Jees, nyt vuorossa juopon jorinoita. Välillä tapaa iskeä "ikävä" menneiden aikojen perään. Ikävä lainausmerkeissä koska en tyiedä onko se oikeaa ikävää... voiko sitä aikaa ikävöidä, aidosti? Sehän oli kamalaa, se loppuaika. Ja loppuajalla meinaan varmaan ainakin kahta vikaa vuotta, 2012-2013. Vaikka ei sitä silloin sellaisena pitänyt, siis kauheana. Eihän sitä rakkaastaan halua pahaa puhua/ajatella,eihän?
Se oli yksinkertaisesti mun ELÄMÄÄ. Elämäntapa. Olin elämäntapajuoppo kun en muutakaan keksinyt, osannut elämälläni tehdä. Luuserin ratkaisu, luuserin valinta, sanoo ehkä moni, ainakin ajattelee. Saatoinpa minäkin niin ajatella. Ne olot oman itseni suhteen vaihteli tuolloin laajasti. Välillä todella koin olevani se kuolemaantuomittu luuseri... sitten taas väliin, kun humala alkoi iskeä ja armahtaa ikäviltä ajatuksilta, tosin vain hyvin lyhyeksi ajaksi, olin aika vitun kova jätkä, lyyrinen nero,joka eli värikästä elämää ja jonka päivistä ja öistä saisi mehukasta aineistoa, litisevän märän elämäkerran!
Niin, olen vähän kuin Juha Vuorinen. Yhtymäkohtia on useita. Join aikani. Sitten raitistuin. Olen juhavuoriseni lukenut. Olemme Juha Vuorisen kanssa oinaita! Minullakin juttu lentää, kynä pysyy kädessä ja näppäimet nakuttaa sormieni alla hyvää tahtia kun sille sopivalle avautumispäälle satun. Oleellista on ettei ajattele liikaa mitä kaikkea höpöttää kun näitä tunnustuksia alkaa tehdä. Jos ajattelee liikaa mitä voi kirjoittaa, kertoa, ei tule kertoneeksi lopulta mitään. Tietty jotain ja paljonkin on pakko sensuroida. Toisaalta, joskus meinaan vielä kirjan kirjoittaa ja silloin täytyy uskaltaa olla avoin. Tämä lienee hyvää harjoitusta sitä projektia silmällä pitäen. Jospa jo tänä kesänä saisin jotain alustavia lukuja näpyteltyä talteen...
Viime yönä näin juopottelu-unta. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Viina on tullut enää yhä harvemmin uniin asti. Eikä sitä päivisinkään välttämättä ajattele, ei joka päivä. Mutta on se usein ollut mielessä. Tässä kohtaa pitää varmaan mainita että mulla tulee ensi kuun kuudes päivä 2,5 vuotta ilman pisaraakaan!
No mutta, siis viime yönä juopottelin. Istuin baarissa ja join verkkaiseen tahtiin olutta. Rahapuoli teki tiukkaa, joten en voinut antaa hanojen valuttaa kuohuvaa mallastaan äärettömästi ja siihen tahtiin kuin olisin halunnut ja tarvinnut. Mutta koko ajan mulla oli tuopi edessäni. Kuten sanoin, join hitaasti, siten että saisin oluen riittämään ja sitä kautta saisin istua siellä baarissa. Koska minne muuallekaan menisin? Ei minulla ollut mitään muuta paikkaa. Eikä mielenkiintoa tehdä muuta. Tuttua huttua. Parempi siis istua puolityhjä, väljähtänyt kaljalasi edessä kuin joutua ajattelemaan muuta.
Jonkun ajan kuluttua kuitenkin tajusin finanssipuoleni olevan paremmalla tolalla kuin aiemmin olin funtsinut. Oli huhtikuu ja pian saisin mummoltani synttärirahaa, sata euroa! Mikäs hätä meillä tässä, tuumin, rahaa riittäisi helposti ainakin viikoksi, ehkä kahdeksi. Luullakseni mulla oli tilillä 300 euroa. Joten näin juoppominä oli ratkaissut orastavan ongelmanalun ja ryntäsi tiskille tilaamaan uutta olutta, jonka saatuaan käveli takaisin pöytäänsä, istui perseelleen ja siemaisi kerralla tuopistaan puolet, janoon! Vasta sitten laskin tuopin ensikertaa pöytään ja vilkaisin seuruettani, joka ei sivumennen sanoen kiinnostanut minua paljon paskaakaan. Tylsiä tyyppejä. Minulla oli edessäni, käteni ulottuvilla, kylmänä, huurteisena, se mitä halusin, se mitä TARVITSIN, pysyäkseni käynnissä, vireessä. En muista humaltuneeni juurikaan, mutta pääasia olikin se että olutta piisasi, ettei se vain loppuisi. Olisi mukavampaa kuluttaa, tappaa tunteja olut seuralaisena kuin ilman sitä.
Ja tuohon tapaan se homma eteni silloin muinoinkin. Olut oli pääasia ja kaikki muu sivuseikkoja. Juominen oli elämäntapani enkä kyennyt ajattelemaan seuraavaa tuoppia pidemmälle. Enkä edes halunnut. Seuraava päivä käynnistyi aina ankeasti, orastavalla krapulalla jota lähdin lievittämään tasoittavilla. En yleensä koskaan heti herättyäni, mutta 4-5 tunnin päästä. Ja miksi vasta sitten... noh, yleensä olin niin paskasti varustautunut ettei mulla ollut kaapissa kuin 3-4 pulloa olutta eivätkä ne riittäneet mihinkään. Joten yritin jatkaa kuin normaali ihminen, keitin aamukahvit, join ne, söin ehkä sämpylän siihen kylkeen, joskun jogurtin. Mitkä sitten oksensin usein hetikohta ulos... viimeistään siinä kohtaa kun korkkasin ekan kaljan. Joskus sain neljäkin kaljaa alas ja sitten tuli spurtti vessaan... koko yvä pohjatyö meni aivan hukkaan. Hampaat pestyäni olikin suunnistettava kohti lähisiwaa uutta lastia noutamaan... Ja siitä se Uusi Päivä hiljalleen käynnistyi. Jossain kohtaa helpotti ja eikun uutta nousua kohti! Hiiohoi ja rommia pullo!
Ja tällaista elämääkö sitä sitten IKÄVÖI?! En tiedä. Jotain siinä oli. Merkillistä, hullua kaukokaipuuta...