IRC-Galleria

Minä tarvitsen kahvia, että käynnistyn. Ilman sitä koko aamu menee jossain ihmeen usvassa, jossa mistään ei saa kiinni. Vaellan päämäärättä sukat kurtussa parvekkeelle tupakalle ja takaisin. Pienet on ihmisen polut - aina joskus.

Mutta kahvi... Jos sitä saisi pumpata suoraan suoneen niin mikä ettei. Tänne ja heti. Mieluiten hyvälaatuista kahvia sitten, kuka sitä jollain Pirkan paskalla haluaisi itseään myrkyttää? Tuskin kukaan, vaikka sellaisiakin löytyy. Kahvin pitää olla hyvää, nautinnollista, tuoretta ja tuoksua alkavalle päivälle. Se pitää nauttia maidon kanssa isosta sinikukkaisesta kupista, sellaisesta johon menee viilenevää juomaa hitusen liikaa, niin että tekee mieli hetkellisesti juosta taloa ympäri ja heiluttaa huutaen käsiä ilmassa. Virtaa! Voimaa! Ja kofeiinihuuruista elämää! Perkele.

Aloitin sitten tällä viikolla salilla käymisen. Hyvä minä. Pumpataan rautaa ja löydetään lihaksia. Mikä sinällään on mielenkiintoista, muistaa, että tuska on joskus nautinnollista. Musiikkia mielialan mukaan ja minä olin hetken hurmiossa. Ainoana miinuksena on se, että parin tunnin kuluttua olisin halunnut hiipiä tupakalle. Asia, mistä saliohjaaja ei ollut mielissään, ja esitti vienon toivomuksen, etten nyt sentään menisi kuitenkaan. Natsitouhua - tai sitten minusta on tullut nikotinisti. Mene ja tiedä. Mutta onko silläkään väliä?

Muutenkin ollut mukava viikko. Vaikka isukki joutui sairaalaan verisokeritasaukseen, ja minä olen elänyt näin muutaman hetken kahden asunnon kotia, ja siskojen kanssa aloitettiin isukilla remonttikin, niin tämä on kaiken kaikkiaan ah niin paljon ihanampaa elämää kiireineen kuin vain se, että aikaansa viettäisi miettien josko jotain tapahtuisi. Jotain erilaista. Nyt sitä saa mennä ja juosta ja unohtaa arkiset huolensa kun repii tapetteja irti ja käy lenkillä koiran kanssa. Porhaltaa nenä kiinni liisterissä ja maalissa, ja miettii kuinka sovittaisi vielä oman elämän tähän kaikkeen. Kuka joskus sanoikaan että kiire tappaa? Se on tekemättömyys joka vie passiiviseen kuolemaan. Aina se.

Rakkaudesta sitten... Keväthän on sen aikaa... Eilen tuli juteltua kaverin kanssa, ja mietittiin taas rakkautta (kuinka ollakaan...) ja sen vaikeutta aina silloin tällöin, ja minun epävarmuuksiani ja pelkojani nyt tällä hetkellä, ja sitä, kuinka vaikeaa minun on luottaa ihmisiin. Luottamus on jotain sellaista, että kun tarpeeksi paskaa on elämässä sattunut, sitä alkaa tajuamaan, että sen osoittaminen saattaa olla yllättävän hankalaa. Ketään ei saisi tuomita ennalta sen mukaan mitä joskus on tapahtunut. Asiat ja ihmiset pitäisi aina ottaa tapauskohtaisesti. Ja minä olen aina ollut niin vitun hyvä neuvomaan muita, se tarkkanäköisyys pitäisi suunnata omaan elämään, ja omaan suhteeseen. Oppia ikä kaikki vai mitä? Kaiken kaikkiaan, tuli mitä tuli, hän on silti yksi niitä ihmisiä minun elämässäni, joista haluan pitää kiinni. Pitäisi muistaa sanoa että rakastaa hiukan useammin. Pitäisi kertoa mitä toinen merkitsee. Ja pitäisi uskaltaa luottaa. Niin paljon pitäisi-sanoja... Eikä mikään parane, ellen minä itse omia ajatuksiani muuta, ja pelkojani kohtaa. Ei hänkään lue ajatuksia, vaikka minua ymmärtääkin. Joskus jopa paremmin kuin minä itse. Joten.. Minä uskallan. Minä sanon ja minä rakastan. Omalla pienellä tavallani. Ja katsotaan mitä tulee. Päivä kerrallaan. Sen on riitettävä, minullekin.

Minulla on muuten outo tapa ripotella kirjoja pitkin päivittäistä kulkureittiäni. Hassu asia, johon en ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota, tai sitten ennen niitä kirjoja ei ollut joka paikassa. Nykysin niitä löytyy jopa laukusta. Niitä on pinona sängyn vieressä, tietokoneen luona, keittiössä, kylpyhuoneessa ja jopa tyynyn alla. Tarinoista on tullut minulle tärkeitä, ja kirjoja pitää olla. Ne on minulle rakkaita ja osa jopa korvaamattomia. Niitä pitää lukea yhä uudestaan, alleviivata parhaat kohdat ja taittaa sivut hiirenkorville muistilapuiksi. Ne pitää elää hengittämään, lukea ääneen ja ajatuksella. Sanat... Yhä tärkeämpiä ja silti ne merkitsevät oudon viehättävällä tavalla aina vain vähemmän. Kenties niitä alkaa ymmärtämään.

Kenties ensi viikolla olisi aikaa lukea enemmän.

Kenties.

Ei saa vannoa mitään. Kuka tietää mihin elämä vie ensi viikolla.