Huomenna lääkäriin.
Koskee kun hengittää. Kuumekukkasia. Aaltoilevia vilunväristyksiä.
Minä vihaan sitä pientä orpoa oloa, joka tulee joka kerran kun sairastaa. Kun on niin vitun avuton, saamaton, sairas. Näinä hetkinä toivoisi, että joku tulisi ja silittäisi. Ottaisi syliin ja sanoisi, että aamulla kaikki on hyvin.
No, joskus on ihan sopivaa sanoa että on pieni. Sairas. Eikä jaksa. Mutta vain joskus. Useimmiten sitä on pakko klaarata. Asiat osaa klaarata. Mutta ei koskaan silloin kun on kipeä.
Minä olen pöpömagneetti. Kävelevä sellainen. Etenkin talvisin. Mikä tahansa tuolla ulkona elääkin pakkasen ja lumen keskellä, se bongaa tasan minut matkalla kauppaan, tai verottajalle, tai kun olen lenkillä. Se vaanii minua ja salakavalasti tarttuu takin ja kaulaliinan helmaan kiinni, kutittaa nenää ja kiipeää kurkkusta alas keuhkoihin. Tekee sinne pesän ja elää mukavaa elämää kunnes saa antibiootin ajamaan sen pois. Ja on taas vähän aikaa terve. Vähän aikaa, kunnes uusi pöpöpirulainen näkee minut ja päättää yrittää romanssia.
Kuumeinen olo.
Pitää juoda teetä ja koittaa unta. Kun väsyttäisi ja joka paikkaa kolottaa.
Jaksaisi huomenna aamusta soittaa sen lääkärin...
Minä vihaan sairastamista.
Tulisi jo kesä.