IRC-Galleria

Minä

Raiskattu
Hakattu
Jätetty
makaamaan verisille lakanoille

Minä vihaan sinua

Rakkaani
Mieheni
Uskottuni

Sinä tuhosit minut

Murhasit

Sieluni
Ruumiini
Tahtoni elää

Oksennan rakkauttasi
enkä ikinä anna
anteeksi

Minä vihaan sinua
viimeiseen hengenvetooni saakka

***

Miehen sormet silittivät naisen vatsaa hellästi. Piirsivät siihen kuvioita ja kulkivat ihon pinnalla juoksevia verisuonia pitkin kuin kartalla, päämäärättä. Nainen hymyili hellästi ja tunsi kuinka sormenpäät kutittivat häntä. Varjot laskeutuivat lakanoille ja naisen oli turvallinen olla.

Jostain syystä tuo muistikuva oli palautunut yhä useammin naisen mieleen. Se teki ajatuksista ja päätöksistä aina vain kaukaisempia. Himoahan se oli. Hän yhä halusi miestä. Rakkautta se ei enää ollut. Mies oli paha ja hänestä piti pysyä kaukana. Nainen katseli vuodetta.

Samoilla lakanoilla nainen oli itkenyt ensimmäisen tappelun jälkeen. Samassa huoneessa pelännyt milloin mies lyö toisen kerran. Tässä kodissa seinien sisällä elämä oli muuttunut taivaasta helvetiksi ja takaisin liian monta kertaa. Ja liian monta kertaa oli aloitettu alusta vain jotta anteeksipyynnöt menettivät merkityksensä. Sillä että sanoo rakastavansa ei ole mitään tekemistä sen kanssa tarkoittaako sitä. Mutta sanoilla on aina tekoja pitemmät varjot, niillä voi hallita toista paremmin.

Edes vauvan odotus ei ollut muuttanut mitään. Pieni hetki vaaleanpunaisia unelmia, odotusta onnesta ja siitä että elämä alkaa ilman huutoa, mustelmia tai veren makua ja hajua. Ilman pelkoa. Pienen ohikiitävän hetken nainen oli riittänyt. Ollut tarpeellinen, yhtä tarpeellinen kuin vauvan tulo tasoittamaan tietä tulevalle. Kunnes mies oli taas ahdistunut, hermostunut jostain olemattomasta. Ja elämästä oli tullut punainen pilvi joka levisi lattialle.

Unelmien raiskaaminen sattuu eniten. Niiden murhaaminen. Ja se, ettei asiat muutu. Paljon voi antaa anteeksi, aina rakkauden nimeen. Näille lakanoille nainen oli vuotanut kohtunsa tyhjäksi. Sen se oli vaatinut, ettei enää osannut antaa anteeksi. Tai unohtaa.

Nainen sulki oven takanaan kiinni. Mies ei tulisi kotiin ennen iltaa eikä hän olisi odottamassa. Ei enää koskaan. Menisi aikaa ennen kuin nainen parantuisi, jos rikkinäistä astiaa enää elämä voisikaan liimata kokoon. Mutta siltikin. Epävarmuus tulevasta oli monin kerroin parempaa kuin illuusio rakkaudesta, jota ei koskaan ollutkaan.

***

En minä tiedä.
Miksi rakkauden pitää raadollisimmillaan satuttaa kaikkia? Tappaa ja tuhota...

Minä en vain tiedä.

Onneksi.

Minun maailmassani edes jotkut asiat ovat säilyneet puhtaan vaaleanpunaisina. Mutta liian lähellä olevien ystävien arkipäivää tuokin elämä on... Eikä saisi olla. Naisia ei saisi pitää pahoin. Ei kohdella kaltoin. Laittaa seinää vasten ja alistaa. Se ei ole rakkautta. Se on hyväksikäyttöä, julmuutta, pahuutta. Ja jonkun pitäisi pystyä lopettamaan se.

Olisi jo aika.