IRC-Galleria

Työtä on tehtävä, jotta rahaa tulee. Mielummin tietysti tekee työtä, josta vähän jopa nauttii. Ainakin silloin tämä työ-kuvio on helpompi selittää itselleen. On muka mukavampi lähteä töihin joka aamu (tai joskus ilta). Ja ihan kivaa siellä toki onkin.. paitsi sadesäällä.

Olen töissä silloin, kun muut ovat vapaalla. Hymyilen, jotta asiakkailla olisi hauskempaa. Hymyilen, jotta oma oleminen olisi mukavampaa. Sadesäällä se on joskus kyllä vaikeaa. On märkä, kylmä ja epämukava olo. Kaiken lisäksi teen työtä, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Vai kuka keksi, että penkit pitää pestä sateella tai kivetys lakaista juuri silloin, kun taivaalta tippuva vesi toimii eri-keepperin tavoin ja liimaa kaikki roskat kivetykseen kiinni? Asiakkaat kyselevät, miksi sataa ja miksi minä en aio tehdä sateelle yhtään mitään. Hymy hyytyy. Asiakkaita on sateella vähän, eikä itsellä ole mitään järjellistä tekemistä.

Onneksi työkaverit ovat mahtavia. Etenkin ne kaikki nelijalkaiset. Niitä ei sadesää haittaa ja työpäivä tuntuu jo paljon paremmalta, kun on saanut vähän poniterapiaa ja jakanut rakkautta lehmälle, sekä saanut pari pusua takaisin päinkin. Aurinkokin taisi vähän pilkahtaa välillä pilven lomasta. Ja sitten koittikin jo aika lähteä kotiin..

Huoh.. Jo kolmas päivä ilman kahvinkeitintä ja kahvia. Tai kahvinkeitin on kyllä olemassa, lasinen pannu vain päätti poksahtaa tiskikoneen syövereissä, eikä noin vanhaan laitteeseen tietenkään saa enää uutta pannua mistään. Tänään sitten keittelin kuppiin tee-se-itse -viritetyllä menetelmällä, kun kofeiinipuutostila äityi liian suureksi. Ihan hyvää siitä tuli, vaikka vähän arvalla heitin puruja ja vettä sekaan. Kun tekee kahta työtä päällekäin, ei ehdi edes missään vaiheessa suunnitella uuden ostamista. Jospa tänään ehtisi käydä hieman katsastamassa sopivia malleja illalla, kun töistä raahautuu kotiin. Huomenna onneksi toisella työpaikalla, jossa kahviakin saa. Mielenrauhaa siis!

Kesä tulee pikkuhiljaa. Pian pääsee ehkä jo nauttimaan ensimmäisiä aamukahveja parvekkeella. Nyt se on vielä tosin hieman kaaoksen vallassa, kun multaa on vähän siellä ja täällä, eikä mikään oikein vielä nosta vihreää varttansa sen seasta. Ehkä sekin vielä kukoistaa. Sitä päivää odotellessa, täytyy tyytyä katselemaan vanhoja kuvia. :)

Huomenna kukonlaulun aikaan starttaa auto kohti Lahtea ja SUROKin näyttelyä. Mukaan lähtee tällä kertaa vain Winnie, koska Indy on nyt niin huonossa karvassa ja Flora on vapautettu näyttelyvelvotteista prinsessuutensa vuoksi. Winnie on todella hyvän näköinen, vaikka painoa on hieman päässyt kertymään. Ei se kuitenkaan liian lihava ole vielä - ainakaan toivottavasti. Meidän laumassa se on kyllä tukevimmassa kunnossa tällä hetkellä. Ahne pikku possu..

Joka kerta tuntuu tuo näyttelyihin pakkaaminen helpottuvan ja tavaraa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Ensimmäisiin näyttelyihinsä sitä pakkasi mukaan kaikkea sellaista ylimääräistäkin, mitä ehkä mahdollisesti saatettaisiin tarvita - eikä kyllä koskaan tarvittu. Kaiken tällaisen on oppinut jo jättämään pois. Etenkin, kun käy yksin näyttelyissä, oppii pakkaamaan vain tuikitarpeellisen mukaansa, sillä kaiken joutuu kantamaan itse. Jos on kantojuhta mukana, voi ottaa vähän ylimääräistäkin, erityisesti eväitä. Kissanäytteliyssä täytyy aina olla tiettyjä karkkeja, tiettyä mehua ja jotain muuta pikkunaposteltavaa. Ilman niitä päivä ei suju. Verensokeria täytyy vähän nostaa aina välillä, kun stressi ja ympäriinsä näyttelyhallissa juoksentelu saavat sen putoamaan vaarallisen lähelle ärhentelytajaa. Onneksi eväät eivät paina paljoa ja kotimatkalla ne kulkevat kätevästi mahassa. Muuten lisää kannettavaa on tullut omasta näyttelyhäkistä, mutta se on kyllä ihan ehdoton varuste. Etenkin ulkomailla, sinne ei lähdetä ilman omaa häkkiä!

Aina, kun joku kysyy, miten puolipitkäkarvainen kissa valmistellaan näyttelyyn, muistan kertoa, miten turkkia hoidetaan ympäri vuoden oikealla ruokinnalla, kampaamalla ja nyppimällä säännöllisesti ja ennen näyttelyitä kissa pestään hyvissä ajoin noin viikkoa ennen. Noh, todellisuudessa turkki harjataan joskus ja jouluna, nypitään viikkoa ennen näyttelyitä, kun muuten ei olla muka ehditty ja kissa pestään edellisenä yönä. Kuten nytkin, kissa vielä odottaa kylpyään onnellisen tietämättömänä, mitä pian tulee tapahtumaan.

Nyt tänään se tapahtuu. Se kaappiremppa, jota on suunniteltu, jahkattu ja vatvottu kohta puolitoistavuotta. Kaikki on ollut ihan valmiina, suunnitelmat, rahat, kaikki, mutta aikaiseksi ei vain ole saanut.

Kesän lopulla teimme päätöksen, että miehen syyslomalla on pakko saada aikaiseksi jotain. Viime viikolla purimme kaikki tavarat kaapista pieneen kerrostaloasuntoon. Laatikko sinne ja toinen tänne. Hyvin ne mahtuivat ja liikkuminenkin onnistuu, kun pujottelee ensin vasempaan ja sitten oikeaan ja varoo sitä kulmaa tuossa ja tätä tankoa tässä. Ja sama yöllä pimeässä..

Mutta eikös tullut sitten ilmoitus, että työkeikkaa pukkaa kuitenkin juuri tälle päivälle, kun olisi sitä muutakin tekemistä ollut. Ainahan se menee niin.. Onneksi mies sai appiukon avuksi ja vaihtaa kaapistot ilman minuakin. Nyt vain jännittelen, miltä kotona iltapäivällä näyttää ja onko siellä jokin paikka, mihin alkaa sitä jokapuolella olevaa kaaosta purkamaan. Sitten ei ole remontoimatta enää kuin vessa ja keittiö, jonka kanssa olen kyllä jo oppinut elämään.

Vielä kun joku ihana vaihtaisi talvikiekot auton alle..

Rämpyti, rämpyti, rämpyti.. Jokin kolisuttaa ja kovaa. Kelloon vilkaisu, seitsemän. Kissat tietenkin herättävät metelöinnillään koko rapun, vaikka osa varmaan onkin jo hereillä tähän aikaan aamusta keskellä viikkoa. Itse en olisi vielä halunnut olla, oli tarkoitus nukkua pidempään.

Ääni paikallistuu keittiöön. Mietin mahdollisia äänen lähteitä. Indy katselee akvaarion viereltä kuin sanoen: "en se minä ole". Ääni hiljenee. Päätän käydä vessassa ja palata takaisin nukkumaan, kun yllättäen ääni alkaakin uudestaan. Rämpyti, rämpyti, rämpyti.. Vaativasti. Palaan keittiöön ja lasken kissat. Yksi, kaksi - kolmas puuttuu. Winnietä ei näy missään. Kissa vastaa kutsuun keittiön nurkasta hätääntyneellä kurinalla. Samassa keittiökaapin alta tulee esiin tassu. Kissa on tunkenut itsensä jotenkin kaapin alle sokkelin taakse. Avaan alakaapin, mutta kaappi ei olekaan yhteydessä kissan piilopaikkaan. Hella syrjään, herkkuruokaa esille ja houkuttelua. Kissa saa kolosta ulos molemmat etutassunsa ja kuonon, mutta sen jälkeen se ei enää osaa vääntäytyä pidemmälle kohti vapautta. Tartun kissaa tassuista ja yritän auttaa kevyesti vetämällä, mutta kissa ei tunnu mahtuvan edes siten kolostaan ulos. Pieni paniikki alkaa hiipiä selkää pitkin, vaikka mitään hätää ei vielä olekaan. Kissa ei tuntikausia ole voinut olla jumissa. Jotenkin se on itsensä kaapin taakse saanut, joten samaa reittiä sen myös saa kolostaan ulos.

Käyn herättämässä miehen auttamaan ja pohtimaan ratkaisuja. Houkuttelemme herkuilla, leluilla ja kutsumalla, mutta ei - W ei pääse omin avuin loukustaan pois. Vaihtoehdoiksi tuntuu jäävän sokkelin rikkominen tai kaapin sisältä jonkinnäköisen kolon tekeminen. Pohdimme järkevintä tapaa rikkoa sokkelia siten, että sen saa vielä korjattua fiksusti sen jälkeen, kun kissa on ulkona pinteestään. Jossain vaiheessa Winnie selvästi kyllästyy odottamaan avustusta ja päättää ratkaista tilanteen ihan omin avuin. Häränraivolla se punnertaa itsensä hankalasta kolosta ulos, vaikka kylkiluut ja karvat ottavat hieman vastaan. Tyynesti se tallustelee keskemmälle lattiaa ja jää siihen keikistelemään ja kurisemaan. Kehräys on kova, kun tyttö tajuaa olevansa vapaa ja taas rakkaiden ihmistensä kanssa.

Päätämme mennä vielä sänkyyn jatkamaan unia ja pikkukissa seuraa kannoillamme mukaan. Se ei päästä ihmisiä silmistään hetkeksikään.

Sen verran järkyttynyt se taisi tapahtuneesta olla, ettei hetkeen änge itseään mihinkään liian pieneen rakoon. Winnie nukkui koko loppu aamun tiukasti kyljessäni kiinni kehräten tyytyväinen ilme naamallaan. Kolo, jonka olemassaolosta meillä ei ole ollut mitään tietoa koko asunnossa asumisen aikana, tukittiin samointein. Olipahan taas aamuun hieman seikkailua!

Raskas, mutta antoisa näyttelyviikonloppu on vihdoin ohi ja kissatkin ovat jo ehtineet vähän hengähtää. Kaikkineen menestystä tuli enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Molemmille päiville tuli yksi TP-tulos! Indy sai sertinsä ollen lauantaina tuomarin paras kastraattiuros. Sunnuntaina se oli mukana vain seuralaisena. Winnie sai molempina päivinä tuloksen ex1 ja tänään se oli lisäksi tuomarin paras nuori. Murkkuikä vähän painaa päälle, mutta eiköhän sekin tasoitu iän myötä. Talvelle ei ole suunniteltu näyttelyitä, mutta täytyy nyt katsoa, jos jokin sopiva viikonloppu osuisi kuitenkin kohdalle.

Viimoisetkin eläimet saatiin lastattua kahta kukkoa lukuunottamatta kohti talvihoitopaikkaansa ja kesä on virallisesti taputeltu varastoon tältä vuodelta. Kerittiin vielä kaksi lammasta ennen niiden lastausta ja eikös toinen päättänyt alkaa hankalaksi. Pienen painin jälkeen löimme villaeläimen kanssa viisaat päämme yhteen - tai pikemminkin se löi päänsä yhteen minun huuleni kanssa, joka sitten turposi ihan kohtalaisesti. Tunne on varmasti sama kuin erinäisten pistettävien päästäisenkakkauutteiden jälkeen, koko huuli puutunut ja turvoksissa. Onneksi alkaa jo hieman laskea, eikä ulkopuolelle tullut edes mustelmaa. Sisäpuolelta sinertää kevyesti. Olen ylpeä siitä, että verta ei lentänyt kummastakaan meistä - lampaasta tai minusta!

Nyt sitten jäljelle jäivät vain nuo kaksi niin epäonnista kukkoa, joille ei löydy sijoituspaikkaa sitten kirveelläkään. Tai kirves taitaa olla niiden sijoituspaikka, niin kurjaa kuin se onkin. Kivoja kukkoja, joita jää vähän ikävä...

Viikonlopun kissanäyttelytkin lähestyvät ja stressi alkaa iskeä. Koko touhun pitäisi sujua jo ihan rutiinilta, sen verran on noiden kanssa käyty jo kiertämässä, mutta joka kerta se on yhtä jännää olevinaan. Onneksi mukana on vain kaksi kissaa ja toisena päivänä yksi, joten kaiken pitäisi sujua hyvin. Jotenkin minun tuurillani niiden kahden kissan arvostelu vain osuu joka ikinen kerta tismalleen samaan aikaan kahdelle eri tuomarille ja molemmat pitäisi ehtiä itse viemään. Toista en uskalla antaa kenenkään muun esitettäväksi ja toisen arvostelun haluan itse kuulla tuomarilta, joten pakkorako ehtiä molempiin. Tavaroiden pakkaus ja kissojen pesu vielä edessä joku ilta, kun vain ehtisi. Yleensä se jää sille viimeiselle illalle joka tapauksessa. Menestystä tietysti toivotaan, mutta pääasia on, että kaikki nauttivat olostaan ja tavataan tuttuja.

Edessä todennäköisesti viimeinen viikko töitä ja sitten kesä on ihan virallisesti ohi. Kausityön ihanuuksia... Ensi kesänä sitten taas toivottavasti uudet kujeet samojen vanhojen naamojen kanssa. Jotenkin syksy on aina haikeinta ja tämä syksy on sitä erityisesti. Surullista, kun tietää, ettei mikään ole ensi kesänä niin kuin ennen.

Jos voisi vain kaivautua talviunille ja herätä keväällä ensimmäisiin lämpimiin auringonsäteisiin. Vaikka kai pakkasessakin on jotain hyvää, kun vain keksisi vielä, että mitä.

Taitaa olla liikaa aikaa töissä, kun ehtii tehdä kepposia. Koko paikka on jo ihan työmaana ja raksamiesten lähdettyä syömään, päätimme tyttöjen kanssa hieman kaunistaa paikkoja. Iso kaivinkone sai päälleen naamiointiverkot ja risuja. Hyvin se kyllä katosikin, ei häirinnyt maisemaa yhtään niin paljon. Kuskikin onneksi vain nauroi komeuden nähdessään. Vielä pitäisi loppuviikko keksiä jotain tekemistä itselleen, kun lorvailu jo vähän kyllästyttää...