IRC-Galleria

En mä tiedä. Siitä ei koskaan saa selvää. Se vaan on. Siis ON. Siinä ja kokonaan. Mun. Ja ku se nukkuu se tuoksuu unelle, mun prinssi ruusunen.

Se alko ihan pienistä asioista. Se tuli viereen istumaan ja katteli mua, silleen ovelasti, ihan ku se ois haastanu riitaa, tai sille musta tuntu, et se arvioi ja miettii, punnitsee näkemäänsä. Ja mulla nous karvat pystyyn, niskaa myöten, ja se vaan katteli. Taisteluhaaste, tai niin mä luulin, ja se vaan sanokii et se tykkää näkemästään, ja sai mut hymyilemään. Vitun AD/HD.

Kerran me tehtiin ruokaa, jotain omituista keittoa, eikä se taaskaan suostunu kuorimaan sipuleita, se ei koskaan kuori niitä ja se tiskaa astiatkin ihan hassusti, ja nostaa ne piruuttaan mulle liian korkealle, mut kuitenki, ja se nuuskutteli sitä soppaa ja sirotti suolaa kämmenelle ja mausto sitä niin vitun tarkasti et mä repeileilin omiani, aika hyvää siitä tuli. Miksei ois tullu. Vaiks pääasia oli, et ei tuossa tilanteessa mitään omituista ollu, se vaan jäi mieleen. Se ja sen narkomania teehen, ei koskaan tupakkaan, mut tee.. Sellasta omituista hedelmälitkua jota se mullekin tyrkyttää.

Sil on nätit silmät, ne nauraa. Ja se uikuttaa oudosti ku näkee mut. Silleen hassusti. Omituinen vipeltäjä se on. Just sopiva.

Hei, kaikki ei oo sopivia. Mut toiset on, ne on niiku palikoita. Ne sopii erilaisiin paikkoihin, niitä tajuaa vaikkei oikeestaan toista koskaan voi tajuta, mut toiset vaan on siinä ihon alla heti, sydämen lähellä tai sit ne ei oo ollenkaan. Sellasta outoa jotain.

***

Trlalalalaaa