IRC-Galleria

Ollaksesi nainen makuuni Sinun
ei pidä tietää "kaikkea kaikesta"
- sellainen lyö sinuun vain epäviehättävän
pätemisleiman.

Erehtyminen, väärät "faktat", sen sijaan
saavat sinut näyttämään ja kuulostamaan
inhimilliseltä; lisäksi olet niin perhanan
hauska möläyttäessäsi taas kerran jotain
kuolematonta sievästä suustasi - ja mikä parasta:
näin tehdessäsi et tajua liikaa häpeillä tai yritä
edes peitellä mokaasi tahi tietämättömyyttäsi,
vaan olet AIDOSTI,
rehellisesti, sydämestäsi hölmö
ja osoitat todeksi kykysi
itseironiaan, joka lienee yksi parhaista
vippaskonsteista selvitä Elämästä
riittävän pitkälle hengissä!

Siis, miellyttääksesi minua parhaiten,
kulje jatkossakin AIDON BLONDIN
kengissä
ja NAURA KUUTAMOON,
Sinä romanttinen hupsu!

En etsi enkä kaipaa työtä tai parisuhdetta.

Silti, juuri niiden puute

saa minut näyttämään hylkytavaralta:

yksinäiseltä, ajelehtivalta uppotukilta,

joka pelkää yhtä lailla lipua

sokkona virrassa kuin kokea

jumittumisen pettymyksen mottiin.

Vaikka motissa ja patissa

minä jo itse asiassa näine hyvineni olen -

eikä liikekannallepanijaa näy, ei kuulu.

Jotain kuitenkin haen, etsin, totisesti

kaipaan: kosketusta.

Koskisipa jokin muu kuin vain oma käsi;

sysäisi kosken pauhuna porteista;

kuohuttaisi ja kuohuisi kanssani,

huojuttaisi kuin laineet liplattavat;

silittäisi kuin vesi, pehmeästi.

Koskisi: aiheuttaisi hurmoksen

kuin koskenpauhua kuunnellessa:

suhina korvien välissä sumentaisi kaiken

tajun!

Koko elämäni olen taistellut

tasapäistämistä ja tasapaksua arkea vastaan;

pyrkinyt näkemään jokaisen kanssaeläjän

uniikkina persoonana: vikoineen suurempana,

kauniimpana, valovoimaisempana kuin huhut

ja paskapuheet antavat olettaa!

Ja mielessäni olen aina antanut

kyseiselle tyypille lisäarvoa ja arvokkuutta

muutaman ekstrasentin (kuta kurjempi olemus, sitä suurempi
lisäarvo periaatetta kunnioittaen),

sillä pituudesta voi olla hyötyä kurjan maailman

jättiläisiä vastaan kamppaillessa...

Vaikka pärjää se pienempikin, jos on vain

sisukas, ovela ja lämminsydäminen.

Väriä arjen harmauteen saat, jos olet kyllin rohkea

pilkkoaksesi tasapaksun

saadaksesi nähdä ääripäät: kauhun ja ihanuuden.

Nämä nähtyäsi tyvenkin riittää, hetkeksi.

Ja peltojen yllä leijuva sumu on kaunein ihme!

Ja muijat on taas mehuissaan,

venaa hekumoiden omissa liemissään...

ett` koska sä tuut ja tartut

ja viet mut syvyyksiin

niin ett`mä haukon henkeä kiduksiin,

kunnes multa sumenee,

ajantaju himmenee;

kaikki paitsi tää hetki

katoaa, jäljelle jää

se tunne kun päässä räjähtää

ja mehut, liemet lentää!

Kaiken päätteeks autuas,

tyhjä katse silmissä;

nyt mennään jo

lopputekstejä filmissä...

Eläinmaailman toinen kyynisyyden perikuva

on ehdottomasti kyykäärme,

tuttavallisesti Kyy.

Se luikertelee selkärangattomana

marjametsissä, vaanii kivenkoloissa

valmiina puremaan, upottamaan

kyynistä myrkkyhappoa erittävät

kavalat hampaansa pahaa-aavistamattoman

ihmisen jalkaan tai käteen.

Kyynisyydessään Kyy ei kykene

enää kuin satuttamaan.

Kurja, kyyninen Kyy!

Kyynisyys kasvattaa kyttyrää.

Voikin vain arvailla kuinka kyyninen kaveri

kameli kera kahden kyttyränsä on!

Ei se liene ihme olekaan, kun

vaeltaa hiekkaerämaassa vailla toivoa

matkan päättymisestä, levähdyksestä

saati varjosta: alla armottoman

auringon kasvaa kyttyrä kyynisyyden,

ja selässään vaativa beduiini piiskaa

vain eteenpäin matkaa taittamaan.

Siinä vähemmästäkin hiipuu vähä usko

ihmisen hyvyyteen; ei empatiaa heru;

varastot siitä yhtä tyhjiä kuin kyttyrä

vedestä kahden viikon reissun jälkeen.

Ja näin kasvaa kyttyröissä kyynisyys

- "Ja se on sun syys!", kiroaa kameli nyreissään.

Näin tehdessään tappaa kameli tietämättään itsensä,

sillä kyynisyys on syöpä, johon ainoa vastalääke

on alkuvoimainen lapsenusko parempaan:

Olla niin tohkeissaan elämästä, että unohtaa

hirviön nimeltä Pettymys!

Kyllähän mä valvoin, puoli kuuteen aamulla. Ja sitten heräsin vain vähä reilu 5 tunnin unien jälkeen.. se oli virhe.

Ikävät sivuvaikutukset alkoi näkyä ja tuntua siinä iltakuudelta. Ensin särki päätä, no, join kahvia. Sitten tuli vuoroin hiki ja vuoroin paleli..

Lähdin leppoisalle kävelylle, alkoi tuntua ahdistavalle.. sille että kaikki hajoaa.. tai siis minä hajoan. Käsitin sen kyllä johtuvan rasituksesta ja valvomisesta ja univajeesta, mutta ei se auttanut.

Lopulta en pystynyt menemään edes lähikauppaani kun paniikki kävi niin voimakkaaksi että pelkäsin kuolevani!

Tuntu ihan kamalalle. Lopulta pääsin himaan. Kauppareissu siirtyi tuonnemmaksi, mutta se oli tehtävä. Se oli tehtävä tämän päivän puolella, jotta kaapissa ois muonaa ja maitoo.

Lopulta sain asian hoidettua. Koville se otti. Tänä yönä mä nukun. Ja pakko mun on ottaa ton liikunnan kanssa myös iisimmin. Tuntuu kuin olisin polttanut itseni niin fyyisesti kuin henkisestikin loppuun viikossa!

Sitä se on ku ei osaa mitään kohtuudella :/

Kuudetta päivää liikuntaputkessa! Kaks viimestä päivää oon kävelly hiki selkäpiitä ja otsaa noruen maksiminopeudella. Tunnin lenkki, noin 8km.

Ja vaikka se on vain tunti päivässä hikiliikuntaa, musta tuntuu, että koko elämäni on alkanut pyöriä tuon asian ympärillä.. kai se on tää addiktoituva luonne/geenit :D

Mulla on tullu tosta lenkille pääsemisestä samanlainen pakko ku aikanaan juomisesta: tarttee saada joka päivä!
Levoton olo päivällä ku oottaa iltaa ja vähän viileempiä kelejä, että pääsis taas baanalle rääkkään itseään! Ja sitten kun pääsee niin hetken päästä sitä vaan kävelee, on keskittyneessä mielentilassa ja tuntee euforian valuvan mun sisälle.

Lenkin jälkeen, paita märkänä ja puuskuttaen se sama euforia iskee jälleen, voimakkaampana kuin koskaan, se purkautuu ulospäin ja jättää ihanan tyhjyyden, rentoutuneen mielen.

Olo tuntuu tasapainoisemmalta. Hyvää huumetta tuo lenkkeily! ;)

Ps. Päätin valvoa tänä yönä, telkasta alkaa kohta Pekingin mm-kisat ja miesten maraton - pakkohan se on kattoo, tälleen ikuisena penkkiurheilijana, ja nyt itsensäkin likoon laittaneena. :)

Oon kelannu, että oon liian boheemi ja/tai laiska urheilemaan, mutta nyt oon oikeesti innostunut rullaluistelemaan! Oon omistanu kyseiset "rullakengät" kai aika lailla 10 vuotta, mutta enpä muista koska oisin niitä edellisen kerran käyttänyt!

Nyt sit. Jo kahtena päivänä peräkkäin luistellu. Ku kesäkin tuli kylään. Tokaa kertaa tänä "kesänä" tällasta oikeesti kesästä.

Hyvä fiilishän tosta liikunnasta tulee! Kunto kohenee ja mieliala samoin. Ei pelotakaan niin paljon. Tää elämä. Se mulla on tavotteena: voida niin hyvin, ettei pelkää elämää!

Niin ja on muuten mahtavaa tehdä jotain vaan itsensä vuoksi! :)