IRC-Galleria

Kell' onni on, se onnen kätkeköön...

En tiedä onko tuossa mitään perää, mutta tuntuu kun onnellisuudestaan osaa olla hiljaa silloin se kestää pidempään. Se ei anna toisille mahdollisuutta ainakaan pilata omaa onneasi. Ja ehkä se tuntuu himpun verran paremmaltakin, kun omasta onnestaan osaa olla hiljaa. Sen saa sulkea syvälle sisimpäänsä ja iloita siitä yksikseen. Mä ainakin oon sellainen omasta mielestäni, etten paljon huutele kylillä. Kyllä sen sit huomaa, kun hyvin menee, ei siitä tarvii huudella. Mutta kun on taas paha olla, niin silloin en ainakaan ole hiljaa. Silloin pitää huutaa se pois, koska se juuttuu syvemmälle. Ja miksi ihmeessä se paha olo pitäisikään pitää sisällään, miksi taas pitäisi huutaa kun on onnellinen. Ei tällasiin asioihin pitäis olla mitään sääntöä, eikä kai olekaan. Kukin tehköön miten parhaaksi itselleen näkee.

Mutta sen verran jos omaa salaisuuksien arkkuani raotan, niin voin sanoa et tällä hetkellä menee paremmin kuin alkuvuodesta :)! Elämä on taas elämisen arvoista todellakin. Pystyy nauttimaan jokaisesta luonnon tuomasta kauniista hetkestä. Tänäänkin kaupungilla kävellessäni huomasin vesilätäkön, joka oli sydämen muotoinen..LÄHES, mutta silti se piristi päivääni. Ei tuollasiin jaksaisi tuhlata energiaansa, jos olisi mieli maassa. Ei niitä edes huomaisi. Kun ihmisellä on tarpeeksi paha olla, ei se huomaa mitään. Sitä silloin sokaistuu kaikelle, ei näe muuta kuin oman pahanolonsa. Itse olen sen kokenut niin voin sanoa sen kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja ehkä se on hullun kuuloista kuulla tuollaista, et joku vesilätäkkö voi piristää päivää, mut niin se menee. Mun mielestä hullumpaa olis väittää vastaan, tai sanoa jotain hulluksi tuon takia. Koska ihminen joka ei ole kokenut samoja tuntemuksia, ei voi toista ihmistä tuomita sen takia. Sama pätee ihan suuremmissakin asioissa, ei pelkästään tässä esimerkissä.

Mutta ihmeellistä se on mitä kaikkee nyt tällä hetkellä osaa paremmin arvostaa kuin ennen. Tuntuu et elämä olis eri tavalla avautunut eteeni. Tuntuu et sellanen tietynlainen pinnallisuuskupla olis puhjennut. Enää ei kaikkee haaveile samalla tavalla. On osannu antaa vähän periksi tietyille haaveille, mahdottomuuksille. Keskittyy vain kaikkeen mahdolliseen ja tällä hetkellä realistiseen. Unohtaa menneet, tai jättää ne ainakin vähemmälle huomiolle ja keskittyy tulevaan ja nykyhetkeen. Sillä tavoin mä ainakin löydän tasapainoni. Päivä kerrallaan eteenpäin. Kaikki kolhut tuntuu tällä hetkellä suurilta rikkauksilta ja suuremmilta investoinneilta tulevaan.

Niin se kevät vain tulee tänäkin vuonna, vaik välillä ei näytäkään siltä. Kohta pääsee taas revittelee ja kuoriutuu paksun vaatetuksen alta kevyempään ja miellyttävämpään. Very nice :)! Tuntuu et koko elämä alkaa uudestaan, tai pikemminkin uusi elämänjakso. Sivu kääntyy. Toivottavasti se kääntyy mielenkiintoiseen ja värikkääseen ajanjaksoon, vähintään yhtä onnelliseen. Vaikka edellinen aikajakso oli jo melkoisen onnekasta ja miellyttävää aikaa, eikä mitään melkoisen vaan erittäin. Koko aika lukiosta tän kuun vaihteeseen. Koen sen niin. Niin pitkä se aikajakso oli, kokonaiset viisi vuotta. Mutta nyt vasta tuntuu, että se aika on jäänyt taakse. Voisin tähän päivään asti kirjoittaa jo omaa elämäkertaani ja saisin siitä varmasti erittäin paksun, paljon kirjoitusvirheitä sisältävän, koskettavan ja tunteellisen, erittäin onnellisen ja rakastavan kertomuksen. Onneksi se tarina jo on mun omassa pääkopassani, saan sitä siellä lueskella yksikseni.

Uskon, että jokaisen ihmisen elämän kertomukset ovat mielenkiintoisia ja kuunneltavan arvoisia. Toisilla tapahtuu paljon asioita, toisilla vähemmän. Itselleni koen tapahtuneen paljon kaikkea hyvää ja ei-niin-hyvää, ei silti voi sanoa huonoa. Elämä antaa kaiken omalla luonnollisella kauneudellaan, sitä ei ihmisen pidä mennä väkisin muotoilemaan. (Tässä vaiheessa voisin taas sanoa uskovani siihen kuuluisaan kohtaloon ja sen johdatukseen.) Olen hyvin onnekas saadakseni elää juuri tällaista elämää. Oppi ja kokemukset helpottaa kaikkea elämässä, se pätee ihan jokaikisellä elämän sektorilla, niin työssä kuin rakkaudessakin, missä vaan. Vähän aikaa sitten luulin vajoavani pois täältä kaikesta elävästä elämästä, mutta silti selvisin siitä kauheesta olosta. Pieni tyrmäys, mutta lähelle kymmentä ei vielä päästy. Silti muistan vahvasti miltä kaikki tuntui. Hyvähän se onkin, että se jäi muistuttelemaan sinne syvimpiin lohkoihin. Ei sen kuitenkaan pitäisi rajoittaa mitenkään mun elämää, aion elää yhtä voimakkaasti ja tunteella edelleen. Ei auta peloissaan odotella tulevia vastoinkäymisiä. Niitä tulee väkisinkin. Jos yhdestä selviät, toinen odottaa jossain. Ja sen minkä taaksesi vain jätät, se jonain päivänä aivan satavarmasti tulee uudelleen eteesi. Sen jo tällä elämän kokemuksella voin sanoa.

Tunnen olleeni niin lapsellinen, ku muistelen sitä vaikerointia. Mutta silti en sanoisi sitä lapsellisuudeksi. Sanon vain lapsellisuudeksi siksi, jotta toiset ymmärtäisivät paremmin sen tunteen, moni sanoisi sitä lapsellisuudeksi. Se on ollut tietynlaista kasvamista, henkistä kasvamista. Enkä väitä, etteikö sellainen samanlainen tapahtuma voisi toteutua uudestaankin. Ja samalla tavalla vaikeroisin silloinkin, uskoisin. Mihin ne tunteet siitä muuttuisi, voimakkuuden taso voi muuttua. Mutta niin, lapsellisuus on väärä sana sille kaikelle. Joku voi sitä kutsua lapsellisuudeksi, hyväksyn sen enkä alkaisi edes kiistelemään. Mutta itse sitä en pidä lapsellisuutena, e-en. Ja eihän rakkaus koskaan ole lapsellista..vai onko, en tiedä. Kyl se voi ollakin. Mulla se vaikerointi ja valitus johtui rakkauden aiheuttamasta haavasta, oonpa sitten lapsellinen tai en. Oon kuitenkin kattonu sen asian suhteen monesti peiliin ja olen huomannut puutteeni ja virheeni. Olen hyväksynyt ne sellaisenaan, enkä koe että voisin mitään enää tehdä toisin. Ja miksi tehdä, ei se muuttaisi yhtään mitään mihinkään suuntaan.

(Tähän pakko lisätä pieni huomatus, jolla ei ole suurempaa merkistystä! Jos ihminen ei pysty toisen ihmisen kanssa sopimaan jotain ihmissuhde sotkua, miettikää miten vaikeeta on muuttaa koko maailmaa yhden ihmisen voimin, esim. ilmastonmuutos-/ympäristöongelmat. Eikä riitä, että saisit puolikkaan maailman puolellesi samanlaisia ihmisiä, tarvitset sen toisenkin puolen. Eikä tässä ole kyse YHDESTÄ ainoasta ihmistyypistä, vaan ihan kenestä vaan. Kuka tahansa meistä voisi yrittää muuttaa maailmaa.)

Niin, ihmissuhteisiin tarvitaan aina vähintään ne kaksi osapuolta. Mitä erilaisemmat osapuolet, sitä vaikemmat suhteet..tai mitä erilaisempi ihminen haluaa olla kuin todellisuudessa onkaan. Ite oon ainakin oppinu sen vaikeuden. Kun on oma itsensä, eikä yritä liikaa olla mitään muuta, niin helpoimmalla pääsee ja silloin myös on onnellisimmillaan. Kukin valitsee tiensä, mitä pitkin kulkea.

Tänään on taas monenmoista ajatusta päässä pyörinyt. Yksi ajatus ja mietteiden aihe on ollut pettäminen. Sille synnille, jos mille olen erittäin katkera, se on yksi asia mitä täällä maailmassa en sulata millään, en koskaan. En, vaikka kuinka sitä kääntelisi puolin tai toisin. Mikään ei sen aiheuttamaa kipua ja tuskaa lievennä..paitsi ajan kanssa senkin kanssa osaa elää. Sekin on pitkälti kiinni omasta itsestään, milloin uskaltaa päästää irti menneistä ja keskittyä tulevaan. Vaikka paljon asioita onkin, jotka muistuttavat menneistä, niin niistä on osattava päästää irti jossakin vaiheessa. Toisille se hetki voi tulla heti huomenna, toisille vasta vuosien päästä. Sillä ei ole väliä milloin se tulee, kunhan muistaa viedä prosessia eteenpäin. Menneisyydessä eläminen ei ole kuin oman tulevan paremman elämän tuhlaamista. Se pätee niin hyvissä kuin huonoissakin asioissa.

Mutta edelleen siitä pettämisestä. Mulle se siis on vaikeata, lähes mahdotonta. En voisi elää itseni kanssa, jos pettäisin jotain rakkaintani. Tänään olen miettinyt, miksi ihminen, joka rakastaa toista, pettää. Miksi ihminen on niin julma, että antaa haluilleen vallan ja samalla tekee toisen ihmisen elämästä helvettiä. Ja kun se ei jää siihen yhteen hetkeen. Pettäminen voi jättää arvet pitkälle tulevaisuuteenkin, voi olla että luottamus koko ihmiskuntaan häviää. Itse en kuitenkaan ole niin radikaali, että menettäisin luottamuksen kaikkiin, mutta tiedän että sellaisiakin tapauksia varmasti maailmaan mahtuu. Pettäminen kertoo mun mielestä myös sitä, ettei silloin ole kyse rakkaudesta. Ihminen joka rakastaa toista ihmistä yli kaiken, ei varmasti petä. Siksi se rakkaus on niin kaunista ja aitoa, se suojelee kaikelta pahalta. Sen tunteen kokeminen on mielettömän hienoa, mutta sen menettäminen kauheinta mitä voi tuntea.

Musta vahvasti tuntuu et nykyajan ihmisillä on aivan vääränlainen kuva rakkaudesta, ei kaikilla tietenkään. Mutta vahvasti tuntuu et suurella osalla, en kuitenkaan yleistä mitään. Puhun vain omasta näkemyksestäni. Mun näkemys siis on, että ihmiset tavoittelee kokoaikaista hyvänolon tunnetta ja ne luulee et rakkaus on sitä. Ja pitkälti MUN MIELESTÄ julkkikset suuressa maailmassa luo tällaista kuvaa, ja media astuu tässä vahvasti kuvaan mukaan. Mutta mun kokema rakkaus ei todellakaan ole lähelläkään sitä. Se on paljon paljon suurempaa. Rakkaus on kyllä hyvänolon tunnetta, mutta se sisältää paljon muutakin kuin pelkkää hyvää oloa. Se sisältää luottamusta kahden ihmisen välillä, läheisyyden tunnetta, asioiden ymmärtämistä, yhteisiä päivän askareita, myös sitä fyysistä läheisyyttä, rehellisyyttä, avoimmuutta, toisen olemassaolon huomioimista...ties mitä muuta, jopa taistelua (henkisellä tasolla). Rakkauden kuvaamiseen ei sanat riitä, puhumattakaan sen kaiken tuntemisesta. Mun omakin näkemys rakkaudesta on muuttunut hurjasti viimeisen vuoden aikana. Ja rakkauden eri laadut ja tasot. Siltikään en ole mikään asiantuntija alalla :)..teen hirveesti virheitä kaikessa.

Mutta se pettäminen..niin fyysinen kuin henkinenkin. Totta kai ihmiselle, kuten minullekin on tullut tilanteita, jolloin olen joutunut taistelemaan viettelevää mieltä vastaan. Mutta silti osaan pitää siinä järjen mukana, enkä usko et se järki menee. Pitää isolla nuijalla päähän lyödä, että se järki päästäni häviäisi. Se pikkusormenkin antaminen on liikaa. Tähänastisessa elämässäni olen osannut ne tilanteet kiertää kaukaa, toivottavasti tulevaisuus menee yhtä hyvin. Siihen uskon. Luottamukseen kuitenkin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Hyvän pohjan se jo luo, jos itsensä tuntee. Silloin sitä osaa etsiä itselleen sopivaa vastapuoltakin. Itse oon joutunu viime aikoina miettimään omia etsinnänkohteitani. Olenko etsinyt koko ajan itselleni vääränlaista ihmistä? Koska paljon ne teot ja ajatukset ja epäilykset loukkaa, mitä olen kokenut ja mitä päässäni liikkuu. En koe olleeni niin huono, että olisin ansainnut sellaista kohtelua. Mutta ne ihmiset (kaverit, rakkaat tms.) jotka ovat luottamukseni pettäneet ja loukanneet minua, tietävät varmasti itse mitä ovat tehneet ja mitä milloinkin on tapahtunut. Itse he sen lopulta päättävät onko se ollut oikein tai väärin. Voin vain sanoa, että miettikääpä kaikkea sitä mitä olette tehneet, jos se kaikki olisikin sattunut teidän omalle kohdallenne. Onneksi mulla on ollut se suojelusenkeli mukana, joka on mut suojannu totuudelta (?). Joskus on hyvä olla epätietoinen asioista, se suojaa pahimmalta iskulta. Mutta miettikää..miettikää kaikki muutkin ketkä luette, miettikää oletteko toimineet silloin oikein, kun petätte läheisienne luottamuksen. Mua sellanen sattuu sisimpään. Ei sen kaikkia tarttekaan satuttaa, koska me ihmiset ollaan erilaisia.

En sano, että olisin mikään puhtoinen tai täydellinen ihminen itsekään. Mutta voin sanoa, että moni ihminen muhun luottaa ja uskoutuu. Sen näkee siitäkin, että monet pyytävät apua multa. Ja nyt viime aikoina, kun mulla on itselläni ollut vaikeaa en olekaan voinut auttaa tai olen kieltäytynyt monesta asiasta, olen saanut haukut päälleni. Koen sen jotenkin raskaaksi. Koska haluaisin auttaa, mutten aina voi. En voi aina venyä kaikkialle, jos omat voimavarani ovat vähissä. Tällasista reaktioista huomaa myös tietyllä tavalla sen, et mua pidetään niin monessa paikassa itsestäänselvyytenä. Ja nyt kun kerrankin sanon sanan vastaan, mut vähän niiku hylätään..syljetään päälle. Siltä musta ainakin tuntuu. Se mun elämänarvoissaki on alkanu ihmetyttää, et oonko mä täällä toisten ihmisten kynnysmattona tai sylkykuppina. Olenko ollut liian nöyrä ja ymmärtäväinen, en tiedä. Annan ihmisten laukoa päin naamaa mitä tahansa, suuttumatta. Autan ihmisiä avunhetkellä saamatta välttämättä apua takaisin, kun itse sitä tarvitsen, suuttumatta siitäkään. Jos apua ei saa, on vain pakko itse painaa omin avuin eteenpäin. Perseeltähän se kuulostaa, mutta mulle se hyväolo siitä auttamisesta ja ymmärtämisestä tulee. Teenpähän edes jotain hyvää tässä maailmassa, toisilla ei silloin ole niin paha olla. En tiedä mihin asti se munkaan anteeksianto ja ymmärrys sit riittää, miten pitkään sitä jaksaa sellaista. Vielä ei ainakaan tunnu raskaalta. Ja onko siitä todellisuudessa sittenkään mitään hyötyä, ehkä kuvittelen kaiken vain olevan niin.

Yksin täällä silti on vaikea kulkea. Jos ihmiseen ei voi luottaa, häviää pohja maailmalta. Tiedän senkin, että elämäni aikana tapaan vielä monia ihmisiä, jotka pettävät jollakin tapaa luottamukseni, pienellä tai isolla tavalla. Enkä pelkää sitä siltikään. Kaikki se lopulta kasvattaa. Niistä pettymyksistä huolimatta kaikki ansaitsevat sen toisen mahdollisuuden.

Ihmeelliseltä se tuntuu nyt ajatella sitä aikaa, kun olin pohjalla siis siellä ihan pohjalla. Kuinka se on mahdollista, että ihminen voi tunteakaan niin pahaa oloa. Vielä mystisemmältä tuntuu, että siitä kaikesta olen selvinnyt. Silloin se tuntui niin mahdottomalta ajatukselta, maailma kaatui niskaan joka suunnasta. Ei positiivista ajatusta mielessä, tai hyvin vähän positiivisuutta. Eikä vieläkään voisi missään nimessä sanoa, että elämä olisi palautunut siitä kaikesta ennalleen. Silti on niin hyvä mieli, että asiat ovat helpottaneet. Tammikuun erittäin pitkinä, pimeinä ja synkkinä päivinä se kaikki tuntui niin mahdottomalta. Tammikuu oli pisin kuukausi aikoihin, en muista milloin aika olisi madellut niin hitaasti. Ei voinut haaveillakaan ajatuksesta, että joskus koittaisi tämä päivä. Päivä jolloin voin itselleni sanoa, että olen selvinnyt siitä kaikesta pahasta olosta. Edelleen sydämeni silti lyö, mutta ei ilman sitä pientä kipua.

Olen siis tietyllä tavalla nyt ylittänyt rimani, enää vain tarvitsee tulla turvallisesti alas. Sen jälkeen sitten kohti uusia haasteita. Uskon et monenkaan ihmisen elämässä ei samanlaista ongelmaa tarvitse näin pitkään käydä läpi, mutta minun elämässäni se menee näin. En sille itse mahda mitään, enkä siitä ole mitenkään harmissani. Rakastuminen ei mun mielestä koskaan ole paha asia, eikä se koskaan mene hukkaan. Olen saanut kokea paljon ja olen siitä erittäin onnellinen. Tää kaikki on antanut niin paljon uutta; sisältöä elämään, ajatuksia, näkymyksiä, ystäviä..kaikkea. Ja ne opit tästä kaikesta, ne ehkä joskus tulevaisuudessa ovat sit tarpeen. Ja kuten joskus pitkä aika sitten sanoin, niin tämä kaikki tuntuu ajan kuluessa paremmalta ja paremmalta. Ne muistot mitä mulla on, ne pysyy mielessäni. Nyt niitä saa muistella hyvillä mielin, enää ne eivät avaa haavojani uudestaan ja uudestaan.

Kiitos myös niille ihmisille, jotka ovat tukeneet mua ja eivät ole väheksyneet mun ongelmia. Yksikään kommentti, kuten "sä selviät kyllä" tai "ajan myötä kaikki muuttuu paremmaksi", ei ole ollut turha, jokainen niistä on vain antanut uskoa tulevaan. Vaikka kyllähän mä sen oon iteki tienny et selviän, mutta silti se on antanut lisävoimaa taistella kaikkien niiden ajatusten kanssa. On hienoa huomata, et on ihmisiä ympärillä, jotka aidosti ja oikeesti välittää. Siksi mun mielestä onkin tärkeetä, et ystävät sanoo kaiken mitä ajattelevat, vaikka tuntuisi ettei mitään sanottavaa olisi. Pienikin sana tai oivallus voi antaa merkittävän tuen TOISEN ongelmaan.

Elämä koettelee kovasti tällä hetkellä. Kaikkialle pitäisi venyä, ja oma elämäkin on hieman hakusessa. Vastoinkäymisiä toisen perään, tai tuntuu et niin se menee. Silti on helpompi olla ja elää tällä hetkellä kuin silloin sydän särkyneenä. Sydän on paranemaan päin, mutta silti vielä niin kipeä. Sain tietää viikonloppuna et mun polveenkin joutuu tekee suuremman leikkauksen tai tähystyksen, en selvinnyt siitäkään epäonnesta sen onnekkaammin. Kunpa rikkoutuneen sydämenkin sais siinä samalla korjattuun täysin, mutta sen ei todellakaan ole sama asia ja niin yksinkertaista - kunpa olisikin. Polvi nyt varmasti jonkinlaiseen kuntoon saadaan, toivottavasti, ettei siinäkin tapahdu jotain epäonnekasta. Urheilua en jaksa edes miettiä, sen mietinnän aika tulee sit ku on selvitty siitä leikkauksesta ja päästy kuntouttamaan raajaa. Pahalta se silti jo nyt tuntuu ajatella, et joutuis siitäkin ilosta elämässään luopumaan. Vaikka en mikään huippu-urhelija (enää) olekaan, nii silti se lopettaminen tuntuu pahalta. Taas yhtä rakkauden kohdetta viedään multa pois. Pienestä pojasta asti olen saanut jalkapallon perässä juosta, paljon ilonhetkiä olen saanut sen kanssa viettää. Kauhistuttaa ajatuskin siitä, että sen joutuisi lopettamaan kokonaan. Mutta toisaalta, en enää haluaisi riskeerata terveyttäni sen takia. Loukkaantumiset urheilussa ovat erittäin raskaita henkisesti, ainakin mulle. Ei niinkään siis se fyysinen kipu vaan juuri se henkinen. Tälläkin sektorilla elämässäni elän niin tunteella ja täysillä.

Tiettyinä hetkinä sitä miettii, että miten paljosta vielä ja mistä seuraavaksi joutuu luopumaan. Ja vielä suurempi kysymys mikä mielessä pyörii on, että miksi. Mitä teen väärin, miten pitäisi elää toisella tavalla, miten voisi ehkä korjata tietyt asiat. Mutta en mä niihin vastausta mistään saa, vaikka kuinka miettisin. Pakko vain rohkeasti uskoa siihen omaan tekemiseen, ja että jonain päivänä se tuottaa sitten suuremman "sadon" kuin nyt edes osaisi kuvitellakaan. Pitäisi vain ottaa nyt tiukka ote elämästä ja pitää se ote, ei hellittää hetkeksikään. Mutta tuntuu vain, ettei voimia ole tarpeeksi. Jostain se voima olisi kuitenkin kaivettava, vaikka sitten niistä vastoinkäymisten voittamisesta. Sanat on niin helppo kirjoittaa, mutta niiden muuttaminen teoiksi on sitten paljon vaikeampaa. Siihen tarvitaan ihmisen luonnetta ja lujuutta, siinä ihmisen vahvuus oikeesti mitataan. Joillakin ihmisillä se valitettavasti menee toisinpäin: ei osata sanoa mitä mielessä liikkuu, sitten satutetaan teoilla, jonka jälkeen sanat eivät enää riitä paikkaamaan tehtyä vahinkoa. Kunpa itse osaisin käyttää molempia sopivissa määrin, ei sanoisi liikaa eikä tekisi vääränlaisia tekoja. Mutta koska ihminen on erehtyväinen, molemmissa asioissa virheitä sattuu tahtomattaan.

Toisinaan sitä taas miettii, että toivooko sitä elämästään liian hyvää. Sellaista mihin ei välttämättä ole edes mahdollista päästä. En kuitenkaan jaksa siihen uskoa, mikään täällä maailmassa ei ole tavoittamattomissa. Jos jotain OIKEASTI haluaa tarpeeksi, ja jos OIKEASTI uskoo itseensä niin maailmassa voi saavuttaa lähes mitä vain. Siksi voi sanoa, että kaikki on kiinni ihmisestä itsestään. Vaikeudet on tehty voitettaviksi, ilman vaikeuksia ei olisi mitään voitettavaa. Rakkaudessa ei kuitenkaan päde samat säännöt, se on aivan oma kenttänsä. Rakkaus on kaunista, koska siihen ketään ei voi pakottaa, sitä ei voi rahalla ostaa. Se on tunteiden ja tekojen taistelutanner, jonne vain kaksi ihmistä pääsee keskenään olemaan. Sen kauneutta ei mikään maailmassa korvaa, mikään ei ole kauniimpaa. Syy tähän on juuri sen aitous ja ainutlaatuisuus. Kuten sanoin rakkautta ei voi ostaa eikä siihen voi pakottaa, kaikki tulee itsestään. Ainut ehto yhtälölle on, että kaksi toisilleen sopivaa ihmistä kohtaavat toisensa.

Rakkautta ei siis voi saavuttaa, se on tavoittamattomissa. Rakkaus tulee luokse, kun se oikea kohdalleen sattuu, eikä sitä voi kiirehtiä tai hoputtaa.

Tää päivä oli kyl täynnä väärinkäsityksiä. Väärinkäsitykset ahdistaa mua aivan kauheesti, etenkin jos ne ovat suuria ja merkitseviä, tai jos itse on aiheuttamassa niitä. Ne jää mieleen niin pitkäksi aikaa vaivaamaan. Mutta minkä sille taas mahtaa, väärikäsitykseen tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta. Jos toista ei vain yksinkertaisesti saavuta ajatuksillaan, silloin se on niin. On kuin hakkaisi päätään seinään turhan takia. Hullua! Tai aivan hullulta se tuntuu, ku yrittää toiselle selittää kovasti omaa näkemystään, mutta toinen ei vain ymmärrä. Eikä itekään oikein ymmärrä mitä toinen yrittää sanoa. Turhauttavaa ja hullua! Joskus on turha edes aloittaa minkäänlaista selittämistä. Mutta koen silti tärkeämmäksi aina jotenkin yrittää selittää omaa mielikuvitustani toiselle, kyllä se jotain auttaa..tai sit se vain pahentaa asiaa.

Puhuminen yleensä auttaa ja siihen luotan pitkälti kaikessa. Sananvoima on se voimakkain ja tehokkain voima täällä maailmassa, millä voi vaikuttaa asiaan kuin asiaan. Mutta välillä tuntuu vain niin yksinäiseltä, kun tuntuu ettei kukaan osaa ymmärtää mitä mun päässä liikkuu. Sit tuntuu pahalta, mutta onneksi on edelleen niitäkin ihmisiä, jotka tuntuu ymmärtävän kaiken mitä mielessä liikkuu. Se antaa voimaa ja uskallusta ajatella omalla tavalla. Tosin ei ne sanatkaan aina riitä, koska joskus teot puhuvat toista kuin itse sanat. Sanoja voi suustaan laskea, mutta samalla odottaisi myös niiden tekojenkin tapahtuvan. Eli ei se ole niin yksinkertaista vain sanoa kaikkea suustaan. Itsekin siihen joskus syyllistyneenä.

Joskus vain saattaa laskea suustaan sellaista, mitä ei pystykään enää sit käytännössä toteuttamaan. Esimerkiksi tää mun kirjoittelu tänne, nii tietyllä tavalla mä lupasin etten tänne kirjottele. Mut mä en voinu muuta, mun "pelastukseni" oli saada purkautua tänne. En mä tunteilleni voinu mitään. Sit jos toinen ihminen ei edes pysty ymmärtämään mua nii silloin ei enää ole mitään menetettävää. Nyt ku miettii tilannetta nii en enää kirjoittaisi samalla tavalla, koska mun olo on helpottunut. Mutta silloin aikaisemmin asiat oli aivan toisin, sitä ei voi sanoinkuvailla. Harmittaa vain et sain aiheutettua väärinkäsityksiä ja arvioin ihmisen aivan väärin samalla. Luulin et mua vähän edes ymmärrettäisiin tilanteessa, jossa joudun luopumaan jostain erittäin tärkeästä mulle. Enkä mä taas edelleenkään ymmärrä miten loukkasin sillä. Varmaan mä sit petin luottamuksen, en tiedä. Itse en sitä näe tuolla tavoin, ja se kertoo taas siitä miten ajatukset menevät ristiin molemmin puolin. Ainut pelastukseni voi olla vain se, et ihminen kokee sen saman minkä minä koin. Mutta se vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, melkein yhtä epätodennäköiseltä kuin lottovoitto.

Mutta...tilanteesta on nyt selvitty selvemmille vesille. Asiat roikkuvat mukana, mutta mulla on hyvä ote niihin. Ne ei sillä tavalla enää haittaa normaalia elämää. On silti edelleen heikompia päiviä, jotka johtuvat ihanista muistoista..eli siis suomennettuna harmittaa se, ettei sitä aikaa saa enää elää :). Mutta lapsellista olisi jäädä paikoilleen murehtimaan menneitä, maailma tarjoaa niin paljon hyvää. Joskus löytyy parempaa, joka paikkaa tän hetken menetyksen. Tai hyvä siihen on ainakin uskoa. Menneessä eläminen kuitenkin on elämän tuhlausta, koska mennyttä aikaa ei takaisin voi saada. En kuitenkaan osaa selittää sitä, miksi en osaa antaa menneiden olla menneitä ja jatkaa elämää ilman murehtimista. Jos sen tietäisin, olisi mun elämä paljon helpompaa. Tai kai se selitys on siinä tunteella elämisessä. Ei ole kuitenkaan noin yksinkertaista sanoa vain, et antaa menneiden olla siellä menneisyydessä. Toisille se on yksinkertaista, mulle ei. Vaikeeta sitä on pukea sanoiksi.

Niin se on, sanat ovat sanoja, tunteet tunteita. Pue tunteet sanoiksi niin olet viisas, ja luultavasti saat elämältä enemmän. Tunteet kuitenkin liikkuttaa jokaista ihmistä täällä maailmassa, myös niitä vähemmän tunteellisia. Kuka niitä sit uskaltaa tunnustaa, on rohkea.

Aika parantaa haavat, niin se kovasti yrittää mullekin tehdä. Ja kyl mä huomaan miten mun olo on parantunu tässä ajan kuluessa. Silti mun tunteet ja ajatukset ei paljon oo muuttuneet, ei oikeestaan muut kuin ajatukset. Ajatukset ovat järkiintyneet, tunteet kestäneet yhtä voimakkaina. Tiedostan edelleen itsessäni suuren tunteiden myllerryksen, kuin kaiken olisi kokenut vasta eilen. Mutta olen kuitenkin oppinut ajan kuluessa elämään näiden tunteiden kanssa. Siksi elämä on tällä hetkellä helpompaa, ja mua askarruttaneisiin kysymyksiin on tietyllä tavalla tullut järkevämpiä vastauksia. Tai vastaukset on samoja, mut nyt ne ymmärtää paremmin. Kun asioita on miettinyt tarpeeksi paljon ja tarpeeksi syvällisesti, löytää sieltä ne järjenmukaiset vastaukset. Eikä niitä enää jaksa kyseenalaistaa, jotenkin sitä helpommin myöntyy ja hyväksyy asioiden todellisuuden. Kaikkea ei aina voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi.

No, mutta koen päässeeni nyt yli sen pahimman koettelemuksen. Nyt vain yritän kovasti jatkaa kohti uusia haasteita ja kokemuksia. Paljon olen tältä kokemukselta saanut, mutta toisaalta koen paljosta niin kauniista joutuneeni luopumaan. En voi kuin yksin niitä ihailla mielessäni. Kuitenkin tietynlaisen sinetin mä sen päälle jo olen laittanut, en enää HALUA päivittäin pyöritellä sitä mielessäni. En vain kovin mielelläni sitä sivua elämästäni kääntäisi pois. Silti se on tehtävä, muuten ei jostain uudesta voi nauttia. Asia ei vain ole niin yksinkertainen mulle itselleni. Tietyllä tavalla myös älyän sen, et mä kuvittelen asiat päässäni paljon kauniimmaksi kuin ne lopulta luultavasti olivatkaan. Siksi mä monesti joudun pettymään joissakin asioissa. Mutta uskon et lopulta se natsaa, palaset loksahtavat kohdalleen. Jos ei täydellisesti, niin lähestulkoon täydellisesti. Täydellisyyttä kannattaa tavoitella, kunhan muistaa ettei sitä koskaan voi saavuttaa.

Tietyllä tavalla mä otin riskin ja se riski ei kannattanut. Nyt vain pitää kantaa se vastuu siitä, ja sitähän mä teenkin. En voi jättää asioita noin vain olemaan. Se olisi vielä suurempi taakka mun omalletunnolleni, siksi on kevyempi kantaa ja selvittää se nyt kuin jättää se tulevaisuuteen kummittelemaan. Ja kyllä tää antaa silti paljon tukea tuleviin koitoksiin, paljon viisautta ja ajattelemisen aihetta.

Kaikkia ajatuksiaan ei voi aina tuoda esiin niin, että toinen ihminen ne ymmärtäisi. Siksi maailmassa tulee niin paljon väärinkäsityksiä, siksi joskus on vaikea ymmärtää toisen ihmisen tekosia ja sanomisia. Se taas johtaa monesti vihaan, se johtaa jopa sotiin. Kunpa kaikki osaisivat aina ajatella myös sen toisen osapuolen näkökulman asiaan, ja yrittää ymmärtää. Asioilla on aina monta puolta, monta näkökulmaa. Ei ole yhtä oikeaa vastausta. Kunpa ihmiset sen vain muistaisivat!

Ei se silti ihmisestä tee huonoa, jos se ei osaa ottaa toista huomioon, tai ajatella asiaa toisen kannalta. Mutta sitten taas jos osaat ottaa toisen huomioon, voit sanoa olevasi parempi ihmisenä. Tai minä ainakin pidän ihmisiä hyvinä ihmisinä, jos he osaavat ottaa huomioon toisenlaiset näkökannat asioihin kuin mitä itse asioista ajattelevat. Se taas on minun näkökanta asiaa :), minulla on oikeus siihen, eikä se tee minusta huonompaa tai parempaa ihmistä suuntaan tai toiseen. En usko et näitä mun kirjoituksia moni lukee, ja jos joku lukee nii uskon monen pitävän niitä aivan järjettöminä ja mitättöminä. Mutta se ei minua haittaa, koska toivon jonkun ihmisen, edes yhden ihmisen maailmassa saavan jotain uutta omaan elämäänsä näistä kirjoituksista. Ja toinen päätarkoitus on YRITTÄÄ tuoda sitä mun tunnemaailmaa esiin..ja toki mielipiteitäkin. Mut haluaisin et ihmiset sais näistä sanoista jotain irti, et ne sais palan sitä elämää mitä minä omassa maailmassani elän.

Joskus alkuvuodesta kirjoitetut päiväkirjamerkintäni olivat ehkä niitä koskettavimpia, koska silloin olin heikoimmillani. Mua sattui tosi kovaa silloin. Yritin silloin antaa palasen itsestäni ja mun kovasta henkisestä kivustani maailmalle. Ja yritin samalla antaa pienen kuvan siitä millaista tuskaa koin sisimmissäni, miten paljon jouduin kärsimään. Enkä voi kiistää, sen aiheutti vain ja ainoastaan yksi henkilö. Mutta en halua syyttää, enkä syytäkään. Halusin ainoastaan tuoda esiin ne tunteet mitä toinen ihminen minussa herätti. Miten voimakkaita tunteita, miten ainutlaatuisia tunteita. En mä sillä halunnut loukata tai aiheuttaa pahaa oloa, tai vielä vähemmän vihaa. Halusin vain sanoin kuvata sitä mun pahaa oloa, eikä sanat siihen edes riittäneet. En voinut muuten sitä kuvailla, koska en voinut sitä näyttääkään. Mulle ei annettu siihen mahdollisuutta. Itse tiedän vain mitä kaikkee tää maailma samalla menetti, mitä se yksi henkilö elämästään menetti ku luopui musta. Eikä tää oo taas omahyväisyyttä, eikä ylimielisyyttä. Tarkoitan tälläkin vain sitä, että tiedän niin selvästi mitä mä voin antaa ihmisille, jos he sen vain ottavat vastaan, tai jos he antaisivat mulle mahdollisuuden. Enkä mä oo kelle tahansa sitä antamassa, en todellakaan. Ne on harvat ja valitut ihmiset, jotka sen multa saa: ystävät, rakkaat, etenkin se rakkain ja läheisin.

Mutta en mä käy tuputtamaan, tai pakottamaan, tai ahdistamaan jos joku sitä ei huoli. Sitten se yksinkertaisesti vain jää antamatta. Se ihminen joka sen hylkää, ei sitä tarpeeksi osaa myöskään kunnioittaa. Eikä sekään tee kenestäkään ihmisestä taas huonompaa, se ihminen ei vain silloin ole sopiva minun maailmaani. Onneksi kuitenkin on monia ihmisiä, jotka osaavat kunnioittaa minua tällaisena kuin olen. Se on mulle tärkeintä. Mä taas vastaan siihen omalla kunnioituksellani heidän maailmojaan ja elämänarvojaan kohtaan. Mutta kaikki tarinat eivät ole yhtä ruusuisia ja kauniita, joukkoon mahtuu niitä huonompiakin. Kaikkea ei vain voi saada, pitäisi munkin muistaa kunnioittaa sitä mitä mulla jo on. Ei pitäisi aina vain ahnehtia lisää ja lisää..välillä on hyvä tyytyä vähempään, koska sekin on niin tärkeää. Parempi se "vähä" kuin ei mitään.

Ainut toivo näistä kirjoituksista kuitenkin on vain se, että mun sanoma menis perille. Et se menis sinne minne olen sen tarkoittanut menevän. Muulla ei ole niinkään väliä. Mutta asiat on miten ne on, sen olen oppinut hyväksymään pienen taistelun jälkeen. Kaikkea ei kannata edes yrittää muuttaa, koska se vie turhia voimavarojani. Enkä halua ketään mihinkään pakottaa. Maailma on vapaa paikka rellestää yksi ihmiselämä, ja kaikki tekevät sen omalla tyylillään. Tää on mun tyyli, ja se tuntuu hyvältä tyyliltä.

Mitähän ylimielistä sitä seuraavaksi kirjoittelisi. Vaikka siitä miten täydellistä mun elämä onkaan. Tottahan se kai on et mun jotkut kirjoitukset on hieman yli meneviä, mut ottaa vain päähän joskus toi ihmisten itsekeskeisyys. Kyl mä iteki siihen oon syyllistyny, mut tunnustan sen. Ja jos mun elämä olis täydellistä ja kaikki olis just niiku mä haluun, nii voin kertoo etten kirjoittelis tänne. Ei sitä silloin muista tunteistaan puhua, ku asiat on hyvin. Silloin haluu ite nauttia niistä hetkistä ilman et muulle maailmalle tartteis huudella, muu maailma kyl näkee sen sit. Mut mulla vain puhkes se kupla ja se oli pakko tänne tällä kertaa purkaa, siis puhun nyt siitä mun henkisestä kuplasta, pahanolon kuplasta.

Olen siitä edelleen pahoillani, jos olen jotain loukannut ja jos olen pahoittanut ihmisten mieliä, mut se ei ole ollut tarkoitukseni. Enkä pysty edelleenkään ymmärtämään, miten MUN PAHAOLO vois ketään toista ihmistä loukata. Mut kaikki on varmasti huomannu et elämä jatkuu siitä huolimatta, jopa minä olen sen huomannut. Seki et mä en kirjottele läheskään joka päivä tänne, kertoo siitä et elämä alkaa olla taas hieman enemmän raiteillaan. Nyt ei tarvita enää ku saada polvi kuntoon ja lumet pois maasta. Sit se elämä alkaa taas, syntyy uutta kaikkialle. Tien pientareet alkaa kukkimaan, niin maanteiden varsilla kuin oman elämäntien varrellakin. Kevään kauneus on sitä: uutta syntyy ja tulee vanhan kuolleen tilalle. Vanhasta jää vain muistot, onneksi edes ne muistot. Muistot ne meidät ihmisetkin täällä maailmassa pitää, ei me täältä poistuta kokonaan koskaan, vaikka kuolema on kohdattavakin. Silti meistä jää ainakin kaksi asiaa pysyvästi: syntymä ja kuolema. Ne kaksi välttämätöntä asiaa, jotka jokainen kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Tästä pääsis taas purkamaan mielipiteitään ja arvostelemaan taas ihmiskuntaa, mutta jätettäköön se tällä kertaa tähän. Eräs henkilö tässä joku päivä sanoi erittäin hienosti ja viisaasti viitaten ihmiselämään: "Et ihan sama miten sitä ihminen rikkauksiaan ahnehtii, ku kummiski koittaa päivä et sulle kaivetaan 1,5 metriä maan alle paikka ja heitetään mullat päälle." Kaikki me silti ollaan ahneita, se on ihmisluonne. Mut se on totta, et sinne hautaan niitä rikkauksia ei saa. Siksi mä yritän ammentaa niitä muitaki rikkauksia tästä maailmasta, niitä mitä rahalla ei saa. Ne elämänkokemuksen antamat rikkaudet saa viedä kaikkialle, minne ikinä joutuukin. Voi olla varma et ne saa myös sinne mullan alle.

Eihän sen pitäis olla mahdollista, että yksi ihminen mullistaa koko maailman. Ei sen kai pitäis olla mahdotontakaan. Mun maailma on mullistettu, nyt vain opettelen elämään sitä näillä ehdoilla. Mulle se on normaalia, et tunnen näin. Silti hieman ihmettelen mun tunteiden voimakkuutta. Ei toisten tarviikaan ymmärtää sitä, tai uskoakaan. Opettelen vain jatkamaan elämää sen mullistuksen jäljiltä. Tiedän vain mitä olen kokenut ja mitä minussa on tapahtunut, muulla ei ole väliä. Voin vain sanoa, että tapasin elämäni mullistuksen. Mä en tunteilleni mitään mahda, en voi niitä anteeksikaan pyytää. Enkä voi pyytää toista ihmistä niihin vastaamaan, sen pitää tulla omasta vapaasta tahdosta. Rakkaus on sellainen asia, johon ei voi pakottaa ketään, edes silloin jos saa lampun hengeltä kolme toivetta. Siihen ei voi pakottaa toista, eikä itseään.

Uskon et tunteet pikku hiljaa vaimenee, muttei ne koskaan lopullisesti häviä. Asiat unohtuu, mutta muistot säilyy. Silloin tällöin ne palautuvat mieleen, kun jokin asia jossain muistuttaa menneestä. Ja siitä olen varma, et ne muistot ei yksistään ole mun muistoja, en ole yksin niitä kokenut. Jos mikään muu ei siitä muistuta niin minä, ihmisenä, maanpäällisenä olentona muistutan niistä niin pitkään kuin täällä vaellan, jopa senkin jälkeen kun mua ei enää ole. Itse tiedän ainakin, miten kaikki muistuttaa kaikkialla kaikesta. Yksin kadulla kävellessä muistan, etten ole tätäkään katua aina yksin kulkenut. En ole yksin värissyt kylmässä, kuten nyt värisen. Silloin sitä kylmää ei tuntenut, tunsi lämmön toisen vierellä, vaikka ulkona saattoi olla kylmempikin. Nyt se kylmyys on yksinäisyyttä, vaikka itse sää saattaisi olla lämmin. Voin vieläkin tuntea sen lämmön kun oikein muistelen, mutta ei se ole kuin muisto. Se itse tunne on aivan erilainen, se on siinä hetkessä koettua. Sitä ei voi muuten kokea, sitä ei voi korvata millään toisella tunteella tai muistolla.

Muistot on niin kaksipuolisia. Ne tuntuu samalla niin hyviltä, mutta samalla niin pahoilta ja sydäntäsärkeviltä. Mietin niitä joka aamu ja päivä ja ilta ja yö, en voi sillekään mitään. Silloin kun jokin niistä muistoista mieleen tulee, tuntuu kuin jalat pettäisi alta, keho lamaantuu, sydän lyö yhden lyönnin normaalia enemmän. Seuraavaa ajatusta ja mietettä saa hakea tosissaan, et saa ittensä taas kokoon. Tuntuu ku katois tietyllä tavalla siitä hetkestä muualle, omiin maailmoihin, ehkä just sinne muistoihin ja menneeseen. Siksipä välillä tuntuukin kuin osa minusta olisi kadoksissa, en löydä sitä mistään..muualta kuin menneestä. Jaksan silti uskoa, et jonain päivänä vielä löydän sen kadonneen puoliskoni. Jonain päivänä se palautuu paikalleen, toivottavasti. Kaikenlaisia asioita sitä miettiikin, kun olis ne muistot edes niitä ainoita. Kaikki ihme teoriat ja mietteet pyörii mielessä, jotka viiltää rintaa sit pahasti haavoille. Mut kaikki se mitä mä mietin vahvistaa taas sitä, mitä mun ystävät yrittää sanoa: etten mä todellakaan oo tavannu mun arvoista ja mulle sopivaa ihmistä. Silti mä en usko siihen, mitä ne sanoo. Jokin mun päässä ja rinnassa vääntää vastaan, jokin kumma voima ja tunne. En pysty ymmärtämään, miksi ihmeessä tunnen niin vahvasti vastaan jokaista viisasta ja järjenmukaista ajatusta kohtaan. Järjetöntä!

En tiedä oonko vaikuttanu kenenkään toisen ihmisen elämään niin vahvasti kuin jotkut ihmiset ovat vaikuttaneet minun elämääni, mutta toivon että niin olen tehnyt. Se ois parasta mitä voin antaa, jättää jälkeni johonkin. Moni ihminen mun elämän aikana on jättänyt jälkensä muhun, vaikka ei olisi halunnutkaan. Ne jäljet pysyy mussa varmasti: ensi-ihastukset, rakastumiset, ystävystymiset, menetykset...kaikki ne on vahvasti mun mielessä.