaikki mene niin kuin ajattelee.

Tää maailma on täynnä viisautta ja elämänneuvoja, kun vain osaa kuunnella tarkkaan. Etenkin musiikista ja laulujen sanoista saa paljon apua omiin ongelmiinsa. Minussa ne pistää miettimään ainakin et miten itsensä voi samaistaa johonkin laulun sanomaan. Jos olisin muusikko, mulla olis jo levy täynnä tavaraa mun sydänsuruista :). Ja monet lauluthan just kertoo ihmissuhteista. Siksi ne mua helpottaakin ja auttaa käsittelemään tunteita. Tiedän et toistan itteeni aika usein, mut Coldplay on aivan ykkönen näissä jutuissa. Ne biisit ei kulu koskaan puhki, eikä ala kuulostamaan pitkästyttäviltä. Niiden sanoma helpotti mua ainakin pääsemään yli mun ongelmista. Pystyin yksin tunteilemaan :). Voi kunpa olisinkin muusikko, tai laulaja lähinnä. Uskosin et pystyisin koskettamaan ihmisiä sillä tavoin. Mut en oo eikä musta olis siihen, tyydyn tähän kuuntelijan ja tunteilijan roolin.

Kaikilla on kuitenkin omat kokemukset elämästä ja omat näkemykset asioihin. Muistaa vain seurata sitä omaa valoa, mikä edessä kulkee nii kyllä se opastaa oikeaan, vaikka välillä tuntuis et se johdattaa harhaan. Kunhan sitä valoa ei vain kadota, itse melkein kadotin sen. Eikä pidä lannistua siitä vaikka tekisi parhaansa, eikä siltikään onnistuisi. Vastoinkäymiset kuuluu ihmiselämään. Mulla niitä vähälle aikaa riittää aika paljon, silti selviän. Saan voimaa siitä kun selviän yhdestä, tiedän et selviän toisestakin. Kunhan ei jää murehtimaan liian pitkäksi aikaa edellistä. Yrittämättä ei voi onnistuakaan. Mä tuun yrittämään tänki jälkeen, ja uskallan varmasti pistää jälleen kaikkeni likoon. Uskon silti itseeni, että JOSKUS onnistun. Tiedän tekemäni virheet, yritän ensi kerralla korjata ne. Mutta rakkaus ei ole se virhe, ei ei..en mä siinä tehny virhettä, tein toisenlaisen virheen. Luin ihmistä väärin, luulin ihmistä toisenlaiseksi mitä todellisuudessa oli. Mä kyl aistin sen tietyistä jutuista, mut silti en kuunnellut sitä ääntä päässäni. Sit tein tyhmästi ja heittäydyin tunteiden valtamereen ilman minkäänlaisia turvaliivejä. Sit jäinkin yksin, ja sieltä nyt oon nousemassa edelleen. Olen löytänyt rannan, mutta kuiville nouseminen vie vielä aikaa. Kerään voimia siihen.

Tiedän et oon ahdistava tyyppi..aluksi. Sen alun yli kun vain pääsee nii sen jälkeen on oikeesti helpompaa. En syytä ketään muuta tästä kuin itteeni. En oo katkera kenellekään..tai ehkä tietyllä tavalla katkera kyllä, mutta pystyn sen sivuuttamaan. Se pistää lähinnä naurattamaan ja säälimään. Mutta nauran mä itsellenikin, kun mietin omia tekosiani joskus kauan kauan sitten. Ja pyydän anteeksi sellaista käytöstä, mut se kuuluu ns. ikään. Samalla sit tunnen itteni tällä hetkellä tyhmäksi ja lapselliseksi, koska en älynnyt kuunnella itseäni, en älynny varoa. Mut on niitä tyhmempiäkin täällä maailmassa kuin minä..ja paljon viisaampia kuin minä.

Aah..olipa virkistävä päivä jälleen. Keppien kanssa yliopistolle ja takaisin, onneks on viime aikoina hyvin pumpattu nii jaksaa :). Mut onneks pysty ajaa autolla, nii pääsin edes kauppaan. Tosin kassien kantaminen kotirappusissa oli pirun vaikeeta. Mut selviän kaikesta yksin jos haluan, en tarvitse siihen muita. Toki musta aina on mukavampi tehdä asioita toisten kanssa, yksin on tylsää. Enkä ole yksineläjätyyppiä, vaik sekin hyvin onnistuu. Mut tää nyt on tän hetkinen elämäntilanne mulla, ja ihan hyvä näin. Uskon et näin myös mennään pidempi aikajakso tällä kertaa, ei oo ihan heti muutosta tulossa. Eikä edelleenkään ole kiirettä muuttaa mitään. Nyt kerrankin kun on aikaa niin nautin siitä, tai yritän kovasti nauttia. Tiedän, etten voi olla niin onnellinen mitä olin joskus, mut silti yritän nauttia siitä vähästä mitä irti saan. Pääasia et se henkinen helvetti on helpottamassa, sitä en olis kestäny kovinkaan pitkään enää.

Se et siitä selvisin, tai en oo kokonaan selvinnyt todellakaan, enkä koskaan täysin selviä, mut et selvisin siitä pahimmasta antaa mulle uskoa tulevaan. Se oli ehkä kovin koettelemus mitä koskaan olen kokenut elämäni aikana. Oon niin onnellinen et se alkaa oikeestikin kääntyä jo voiton puolelle. Tiedän etten enää saman asian suhteen syvemmälle sukella, kaikki pahin on jo koettu. Siitä mua muistuttaa rakkauden aiheuttama kipu mun rinnassa ikuisesti, mut ei katkeruus. En edelleenkään ole mistään katkera tai vihainen. Loukattu hieman, sekin johtuu jälkeenpäin sanotuista sanoista ja valheellisista sanoista. Mutta mä osaan antaa anteeksi sen kaiken, tiedostaen samalla et olen itse ollut osallisena siihen, mitä olen saanut kokea. Ihmissuhteissa ei koskaan tehdä mitään yksin, kaikkessa on aina kaksi osapuolta.

Mun käy sääliks ihmisiä, jotka yrittää olla jotain muuta mitä he oikeasti ovat. Niin paljon onnellisuutta menee hukkaan siihen kulissien pystyssäpitoon. Tiedän niin monta ihmistä, jotka kotonaan ovat toista ja toisaalla toista. Voi miten onnellisia ja ihania ihmisiä he ovatkaan, kun vietän aikaa heidän kanssaan kahden kesken piilossa muulta maailmalta. Mutta sitten kun ovesta astutaan ulos niin ihminen muuttuu hetkessä, sen pystyy niin selvästi aistimaan. Mä oon ainakin niin onnellinen, kun saan vetää samaa roolia koko ajan päivästä toiseen, ei tarvii näytellä muuta kuin itteesä. On niin helppo mennä. Jos ihmiset ajattelee musta jotain, niin se on heidän mielipiteensä johon heillä on täysi oikeus. Miksi mun pitäis yrittää muuttaa sitä, voin muuttaa sitä vain sillä et ihmiset itse haluu sit tutustua muhun paremmin. Silloin voin antaa sen oikean kuvan itsestäni ja muokata ihmisten mielipiteitä minusta. Muuten se on turhaa, turha on näyttelemällä ja puheilla yrittää muuttaa mitään.

Asiasta toiseen. Eilen oli aivan ihana kuulla omalta siskolta kommentti: "et hitto mun olis pitäny kuunnella sua silloin". Kun ihmiset oikeesti kuuntelis mua useammin nii niiden elämästä tulis paljon onnellisempaa ja helpompaa. En sano et mun tavat ja neuvot on välttämättä oikeita, mut niiden kuuntelu antaa varmasti elämään jotain lisää. Ne pistää aina miettimään, siksi mä aina avaan suuni jos musta siltä tuntuu. Ja siksi mä haluan et ihmiset puhuu mulle aina suoraan ja kertoo kaiken mitä ne ajattelee, silleen voin vain oppia. Ja mä tiedän satavarmaksi et mun sisko ei oo ainut, kuka haluis sanoo saman mulle. Eikä siinä todellakaan mene mikään itsekunnioitus, jos tunnustaa et on tehnyt väärin. Se musta on parasta itsekunnioitusta, et myöntää virheensä. Olen kiitollinen siitä et mun ystävät on laukonu mulle viime aikoina totuuksia päin naamaa, eikä ne oo yrittäny pehmitellä asioita niinku mä ite oon tehny. Se on auttanu pääsee tän kaiken yli, se on ollut tärkeintä tässä kaikessa.

Voi kunpa voisinkin olla koko maailman pelastaja :), mutta olen vain pieni ihminen muiden joukossa. Yritän kuitenkin vaikuttaa edes siihen pieneen joukkoon mihin pystyn. Ja hyvin mä varmaan oon onnistunuki siinä ku jotkut luulee et mä oon täydellinen omasta mielestäni, mutta en ole enkä pidä itteeni läheskään täydellisenä. Sen vain sanon, et luottakaa siihen ääneen mikä takaraivossa kolkuttaa. Mä oon jo liian monesti tehny vasten sen käskyjä ja aina olen jotenkin saanut kärsiä siitä, etten ole kuunnellut. Enkä mä tiedä onko muilla ihmisillä edes sellaista, mutta mulla on. Ja aina kun olen kuunnellut sitä, olen ollut onnellinen ja kaikki on mennyt hyvin. Se tietty aisti mua ohjaa ja ohjaa aina oikeaan. Kovasti uskon siihen, et kaikilla muillakin se on, mutta kaikki sitä ei osaa tai uskalla käyttää. Kyl se tietynlaista rohkeutta vaatiikin, ei se mullekaan helppoo oo. Nytki yhden asian suhteen päässä pyörii, enkä tiedä kummin tehdä. Tai on mulla oikeestaan aika selkee vastaus siihen, mut silti en tee sitä..vielä. Vatsasta ottaa kun ajatteleekin asiaa, hyvällä tavalla siis ottaa, kuin perhosia olis :).

Tiedän kuitenkin etten ole siihen vielä täysin valmis, niin siksi en tee vielä mitään. Antaa ajan kulua ja mennä. On niin jännittävää odottaa...

Ensimmäisen kerran pitkään aikaan herään aamulla johonkin muuhun kuin miettien sydänsuruja. Herään kipuun, mutta hyvään sellaiseen. Polveen koskee niin perkeleesti ja pienikin liike pahentaa kipua. Mutta se ei mua haittaa tippaakaan, saan muuta ajateltavaa. Vaikka tää ottaakin päähän tää loukkaantuminen, nii silti se tuntuu et se on mun pelastukseni. Saan omaa aikaa, saan vapaata vähäksi aikaa. Voin keskittyä omaan tekemiseen ilman tiettyjä murheita ja stressiä. Tietynlainen vapautumisen tunne. Kyllähän tää vaikeuttaa normaalia elämistä, mutta se nyt on pieni menetys. Toivottavasti asiat kummiskin nyt menee hyvin.

Hullulta musta itestänikin tuntuu sanoa et tää olis onnenpotku, mut tuntuu et oikeesti nyt saan järjestellä elämääni rauhassa. Saan silti elää kuitenkin samalla tavalla kuin tähänkin asti, pieniä rajoitteita tietysti tulee, mut..

Mut vitsi mä oon rakastunu :) Se on edelleen niin hullua, enää se ei kuitenkaan tunnu pahalta, oon oppinu elämään sen kanssa. Tiedän ite kuitenki et mitä voin tälle maailmalle antaa ja tehdä. Ehkä joskus tulee uus rakkauski, mut se ei korvaa eikä poista tätä tunnetta musta koskaan. Ei tää uusin rakkaus oo poistanu edellistäkään. Ne muuttuu kyl siinä samalla sit, kaikki tulee sit automaattisesti. Mut sen sanon minkä oon monesti aikaisemminkin sanonu, et mun sydämeen ei mahdu yhtä aikaa ku yksi todellinen rakkaus. Ja sitä vaalin sit parhaani mukaan, annan kaikkeni :) Koskaan en voisi käyttää sitä vääriin tarkoituksiin, tai väärällä tavalla.

Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin onnellinen elämääni, olen saanut solmut auki. Olen oppinut oikeastikin arvostamaan elämää ja erilaisia tapahtumia, elämänkokemuksia. Kattoo taas miten pitkään muistaa arvostaa :). Mut tuntuu et osaan nyt elää asioiden kanssa täysin, hyväksyn sen mitä on tapahtunut ja yritän hyväksyä sen mitä tulevaisuudessakin tapahtuu. Ite voi vaikuttaa kaikkeen ja elää elämäänsä vain omalla tavallaan. Eikä muita voi muuttaa, eikä pidäkään. Ne ihmiset jotka ovat tulleet elämääni ovat tulleet. Oikeat ihmiset löytävät perille ilman opasta tai etsiskelyä, ja pysyvät siinä jos haluavat. Mä en kuitenkaan aja ketään pois, se on varmaa.

Morjens, sanon minä. Tänään vähän fyysistä kipua, jottei henkinen tuntuisi niin pahalta. Mut siksi tää kipu ei tunnukaan nii pahalta kuin se tuntuisi, jos olisin henkisesti huippu kunnossa. Kävin siis pelailee taas Kuopion ihanassa kaupungissa fudista, ja teloin polveni jälleen. Huoh ja syvä huokaus. Tuntuu et vastoinkäymiset oikeesti seuraa mua kaikkialle. Pistää naurattamaan, vaik ei yhtään naurata, tää on sen verran uskomatonta jo. Kaikki mitä vähälle aikaa olen kokenut, oikeestaan viime kesästä saakka, nii on yhtä ihmettä. Miten voikaan yhdelle ihmiselle sattua niin paljon huonoa tuuria, tai epäonnea näin vähälle aikaa.

Oikeesti alkaa miettimään jo et oonko mä tehny jotain väärää, et oon ansainnu tällasta. En pysty käsittämään en. Sen tietää ainaki varmaks et pääsen leikkauspöydälle. Ehkä se siellä sit poistuu se paha minusta, se huono onni :). Toivoisin kuitenkin et mun onni alkais kääntymään parempaan suuntaan. Tällekään ei taas mahda mitään, ei auta surkutella tapahtunutta. Mut ai helvetti että koski jonkun verran. Sairaalassaki sai kuunnella muiden valitusta, ja tuli nöyrä olo. Sai niin paljon ajatella asioita ku odotin vuoroani. Ei oma kipu tuntunut missään, ei oikeastikaan missään. Mut samanlaista on ollu mun vaikertaminen ku oon purkanu pahaa oloa sisältäni. Se on ainaki tuntunu just siltä miltä se sairaalassa kuulosti. Mutta se siitä, ei tässä vaivuta enää alemmas ainakaan vielä. Katellaan mitä tapahtuu taas lähipäivinä.

Mieluummin mä ottasin sen ehjän sydämen takaisin :)

Taas yksi viikko elämästä takana. Ei niin pitkäntuntuinen kuin edelliset, kiva niin. On jo päässyt jaloilleen, mut on erittäin hutera olo. Tuntuu et pienestäkin pahan olon tunteesta romahtaa takaisin polvilleen. Mutta olen päättänyt, että nyt nousen aina heti takaisin seisomaan, vaikka heittäisi uudestaan. Mun on vain pakko, en osaa luovuttaa missään asiassa, sillä sen jälkeen en itseltäni saa mielenrauhaa. Ja vaik oon sanonu et multa on menny usko ja toivo, ja et jäljellä on enää rakkaus, nii jodenki asioiden kohdalla se on niin. Mut elämän suhteen usko ja toivo ei oo menny. Ne paistaa kirkkaana mun mielessä, eikä niitä ilman voisi elää.

Välillä vain eksyy tieltään, mut kyl sinne takaisin löytää, kunhan itse jaksaa etsiä. Ja välillä tiet on kuoppaisia ja kivisiä, täynnä ylämäkiä. Se tästä matkasta maailmassa tekeekin jännittävän ja mielenkiintoisen. Ei tasainen tie yllätyksiä tuo, lopulta muuttuu tylsäksi ja yksinäiseksi. Mutta raskaita ne ovat, ne ylämäet. Niiden nouseminen ahdistaa rinnasta ja tiheyttää hengitysrytmiä, mutta silti siitä selviää. Miksi tänne olisikaan tultu elämään helpon elämän takia? Itse en koe niinkään olevani eksyksissä, tai pari päivää sitten tuntui siltä, mutta sit oivalsin etten ole. On vain tosi kuoppainen, kivinen, kova ja jyrkkä nousu. Se ottaa voimille. Silti auringon säteet voi jo erottaa horisontista. Ne antaa sitä toivoa ja uskoa parempaan osuuteen mun elämän tiestä. Hienoa kuitenki huomata et on omalla oikealla tiellä, eikä kadoksissa jossain. Kaikki ei kuitenkaan ole selvää, ja se onkin vain hyvä asia. Jotain jännitystä tulevaisuuteenkin :)!

Mutta elämän pääpiirteet, arvot ja tärkeät asiat ovat erittäin selviä ja kirkkaita. Välillä järjestys voi mennä sekaisin, mut silti asiat säilyy.

Tämä rakkaudenlähettiläs (tätä ei tartte ymmärtää ku niiden jotka asiasta tietää :) ) kuitenkin lähtee nyt viikonlopun viettoon. Pitkästä aikaa "vapaa vknloppu", mut tekemistä riittää.

<3 Rakkauden tie <3