IRC-Galleria

"Siitä on kauan, hän sanoi - monta monta vuotta. Vanhan ukon juttuja, rakkaani. Älä sinä kiinnitä niihin mitään huomiota.

Hän sytytti piipun ja tuprutteli ääneti hetken tai kaksi ennen kuin sanoi: - Mutta minä tiedän, mitä nuoruus merkitsee, ja rakkaus ja onni, vaikka olen aina ollut rampa, ja tytöt nauroivat minulle aina."

- Edith Nesbit: Abraham-sedän romanssi -

Monta kertaa, kuten kyseisen novellin kertojaminä osuvasti toteaa, rakkaus on enimmäkseen mielikuvitusta ja hullutusta, silti se todellisin asia elämässämme. Mikään ei ole entisellään, kun maailmaa katselee vaaleanpunaisten lasien läpi, ja sitä tunnepitoista hattaraa valuu sokerisiirappina sormien välistä, tahmaa suupielet liimaten ne ikihymyyn ja yhtäkkiä varikset kuulostavat leivosilta.

Rakkaus, olla rakastunut, rakastaa, olla rakastettu. Vailla eilistä, huomista, vain tässä hetkessä. Kauniina, täydellisenä, vailla virheitä, syntejä, kipuja tai salaisuuksia.

Rakkauspaskaa. Tunnepitoista eltaantunutta unelmaa. Noinhan ne skeptisimmät sanovat. Ne, joiden suojamuurit yltävät tästä jo taivaaseen ja siitä yli. Peittää auringon, tekee elämästä turvallisen ja suojaisan, tyynen ja ah niin tylsän. Ei tunteita - ei heikkouksia. Kirkasta ei-mitään.
Ei mitään...

Mutta minä haluan niin paljon!

Haluanhaluanhaluan!

En minä tyydy tähän! Ei niin, ettei tämä hetki olisi hyvä. Se on. Ja tuleva on kenties vielä parempi, mutta Luojani jos minä tyydyn koskaan mihinkään puolittaiseen! Ei sellaista, ei minulle. Ei kiitos. Mieluumin minä tunnen, niin hyvän kuin pahankin, kuin kasvattaisin itselleni sellaisen panssarin, etten koskaan kohtaisi ketään ihmisitä - eikä kukaan kohtaisi minua.

Ei minun tarvitse kaikkia miellyttää. Nyt ei ole kyse siitä. Vaan rakkaudesta. Minä uskon, ettei se pakosta tule kenenkään luo, muttei se myöskään kierräkään ketään, jos sille pysyy avoinna. Mutta avoimena pysyminen vaatii sen, että uskaltaa tuntea. Vaikka kerran, kaksi, kuusi.. kuka laskee.. olisi särkenyt sydämensä, aloittanut alusta, polttanut liikaa, ja huutanut maailmalle.

Se on elämää.

Ja kaiken sen minkä elämä minulle suo minä otan kiitollisena vastaan.

Koska minä haluan.
Koska minä uskallan.

Elää ja
Rakastaa.

Irina - Kipu Kasvattaa

Miten sä voitkaan olla
Noin tyhmä ja viisas samalla
Sun
ristiriidat mut hajottaa
Ei tällaista kestä
Sä sanot
et tahtoisit niin
Uskoo yhteisiin unelmiin
Mut kaikki
vaan ei oo kohdallaan
Sen sinusta huomaa

Mikä
mussa on vikana
Mikä saa sinut pelkäämään
Kättä
ojentaa
Mä en vieläkään tajua
Mitä siinä voi
menettää
Jos heittäytyy

Sä tiedät panokset
pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei helpolla
Voi
voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Oletsä koskaan
ollut
Yhtään sen varmempi kuin nyt
Tai pystytkö siihen
ollenkaan
Taistelenko yksin

Tahtoisin sun
näkevän
Miten paljon mä tahdonkaan
Että vois kantaa
Mut leikit sä sokeaa
Vai johtuuko tää siitä
Et sä et
tahdo

Sä tiedät miten sääntöjä kierretään
Ja
kuinka niistä viidakko väännetään
Johon eksyy, johon eksyy,
johon eksyy
Sun leikissäsi ei ole voittajaa
Miten tää
auttaa kumpaakaan
Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin

Sä tiedät panokset pelipöydällä
Ja tiedät että niitä ei
helpolla
Voi voittaa, ei voittaa, ei voittaa

Sä
tiedät että kipu voi kasvattaa
Mut se ensin täytyy kohdata
uskaltaa
Ja voittaa, ja voittaa, ja voittaa

***

Ei se ole helppoa luottaa. Tai uskaltaa rakastaa.

Minä tiedän.

Mutta näytä minulle yksikin ihminen, joka ei ole särkenyt sydäntään tässä hullussa ihanassa maailmassa, ja minä näytän sinulle ihmisen, joka valehtelee.

Kivusta huolimatta pitää uskaltaa. Pitää ojentaa sormet ja koskettaa sitä, joka pääsee lähelle. Tehdä toisesta aito. Sillä ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä, odottamassa, varalla.. ottaa esille silloin kun itsestään tuntuu sille ja kenties ehkä uskaltaisi tunteakin jotain. Maailma vie ihmisiä.. ja joskus voi herätä huomaamaan, että äsken hän, joka oli kosketusetäisyydellä sormenpäistä onkin jo mennyt. Ja tajuaa kuinka arvokasta menetti.

Uskaltaa rakastaa, ja uskaltaa ottaa vastaan kaikki mikä tulee.

Miksi se mukamas olisi niin kamalan hankalaa....?

Heed - Nothing

Followed by the morning breeze,
In the sun I rest my head.
Thinking of the memories
And times we had in the past, dream.

No one can live life in loneliness,
Only stars in the sky far away...
In the void there's nothing to say or embrace.
Empty souls are lost deep in there.
Like astray in time and in space.

Walking in the sands of life,
Where the lost will burn his feet...
Suffering from sad melodies,
Chanting life can never be the same now...

No one can live life in loneliness,
Only stars in the sky far away...
In the void there's nothing to say or embrace.
Empty souls are lost deep in there.
Like astray in time and in space.

In the heart of a strange and wild moon.
There's a brave light shining for all.
The thing of knowing the end of a life.
Gives us time for heeding the call, dream on.

No one can live life in loneliness,
Only stars in the sky far away...
In the void there's nothing to say or embrace.
Empty souls are lost deep in there.
Like astray in time and in space.

In avoid there's nothing to say.
Empty souls are lost deep in there.

Sinun jäljiltäsi katson itseäni

Miten hellästi sinä kosketit ja kuitenkin minussa kaikki järkkyi.

- Vuokko Koistinen -

***

Elämässä törmää muutamanlaisiin ihmisiin.
Niihin, jotka tulevat elämääsi vähäksi aikaa ja jättävät silti lähtemättömän jäljen,
niihin, jotka tulevat olemaan merkittävä osa sinun maailmaasi, ja niihin,
joilla ei yksinkertaisesti ole mitään väliä.

Minua on siunattu monin tavoin.
Minulla on ollut onni, ilo ja kunnia saada tuntea edes pieni hetki sellaisia ihmisiä,
jotka vain olemalla itsensä, ovat järkyttäneet koko pientä maailmaani.
Sanoin ja teoin, vain olemalla siinä, he ovat päässeet ihon alle.
Ei niin, että he kaikki olisivat minun elämääni jääneet. Ei toki, kaikkia meitä ei ole
luotukaan olemaan paikallaan. Ja joskus, toisinaan, aika useinkin, elämä vie meitä
eri suuntiin. Vie koska sen kuuluu viedä. Mutta se pieni maaginen hetki, kun polut ovat
kohdanneet, on ollut Merkittävä Tapahtuma. Ja minä olen saanut noista hetkistä jotain,
ajatuksia, tunteita, opetuksia.. Ja niiden merkitystä ei kukaan voi viedä minulta pois.

Minulla on muutama ihana ystävä. Rakkaita, jotka ovat tulleet jäädäkseen minun elämääni.
Ihmisiä, joiden mielipiteillä on väliä. Sellaisia, jotka eivät tuomitse, eivät kritisoi, vaan
hyväksyvät minut sellaisena kuin minä olen. Vajavaisena, täynnä virheitä, ihmisenä.
Toki ystävillä on oikeus sanoa mielipiteensä, ja minun onnekseni he sanovatkin, pudottavat
maan pinnalle silloin, kun minä leijun liian korkealla, rakentelen pilvilinnoja tai leikin sitä
kuuluisaa kusipäiden kuningatarta. Taito, jonka minä osaan valitettavan hyvin. Ja silti,
kaikesta tulikivestä ja tappurasta huolimatta, he ovat vielä siinä. Aina silloin kun minä tarvitsen
tukea, hoivaa, lempeyttä, kannustusta tai vain jonkun olkapään jota vasten itkeä. Silityksiä ja manausta. Tai vain jonkun, joka vie käskee skarpata, koska Elämä on, ja sellaisena se pitää
osata ottaa vastaan.

Minä rakastan heitä. Olen kiitollinen heistä. Ja heille minä olen siinä. Koska sitä on Ystävyys.
Jakamista ja antamista, vastavuoroista vaikutusta hyvässä ja pahassa. Ja sitä, että
virheille voidaan nauraa yhdessä. Omille ja muiden. Milloin mitenkin.

Vaikkei ketään voi tiivistää muutamaan lauseeseen, sanaan tai adjektiiviin, niin jotain yhteistä
heillä silti on. He vain Ovat. Se riittää. Se yksinkertaisesti vain riittää. He Ovat.

Ne kenellä ei ole väliä... Mitäpä heistä sanoisi?
Tähän ikään mennessä minä olen oppinut, ettei kaikkia voi miellyttää, eikä siihen edes kannata ryhtyä. Minä olen minä. Ja jos se ei riitä, jos minä en riitä, niin so be it. Sitten minä en riitä, ja se ei ole minun ongelmani. Minun maailmani tuskin suistuu radaltaan, jos joku jossain mielensä pahoittaa siitä, etten minä välitä. Kaikkia ei voi rakastaa. Kaikista ei edes tarvitse pitää. (Vaikka toki aina voi koittaa ymmärtää. Asioilla on niin monta puolta kun on katsojaakin.)

Minä en kenties ole maailman helpoin ja ihanin ihminen. Mutta jossain, joskus minä ilmeisesti olen tehnyt jotain hyvää, jotain oikein, kun minä olen nämä läheiseni elämääni saanut.

Paljosta saa olla kiitollinen. Ja teistä rakkaani... Teistä minä muistan olla kiitollinen päivittäin.
Niistä jotka ovat siinä, ja niistä, joiden kanssa polut kohtasivat. Edes vähäksi aikaa.

Jos koskettaa perhosen siipiä, osaako se silloin enää lentää? Osaako… vai tuhoaako kosketus, hellä ja ohimenevä jotain kaunista ja viatonta? Tuhoaako? Vaikka ei tahtoisi mitään pahaa, ei julmaa tai peruuttamatonta, haluaisi vain koskea?

***

Askeleita
Pieniä ja haparoivia

Matkalla Huomista kohti

Kädet nyrkissä
Leuka koholla

Virheitä matkan varrella
Sallittuja ja suotavia

Opettele elämään

Kuuntele
Katsele
Kosketa

Elämä opettaa

Kaikki tunne
Tässä hetkessä


***

Sinä, joka luet tätä, kuvaile minua yhdellä sanalla.
Siis vain yhdellä ( ! ), ja sen jälkeen laita tämä omaan päiväkirjaasi, jotta näet mitä muut ajattelevat sinusta.

Olit sitten kuka tahansa, laita kommenttia, jos eksyt päiväkirjaani lukemaan.


***

Varastettu pauluskalta. Kiitos murutus :x

No niin, minulla ei ole tapana päästää ihmisiä lähelle.
Ei sen puoleen, että minä niitä edes kaipaisin.
Kyllä minä kannan suruni ja murheeni, huoleni ja ongelmani itse.

Ja jos minä ryömin miinakentän läpi, se tapahtuu täysin omasta vapaasta tahdostani.
En minä voi syyttää ketään niistä lukemattomista virheistä, joita olen tehnyt. En vedota siihen, että minua olisi "johdettu harhaan". Itse minä olen kokonaan vastuussa omasta elämästäni ja kaikista teoistani. Olen se henkilö, joksi olen itseni tehnyt. Voin vain tarjota niille hyvän tekosyyn; se tuntui sillä hetkellä täysin hyvältä idealta.

Minulla on sisälläni kipinä, vaikken tiedä mitä hittoa olen tekemässä Todellisessa Maailmassa, mutta se kipinä suojaa minua maailman kuonalta. Kutsu sitä sitten vaikka Onneksi. Se voi olla hyvä nimi sille. Kenties minun pitäisi harjoitella läheisyyttä, ja hieman laskea suojamuurejani, jotta uusien ihmisten tulo elämääni helpottuisi. Kenties, mutta säilyttäisinkö silloin Onneni? Sen joka suojellut minua? Turha on turhaa, ja siitä on päästävä eroon, että tilaa riittäisi sille mikä oikeasti merkitsee jotain.

***

Sanoihin voi hukkua.
Ne ovat vaarallisia.
Ne elävät omaa elämäänsä.
Jos niiden antaa.

Elämää internetissä.
Peilimaailmassa.
Tarinassa ei vain ole Liisaa.

Virheet voivat olla hetkellisesti hyvä idea.
Tekosyy, joka kattaa kaiken.
Paitsi sen, että kokeili
tylpällä veitsellä.


****

Koko alkava vuosi on ollut yhtä henkistä turpaansaantia.
Ilmeisesti kohtalo vie juuri sinne minne pitääkin,
ja minun on vain annettava periksi. Otettava oppia niistä virheistä,
joita on tullut tehtyä, ja korjattava ne. Opittava läksyni.

Kun vain joku ensin kertoisi mikä se on.
Tällä hetkellä minulla itselläni ei nähkääs ole
mitään vitun aavistustakaan koko asiasta.

Selviääkö kaikki?
Varmasti. Tottakai.

Millon...? Se onkin jo ihan toinen kysymys.

***

Tänään voisi tehdä mieli vaikka vetää pää täyteen.
Ei se helpottaisi, ei olisi edes hyvä idea. Mutta luojani,
nyt se voisi kuitenkin tehdä ihan hyvää.

Maailma ei järky radaltaan, ei mitkään taivaankannen tähdet himmennä loistoaan vaikka poika ei rakastakaan tyttöä. Vaikka tytöstä tuntuu, että jäätyy hitaasti hengiltä ja sielu kuristuu sen painon alla ettei koskaan kyennyt koskettamaan pojan maailmaa. Maailmaa, joka on suurista lakeuksista avara ja täyttyy kunnianhimoisten susien kutsuista.

Ja tyttö koitti niin kovasti piirtää sormenpäillä omaa jälkeään pojan olemukseen hitaasti ja hellästi ja täynnä rajatonta rakkautta, mutta kylmä sade huuhteli ne pois. Ne eivät kestäneet edes muistoissa ja liian nopeasti poika unohti tytön. Unohti koska niin on hyvä ja helppo ja parempi ja naisia on maailman markkinat täynnä. Maalattuja ja kauniita naisia ja sellaisia, jotka eivät kanna turhia toiveita sylissään. Naisia, jotka sopivat pojalle paljon paremmin.

Mutta tyttö sulki sydämeensä muiston pojasta ja niistä hetkistä, jolloin tytön oli hyvä ja lämmin olla pojan kanssa vaikka tieto tulevasta erosta soikin jossain mielen perukoilla vahvana helvetin kellojen lailla, koska tuollaiset pojat eivät koskaan opi rakastamaan vaikka rakastelisivatkin, koska maailma on heille paljon suurempi ja houkuttelevampi kuin mikään muu. Oman aikansa tyttö kantoi muistoa pojasta hellänä mukanaan, koska vaikka nuo hetket vielä olivat arpia tytössä, ne olivat syntyneet halusta olla ihminen pojalle. Eikä koskaan, jos kulkee sydän kämmenellä, säily ehjänä ja välty surulta ja kivulta, mutta sekin on parempi kuin olla koskaan tuntematta mitään. Eikä elämä lopu, se virtaa ja vaihtaa suuntaa joen lailla ja silottaa rosoisenkin kiven lempeästi ja huomaamatta eikä tyttö vihaa koska ei pysty siihen. Ei ole mitään vihattavaa. Kuinka koskaan voisi vihata olemattomiin jotain niin kaunista kuin ne hetket, jotka tyttö ja poika kerran jakoivat? Tässä ajassa ja paikassa riittää että rakasti.

Ja niin tyttö toivottaa pojalle hyvää matkaa ja päästää irti. Ajatuksen pojasta on hyvä antaa mennä ja kiittää siitä kaikesta, jota rakkaus tytön elämään toi vähäksi aikaa ja jatkaa matkaa eteenpäin kohti uusia seikkailuja, uusia tarinoita elämän satukirjassa. Ja tyttö vetää peiton uniensa katoksi ennen kuin uusi huominen koittaa.

Älä katsele minua noin. Minä näen kuinka ajatuksesi juoksevat. Minä saatan jopa kuulla sen. Hiljaisen äänen joka sinusta lähtee. Se täyttää tämän hetken ja minä pelkään sitä. Tuomiota, joka piilee katseessasi. Hiljaisuudessa, joka on pakko rikkoa. (Riko se, riko nyt.) Sytytän tupakan ja katselen kuinka savu kohoaa kattoa kohti. Sekin pakenee sinua. Minunkin tekisi mieli. Luoja kuinka minun tekisikään mieli nousta ja lähteä. Ei sellaista suloista voittoa sinulle kuitenkaan. No, puhu nyt. Älä piinaa minua. Ajatuksia, ajatuksia, ajatuksia… ja hiljaisuus jatkuu.

Siirtelet kahvikuppia hitaan varmasti. Se on sinun tapasi leikkiä. Minä tunnen tuon tavan. Joskus aikaisemmin, kun kaikki oli vielä uutta ja viehättävää sinussa minä pidin tuosta tavasta. Nyt se vain ärsyttää. Anna sen saatanan kupin jo olla! Jätä se rauhaan! Puhu minulle! Jokainen ihokarva ruumiissani on jo kauan aikaa sitten noussut pystyyn, kauhu kiertää vatsassa, se on lamaannuttanut minut ja sanat ovat unohtuneet. Kaikki ne puheet joita olin kauan mielessäni opetellut ja kerrannut tätä tilannetta varten. Kun sinä olet jättämässä minut.

Ei näin pitänyt käydä. Sinä olit minun avaimeni onneen. Minä luotin ja uskoin sinuun, siihen että minä sinulle riittäisin. Kaikkiin niihin sanoihin, lupauksiin joihin minut hukutit. Ja samat sanat tulevat minut nyt tappamaan. Särkemään sieluni ja lakaisemaan sen maton alle. Ei niin ettei elämä jatkuisi, totta kai se jatkuu. Kohta minä otan laukkuni, nousen ylväästi pää pystyssä tästä tuolista ja kävelen tuosta ovesta ulos eikä kukaan, ei kukaan koko kahvilassa tiedä että sinä minut olet tappanut. Että ulospäästyäni nielen kyyneliä ja poltan liikaa tänä iltana koska viha täyttää minut. Viha sinua kohtaan. Sinua, jota minä rakastin vielä eilen enemmän kuin elämää.

Pyysinkö minä liikaa? Sidoinko minä sinua? Seisoinko tiellä matkallasi kohti jotain suurempaa ja parempaa (parempaa kuin minun rakkauteni)? Minä tiedän, on turha kysyä, etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka palavat sisälläni kaipuusta totuutta kohtaan yhtä paljon kuin uteliaisuudesta ja tahdosta kiduttaa itseäni vielä viimeisen kerran vuoksesi. Minä niin haluaisin tietää. Mutta nyt ei edes kannata täyttää hetkeä kysymyksillä. Minä tarvitsen kaiken energiani, kaiken tilan ja koko olemukseni ja vahvuuteni siihen, että ilma riittää hengittämiseen. Ja sitä paitsi... minä pelkään vastauksiasi.

Ei ei ei… älä itke. Nyt se on sanottu. Viimeiset sanat, viimeiset hyvästit ja tilanne jää riippumaan kahvikuppien yllä painostavana ja kosteana. (No.. tunnustele itseäsi nainen. Vieläkö hengität? Jatkuuko elämä?) Sytytän uuden savukkeen. Tunnen kuinka se lämmittää kylmiä sormiani ja mietin tältäkö se tuntuu kun sielu jäätyy.

Muistutan itseäni, että varmaan olisi viisasta jo nousta ja lähteä. Hyvä idea. Pakkaan tavarani, piilotan omaisuuteni laukkuun ja puhallan savurenkaita. Niin… se puhe, se jota aloin opettelemaan jo ensimmäisellä kerralla kun varoitusäänet, ne pienet helvetintiut alkoivat soimaan mielessäni. Miten se alkoi.. tai päättyi? Niin, muistanhan minä. ”Kiitos vitusti ei mistään” sanon hymyillen. Toivotan hyvää päivänjatkoa ja lähden. Siniset silmät porautuvat loittonevaan selkääni mietteliäinä ja tunnen sen. Huomaan tuntevani kummallista mielihyvää. Tänä iltana päätän soittaa musiikkia, itkeä vähän ja polttaa paljon. Huomenna alkaakin jo sitten kaikki muu. Kaikesta kivusta, pahasta olosta ja surusta huolimatta elämä ei tähän loppunut.