Siitä on melkein vuosi, kun sattumalta innostuin kehräyksestä. Ostin villaa, värttinän ja kirjan, josta opettelin perusteet. Tunnetusti nälkä kasvaa syödessä ja viime keväänä kotiin löytyi vanha kaunokainen kirpputorilta.
Ikää leidillä on jo varmaan lähemmäs sata vuotta ja käyttökilometrejäkin on alla - ainakin lian ja kulumisen perusteella. Pienellä puhdistuksella ja kunnostamisella tuosta tuli ihan käypä peli ja rukilla kehrääminen alkoi. Alku aina hankalaa, mutta perinnerukin käsittely ei ollut kuitenkaan niin vaikeaa kuin olin saanut kirjallisuuden ja ihmisten käyttökokemusten mukaan ymmärtää.
Nyt tein löydön mummolan vintiltä. Sieltä löytyi peräti kaksi rukkia, joista toinen on omani kanssa samaa aikakautta, mutta vain paljon paljon huonompikuntoinen. Toinen on ehjä ja hyväkuntoinen 50-luvun kiikkalainen, josta tosin puuttui lyhty, kara ja kehrä. Rullia löysin vintiltä kyllä. Rukki on vielä hakematta kotiin, koska löytöhetkellä en ollut varma, saisiko siihen mistään uutta lyhtyä ja vajaalla rukilla en tekisi mitään. Meni pari päivää ja internetin ihmemaasta löytyi kuin löytyikin vielä kyseiseen rukkiin puuttuvia osia. Myös rullia! Ja mikä parasta - halvalla. Nyt vain odottelen rukin hakua kotiin ja kunnostusta.
Sillä välin olen kehräillyt vanhalla rukilla ja uudella lyhdyllä metrikaupalla lankaa. Ihanaa kainuunharmasta, joka on pehmeämpää kuin alpakka, sekä koirankarvalankaa, josta tulee lasten pipo kylmiin syyskeleihin.
Kehräämisessä on jotain koukuttavaa. Siitä tulee riippuvaiseksi. Rauhoittava karstamyllyn rohina ja vanhan rukin klonkutukset ja pikkukolinat saavat unohtamaan ajan, laiminlyömään kotityöt ja kadottamaan oman itsensä johonkin transsinomaiseen tilaan. Ja mikä on parasta, lopputuloksena on ihania neuleita, jotka lämmittävät kylmillä talvikeleillä.
Kainuunharmasta, koirankarva-lampaanvillainen karstalevy ja siitä kehrättyä kolmisäikeistä lankaa.