IRC-Galleria

Vastaus on - liian vähän! Kun tekee 40 tuntista työviikkoa ja siihen päälle vähän lisätöitä, harrastaa useampana iltana viikossa ja tekee kotityöt, jos ehtii, ei ylimääräistä aikaa ole ihan kamalasti tarjolla. Sitä menee vain nukkumaan herätäkseen uuteen huomiseen ja herää uuteen huomiseen mennäkseen vain illalla taas nukkumaan. Olisi todella ihana neuloa, mutta ei oikein tahdo ehtiä.

Ulkotöissä on ihan huippumukavaa! Varsinkin, kun työkaverit (etenkin ne nelijalkaiset) ovat aivan mahtavia tyyppejä. Näin syksyllä alkavat ilmat viiletä ja vaikka miten paljon laittaa vaatetta päälle, ei tahdo tarjeta. Itsekin kaivoin jo viime vuonna neulomani villapipon esiin. Sen kanssa pärjää aamutuimaan. Kehräsin itse shetlanninlammastopsista langan värttinällä ja neuloin pipon. Työ oli ihan ensimmäinen kehärykseni ikinä ja onnistui mielestäni mukavasti. Ainoa vain, että en ymmärtänyt silloin mitään villoista ja niiden laatueroista. Shetlanninlammas kun ei ole mitenkään maailman pehmoisinta villaa, vaan se on karkeaa ja pistelevää. En oikeastaan tajunnut asiaa, ennen kuin kehräsin kainuunharmasta. Siitä tehty kaulahuivi on ihanan pehmeä ja lämmin, eikä se pistele yhtään! Miksi, oi miksi minulla ei ole yhtä pehmoista ja kutittamatonta pipoa?

Pipon neuloisi illassa, mutta kun ei ole siihen lankaa, menee aikaa hieman pidempään. Varmaan viikon parin päästä saan jo pidempään suunnittelemani alpakkapipon, johon mallin löysin vauvaneuleista, mutta kokoa suurentamalla sopii aikuiseenkin päähän näin syyskeleillä. Ruskeaa villaa löytyy kaapista vieläpä kilotolkulla. Talvemmalle sitten ehkä toivottavasti ehdin tekaista koirankarvatumput ja paksuakin paksumpi villapipo on jo puikoilla, mutta odottelee vielä loppuja kavennuksia päälaelta tehtäväksi. Kesken ovat myös kaksi pitsihuivia..

Monta työtä, vähän aikaa, paljon intoa.. Jos sitä kevät-talvella sitten pitäisi kaikki vuosien pitämättömät kesälomat ja talvilomat pois ja uppoutuisi vain villan vietäväksi..

13. päivä perjantai on luonnollisesti kaikista paras päivä ottaa käyttöön sähköllä toimiva jättiläismäinen leikkuuterä, kaataa pässi maahan ja alkaa liikutella terää muutaman millin päässä lampaan iholta. Etenkin silloin, kun koko kerintäporukka on käytännössä ensikertalaisia. Kuulostaako hyvältä? Ei minustakaan, mutta niin vain kävi.

Pässit ovat onneksi vielä pieniä. Niillä ei ole vielä mahtavia sarvia, ei juurikaan elopainoa ja ennen kaikkea niillä ei ole vielä voimaa laittaa kovasti hanttiin. Kainuunharmaspojat siis joutuivat tyytymään kohtaloonsta ja kellahtamaan pressun päälle. Ensikertalainen kerijä kaivautui villan läpi pässin iholle, jonka jälkeen terä haukkaa villaa kuin itsestään. Ja niin se haukkaa myös ihoa, jos ei ole tarkkana. Tämä pässi kuitenkin säästyi vammoilta, kunnes teimme pientä siistintää saksien kanssa paikoista, jonne kone ei vain taivu. Tällaisia kohtia olivat mahanalunen, kainalot, takapuoli ja kaulan alapuoli. Pienen vekin lammas sai muistoksi, mutta ei mitään sen isompaa. Villaa tuli varmaan toista kiloa niinkin pienestä eläimestä. Ja ai että se on pehmeää vauvavillaa!

Toinen pässi päätti huutaa koko toimituksen ajan ja ensimmäiseksi kerityn oli tietenkin ihan PAKKO olla lohduttamassa maassa makaavaa toimitukseen alistunutta veljeään. Ensin terä ei halunnut pureutua höttöiseen villaan sitten niin millään, mutta terän puhdistuksen jälkeen alkoi villa leikkaantua. Vauhdilla se sitten menikin loppuun ja vauhdin kasvaessa myös tapaturmariski kasvaa. Onneksi ei mitään isompia haavereita käynyt. Villaa tuli vähän vähemmän, mutta kaveri onkin veljeään puolet pienempi, mutta sitäkin pippurisempi tapaus.

Kaiken lisäksi lampaat saivat vielä korvamerkit, jotta EU-säännöt täyttyvät ja eläinlääkäri on tyytyväinen. Merkittyinä ja ryöstettyinä lampaat jäivät laiduntamaan tyytyväisenä. Ei niitä tuntunut haittaavan ollenkaan, että koitos oli ollut jokseenkin niin järkyttävä kuin ensimmäinen kerintä nyt mitenkään voi olla. Kyllä herkkuja voi silti tulla ihmisten luota aina kerjäämään!

Nyt on ensimmäinen villasatsi pesussa. Kun saan alpakan karsasttua loppuun, vaihdan myllyyn lampaan ja sitten lampaan+koirankarva -sekoitteen. Sen jälkeen onkin vuorossa kilometritolkulla kehräystä kehräyksen perään. Vielä, kun saisi neuleprojektit siinä sivussa johonkin valmiustilaan niin hyvä olisi. Joulupukin konttiin saa sitten paljon pehmeitä, ekologisia ja taatusti mieleisiä joululahjoja!

Auringon lämmittämä katukivetys tuntui lohduttavalta syliltä ohuen mekkoni läpi. Se toi mieleeni turvallisen tunteen. Se sai kyynelteni vuolaan virran loppumaan. Niitä ei enää tullut, mutta silti sydämeni tulisi itkemään vielä pitkään.

En miettinyt enää kysymyksiä. En miettinyt miksi ja milloin, sillä tiesin niiden vastaukset jo. Ja silti sydämeni oli niin tietämätön kaikesta tapahtuneesta.

Se alkoi yhden asian kanssa. En tiedä miksi. Mutta edes sillä ei näyttänyt olevan merkitystä, miten kovasti yrität.

Hiljaa muistot palasivat mieleeni. Pala palalta ne rakensivat ehjän kuvan tunteistani ja viimeaikojen tapahtumista. Sinulle annettiin mahdollisuus selittää kahdessa ajassa kaikki, mitä tiedän, mutta lopussa silläkään ei ole väliä. Minä yritin niin kovasti ja pääsin niin pitkälle, mutta enää sillä ei ole merkitystä. Minun täytyi pudota ja kadottaa se kaikki, sillä lopussa kaikki katoaa pohjattomaan kuiluun, joka tarkoittaa minua.

Aika on valuva käsite. Kello tikittää elämää pois. Et katsonut ulos kellosta. Katso nyt, miten aika lentää pendoliinini siivin. Katso, se putoaa alas lopun päivänä. Katso, aika menee ikkunasta ulos oikealle. Yrittää pitää kiinni, eikä tiedä sen vain menevän.

Yhdelläkin asialla voi olla merkitys. Se yksi asia, en tiedä miksi. Pidä tämä mielessäsi. Edes sillä ei ole merkitystä, miten kovasti yrität lopussa. Minulle annettiin mahdollisuus selittää itselleni, miten kovasti yritin korjata kaiken, mutta edes sillä ei ole enää mitään väliä.

Katsoin hiljaa kauas kaukaisuuteen: siihen pisteeseen, missä tyhjyys kohtaa reunansa. En tiedä, miksi itkin. Eihän millään enää ollut väliä – ei sanoilla, ei teoilla. Ehkä se vain sattui niin paljon. Sillä sinä et tunnistanut minua enää. Jätit minut näytellen olevani omaisuuttasi. Tiesit paluuni sitten, kun kaikki olisi toisin. Havahduin hetkeksi ajatuksistani ja katsoin, miten illan viimeiset kultasäikeet loistivat kauniisti kuparinvärisistä hiuksistani. Hiljaa merestä nousi hopeanhohtoinen kuu, joka lipui kevyesti keskelle taivaan syvänsinistä merta vetäen perässään loputtomalta tuntuvan tähtipeiton päälleni. Yksi kerrallaan pienet laivat sytyttivät valonsa merkiksi siitä, että ne saapuisivat turvallisesti kotisatamaansa. Italian indigonsininen yö tuntui valuvan ylleni. Ja taas silmiini nousivat katkerat kyyneleet.

Ei, ei siksi, että tiesit paluuni, sillä lopussa kaikki tulee takaisin minuun. Minä vain yritin niin paljon ja olen yllättynyt, että se ylsi näinkin pitkälle. Täällä on vain yksi asia, joka sinun pitäisi tietää…

Kehräys, tuo terapeuttinen toimintamuoto, jossa jalka tekee yhtä liikettä ja kädet samanaikaisesti jotain aivan muuta. Ja lisäksi niiden käsien välistä valuu niin ihanan pehmeää, terveellistä ja turvallista kuitua, joka on peräisin lampaasta, koirasta, alpakasta... Siitä ei vain saa tarpeekseen.

Siitä on melkein vuosi, kun sattumalta innostuin kehräyksestä. Ostin villaa, värttinän ja kirjan, josta opettelin perusteet. Tunnetusti nälkä kasvaa syödessä ja viime keväänä kotiin löytyi vanha kaunokainen kirpputorilta.


Ikää leidillä on jo varmaan lähemmäs sata vuotta ja käyttökilometrejäkin on alla - ainakin lian ja kulumisen perusteella. Pienellä puhdistuksella ja kunnostamisella tuosta tuli ihan käypä peli ja rukilla kehrääminen alkoi. Alku aina hankalaa, mutta perinnerukin käsittely ei ollut kuitenkaan niin vaikeaa kuin olin saanut kirjallisuuden ja ihmisten käyttökokemusten mukaan ymmärtää.

Nyt tein löydön mummolan vintiltä. Sieltä löytyi peräti kaksi rukkia, joista toinen on omani kanssa samaa aikakautta, mutta vain paljon paljon huonompikuntoinen. Toinen on ehjä ja hyväkuntoinen 50-luvun kiikkalainen, josta tosin puuttui lyhty, kara ja kehrä. Rullia löysin vintiltä kyllä. Rukki on vielä hakematta kotiin, koska löytöhetkellä en ollut varma, saisiko siihen mistään uutta lyhtyä ja vajaalla rukilla en tekisi mitään. Meni pari päivää ja internetin ihmemaasta löytyi kuin löytyikin vielä kyseiseen rukkiin puuttuvia osia. Myös rullia! Ja mikä parasta - halvalla. Nyt vain odottelen rukin hakua kotiin ja kunnostusta.

Sillä välin olen kehräillyt vanhalla rukilla ja uudella lyhdyllä metrikaupalla lankaa. Ihanaa kainuunharmasta, joka on pehmeämpää kuin alpakka, sekä koirankarvalankaa, josta tulee lasten pipo kylmiin syyskeleihin.


Kehräämisessä on jotain koukuttavaa. Siitä tulee riippuvaiseksi. Rauhoittava karstamyllyn rohina ja vanhan rukin klonkutukset ja pikkukolinat saavat unohtamaan ajan, laiminlyömään kotityöt ja kadottamaan oman itsensä johonkin transsinomaiseen tilaan. Ja mikä on parasta, lopputuloksena on ihania neuleita, jotka lämmittävät kylmillä talvikeleillä.


Kainuunharmasta, koirankarva-lampaanvillainen karstalevy ja siitä kehrättyä kolmisäikeistä lankaa.

Työtä on tehtävä, jotta rahaa tulee. Mielummin tietysti tekee työtä, josta vähän jopa nauttii. Ainakin silloin tämä työ-kuvio on helpompi selittää itselleen. On muka mukavampi lähteä töihin joka aamu (tai joskus ilta). Ja ihan kivaa siellä toki onkin.. paitsi sadesäällä.

Olen töissä silloin, kun muut ovat vapaalla. Hymyilen, jotta asiakkailla olisi hauskempaa. Hymyilen, jotta oma oleminen olisi mukavampaa. Sadesäällä se on joskus kyllä vaikeaa. On märkä, kylmä ja epämukava olo. Kaiken lisäksi teen työtä, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Vai kuka keksi, että penkit pitää pestä sateella tai kivetys lakaista juuri silloin, kun taivaalta tippuva vesi toimii eri-keepperin tavoin ja liimaa kaikki roskat kivetykseen kiinni? Asiakkaat kyselevät, miksi sataa ja miksi minä en aio tehdä sateelle yhtään mitään. Hymy hyytyy. Asiakkaita on sateella vähän, eikä itsellä ole mitään järjellistä tekemistä.

Onneksi työkaverit ovat mahtavia. Etenkin ne kaikki nelijalkaiset. Niitä ei sadesää haittaa ja työpäivä tuntuu jo paljon paremmalta, kun on saanut vähän poniterapiaa ja jakanut rakkautta lehmälle, sekä saanut pari pusua takaisin päinkin. Aurinkokin taisi vähän pilkahtaa välillä pilven lomasta. Ja sitten koittikin jo aika lähteä kotiin..

Huoh.. Jo kolmas päivä ilman kahvinkeitintä ja kahvia. Tai kahvinkeitin on kyllä olemassa, lasinen pannu vain päätti poksahtaa tiskikoneen syövereissä, eikä noin vanhaan laitteeseen tietenkään saa enää uutta pannua mistään. Tänään sitten keittelin kuppiin tee-se-itse -viritetyllä menetelmällä, kun kofeiinipuutostila äityi liian suureksi. Ihan hyvää siitä tuli, vaikka vähän arvalla heitin puruja ja vettä sekaan. Kun tekee kahta työtä päällekäin, ei ehdi edes missään vaiheessa suunnitella uuden ostamista. Jospa tänään ehtisi käydä hieman katsastamassa sopivia malleja illalla, kun töistä raahautuu kotiin. Huomenna onneksi toisella työpaikalla, jossa kahviakin saa. Mielenrauhaa siis!

Kesä tulee pikkuhiljaa. Pian pääsee ehkä jo nauttimaan ensimmäisiä aamukahveja parvekkeella. Nyt se on vielä tosin hieman kaaoksen vallassa, kun multaa on vähän siellä ja täällä, eikä mikään oikein vielä nosta vihreää varttansa sen seasta. Ehkä sekin vielä kukoistaa. Sitä päivää odotellessa, täytyy tyytyä katselemaan vanhoja kuvia. :)

Huomenna kukonlaulun aikaan starttaa auto kohti Lahtea ja SUROKin näyttelyä. Mukaan lähtee tällä kertaa vain Winnie, koska Indy on nyt niin huonossa karvassa ja Flora on vapautettu näyttelyvelvotteista prinsessuutensa vuoksi. Winnie on todella hyvän näköinen, vaikka painoa on hieman päässyt kertymään. Ei se kuitenkaan liian lihava ole vielä - ainakaan toivottavasti. Meidän laumassa se on kyllä tukevimmassa kunnossa tällä hetkellä. Ahne pikku possu..

Joka kerta tuntuu tuo näyttelyihin pakkaaminen helpottuvan ja tavaraa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Ensimmäisiin näyttelyihinsä sitä pakkasi mukaan kaikkea sellaista ylimääräistäkin, mitä ehkä mahdollisesti saatettaisiin tarvita - eikä kyllä koskaan tarvittu. Kaiken tällaisen on oppinut jo jättämään pois. Etenkin, kun käy yksin näyttelyissä, oppii pakkaamaan vain tuikitarpeellisen mukaansa, sillä kaiken joutuu kantamaan itse. Jos on kantojuhta mukana, voi ottaa vähän ylimääräistäkin, erityisesti eväitä. Kissanäytteliyssä täytyy aina olla tiettyjä karkkeja, tiettyä mehua ja jotain muuta pikkunaposteltavaa. Ilman niitä päivä ei suju. Verensokeria täytyy vähän nostaa aina välillä, kun stressi ja ympäriinsä näyttelyhallissa juoksentelu saavat sen putoamaan vaarallisen lähelle ärhentelytajaa. Onneksi eväät eivät paina paljoa ja kotimatkalla ne kulkevat kätevästi mahassa. Muuten lisää kannettavaa on tullut omasta näyttelyhäkistä, mutta se on kyllä ihan ehdoton varuste. Etenkin ulkomailla, sinne ei lähdetä ilman omaa häkkiä!

Aina, kun joku kysyy, miten puolipitkäkarvainen kissa valmistellaan näyttelyyn, muistan kertoa, miten turkkia hoidetaan ympäri vuoden oikealla ruokinnalla, kampaamalla ja nyppimällä säännöllisesti ja ennen näyttelyitä kissa pestään hyvissä ajoin noin viikkoa ennen. Noh, todellisuudessa turkki harjataan joskus ja jouluna, nypitään viikkoa ennen näyttelyitä, kun muuten ei olla muka ehditty ja kissa pestään edellisenä yönä. Kuten nytkin, kissa vielä odottaa kylpyään onnellisen tietämättömänä, mitä pian tulee tapahtumaan.

Nyt tänään se tapahtuu. Se kaappiremppa, jota on suunniteltu, jahkattu ja vatvottu kohta puolitoistavuotta. Kaikki on ollut ihan valmiina, suunnitelmat, rahat, kaikki, mutta aikaiseksi ei vain ole saanut.

Kesän lopulla teimme päätöksen, että miehen syyslomalla on pakko saada aikaiseksi jotain. Viime viikolla purimme kaikki tavarat kaapista pieneen kerrostaloasuntoon. Laatikko sinne ja toinen tänne. Hyvin ne mahtuivat ja liikkuminenkin onnistuu, kun pujottelee ensin vasempaan ja sitten oikeaan ja varoo sitä kulmaa tuossa ja tätä tankoa tässä. Ja sama yöllä pimeässä..

Mutta eikös tullut sitten ilmoitus, että työkeikkaa pukkaa kuitenkin juuri tälle päivälle, kun olisi sitä muutakin tekemistä ollut. Ainahan se menee niin.. Onneksi mies sai appiukon avuksi ja vaihtaa kaapistot ilman minuakin. Nyt vain jännittelen, miltä kotona iltapäivällä näyttää ja onko siellä jokin paikka, mihin alkaa sitä jokapuolella olevaa kaaosta purkamaan. Sitten ei ole remontoimatta enää kuin vessa ja keittiö, jonka kanssa olen kyllä jo oppinut elämään.

Vielä kun joku ihana vaihtaisi talvikiekot auton alle..

Rämpyti, rämpyti, rämpyti.. Jokin kolisuttaa ja kovaa. Kelloon vilkaisu, seitsemän. Kissat tietenkin herättävät metelöinnillään koko rapun, vaikka osa varmaan onkin jo hereillä tähän aikaan aamusta keskellä viikkoa. Itse en olisi vielä halunnut olla, oli tarkoitus nukkua pidempään.

Ääni paikallistuu keittiöön. Mietin mahdollisia äänen lähteitä. Indy katselee akvaarion viereltä kuin sanoen: "en se minä ole". Ääni hiljenee. Päätän käydä vessassa ja palata takaisin nukkumaan, kun yllättäen ääni alkaakin uudestaan. Rämpyti, rämpyti, rämpyti.. Vaativasti. Palaan keittiöön ja lasken kissat. Yksi, kaksi - kolmas puuttuu. Winnietä ei näy missään. Kissa vastaa kutsuun keittiön nurkasta hätääntyneellä kurinalla. Samassa keittiökaapin alta tulee esiin tassu. Kissa on tunkenut itsensä jotenkin kaapin alle sokkelin taakse. Avaan alakaapin, mutta kaappi ei olekaan yhteydessä kissan piilopaikkaan. Hella syrjään, herkkuruokaa esille ja houkuttelua. Kissa saa kolosta ulos molemmat etutassunsa ja kuonon, mutta sen jälkeen se ei enää osaa vääntäytyä pidemmälle kohti vapautta. Tartun kissaa tassuista ja yritän auttaa kevyesti vetämällä, mutta kissa ei tunnu mahtuvan edes siten kolostaan ulos. Pieni paniikki alkaa hiipiä selkää pitkin, vaikka mitään hätää ei vielä olekaan. Kissa ei tuntikausia ole voinut olla jumissa. Jotenkin se on itsensä kaapin taakse saanut, joten samaa reittiä sen myös saa kolostaan ulos.

Käyn herättämässä miehen auttamaan ja pohtimaan ratkaisuja. Houkuttelemme herkuilla, leluilla ja kutsumalla, mutta ei - W ei pääse omin avuin loukustaan pois. Vaihtoehdoiksi tuntuu jäävän sokkelin rikkominen tai kaapin sisältä jonkinnäköisen kolon tekeminen. Pohdimme järkevintä tapaa rikkoa sokkelia siten, että sen saa vielä korjattua fiksusti sen jälkeen, kun kissa on ulkona pinteestään. Jossain vaiheessa Winnie selvästi kyllästyy odottamaan avustusta ja päättää ratkaista tilanteen ihan omin avuin. Häränraivolla se punnertaa itsensä hankalasta kolosta ulos, vaikka kylkiluut ja karvat ottavat hieman vastaan. Tyynesti se tallustelee keskemmälle lattiaa ja jää siihen keikistelemään ja kurisemaan. Kehräys on kova, kun tyttö tajuaa olevansa vapaa ja taas rakkaiden ihmistensä kanssa.

Päätämme mennä vielä sänkyyn jatkamaan unia ja pikkukissa seuraa kannoillamme mukaan. Se ei päästä ihmisiä silmistään hetkeksikään.

Sen verran järkyttynyt se taisi tapahtuneesta olla, ettei hetkeen änge itseään mihinkään liian pieneen rakoon. Winnie nukkui koko loppu aamun tiukasti kyljessäni kiinni kehräten tyytyväinen ilme naamallaan. Kolo, jonka olemassaolosta meillä ei ole ollut mitään tietoa koko asunnossa asumisen aikana, tukittiin samointein. Olipahan taas aamuun hieman seikkailua!

Raskas, mutta antoisa näyttelyviikonloppu on vihdoin ohi ja kissatkin ovat jo ehtineet vähän hengähtää. Kaikkineen menestystä tuli enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Molemmille päiville tuli yksi TP-tulos! Indy sai sertinsä ollen lauantaina tuomarin paras kastraattiuros. Sunnuntaina se oli mukana vain seuralaisena. Winnie sai molempina päivinä tuloksen ex1 ja tänään se oli lisäksi tuomarin paras nuori. Murkkuikä vähän painaa päälle, mutta eiköhän sekin tasoitu iän myötä. Talvelle ei ole suunniteltu näyttelyitä, mutta täytyy nyt katsoa, jos jokin sopiva viikonloppu osuisi kuitenkin kohdalle.