IRC-Galleria

Hellurei ja huomenta!

Päivä alkoi aika mainiosti kun täällä kävi ukko, joka korjasi vuotavan vessanpönttöni - nyt ei enää pitäis vuotaa, tiputella vettä lattialle! En oo vielä itse testannu mutta uskoin kun sanoi että ei vuoda. Jotain kittiä se sinne suihkutti.
Niin ja johan tuo ehti about vuoden vuotaa... jossain kohtaa huomasin asian ja laitoin ämpärin alle. Sen enempää en jaksanut/kyennyt tekemään. Mua vituttaa suunnattomasti kaikki tuollaiset asiat ja niiden hoitaminen. Kun pitäis soittaa jonnekin, huoltoyhtiöön, korjaajalle, ihan minne vaan oikeastaan ja valittaa jostain niin mulla nousee muurit eteen ja huudahdan kuin uhmaikäinen, että EN! EN VARMANA TEE! LÄLLÄSLÄÄ, ÄHÄKUTTI - MÄ EN ALA! :P
Melko kypsää näin aikamieheltä, mutta tällainen oon!

Kuitenkin sitä on niin pirun tyytyväinen sitten kun saa asiat hoidettua. Sitä kelaa että oliko tuo nyt niin vaikeaa, häh? Ei ollut. Ja vuosi piti lykätä. Sitten eilen sain soitettua asiasta ja tänään tuli korjaaja ja siinä meni alle 10 minuuttia kun homma oli reilassa! Häh?! Kaippa sitä pelkää jotain helvetin isoa projektia ja siksi mieluummin koittaa pärjäillä hieman puutteellisella kalustolla... Mä en mielelläni tänne kämppääni vieraita ihmisiä laske! No, en sen puoleen tuttujakaan, mitä nyt siskoni on aina tervetullut. :) No jaa, ei täällä sen puoleen kävijöitä ole ollutkaan. Naistakaan kolmeen vuoteen - hups! Nyt mä sit senkin menin möläyttämään - lörppö!

Jaah, jos tää oli nyt tässä. Päivän eka merkintä, joka keskittyi liki ainoastaan pönttöön! Pönttö ku pönttö, pytty, pytylle plöts! Moro! Jatkoa luultavasti vielä tänään, jostain ihan muusta aiheesta ;)

Minulla on teinitytön sielu kolmeakymmentä lähestyvässä raitistuneen alkoholistin kehossani.

Heräsikö mielenkiintosi? Minulla ainakin heräisi tuollaisesta väittämästä.

Itse asiassa tuo ei ole minun keksintöni, vaan bongattu eräästä kirjasta, hieman toisessa muodossa tosin. Ja nyt minä olen vähän kuin taikuri joka paljastaa salaisuuden, tylsän totuuden magian takana, mutta tällainen hölösuu minä olen aina ollut. Tietyssä mielessä. Avautuminen on iso osa minua. Silloin kun uskallan avautua. Kai sitä voisi avautua aina ja missä vaan - jos ei välittäisi. Jos olisi sillä lailla vähän hullu ettei todellakaan tajuaisi hävetä. Mitä sillä oikeastaan on väliä mitä muut ajattelee? Mitä oudompia puhuu, sitä kiinnostavampi on? Eikö niin? Ehkä tiettyyn pisteeseen asti...heh. Liian outo on friikki jota tekee mieli varoa, karttaa kuin ruttoa. Kukaan ei halua olla sellainen.
Jos päätyy yksinäiseksi sudeksi jonka seuraa kukaan ei kaipaa, sitä saattaa helposti katkeroitua. Se ei ole hyvä homma tässä maailmassa. Katkeran osa on.. noh, katkera.

Minä olen yksin, suurimman osan ajasta. Joskus tunnen yksinäisyyttäkin. Mutta lähinnä tämä tilani on omaa valintaani. Sopivia, oikeita ihmisiä ei löydy. Enkä minä ehkä ole niin kiinnostava. Ja taidan olla vähän huono ihmissuhteissa, niiden ylläpidossa, muutenkin. Välillä minua ei jaksa kiinnostaa kukaan ja toisinaan ihastun päättömästi ihmiseen joka jollain tavoin pistää esiin massasta, on jollain tavoin erityinen, erikoinen, oman tiensä kulkija. Sellainen viehättää minua.

Päiväni kuluvat melko samoja ratoja: syntyjen syvien pohdiskelua, väliin joutavaa mitättömyyttä, olemista,möllöttämistä... sellaista tylsää välitilassa vellomista..kai sitä odottaa jotain tapahtuvaksi?

Ja sitten tapaan lukea. Kirjoja kuluu. Ne vievät muualle, toisiin maailmoihin. Ne maailmat voittavat mennen tullen tämän maailman missä minä elän. Kirjoista minä saan voimani jaksaa täällä. Ne inspiroivat minua suunnattomasti. Sain esimerkiksi inspiraation tämän merkinnän tekemiselle, avauslauseelle kirjasta, joka perustuu tositapahtumiin. Viimeisin lukemani kirja oli nimittäin Hunter S. Thompsonin Pelon valtakunta ja sen lopussa oli tuo huvittava, hilpeä, mielikuvitusta ruokkiva lause, joka kuului: "Minulla on teinitytön sielu vanhemmanpuoleisen huumehemmon ruumiissa."

Ja se jatkui vielä niin mainiosti: "Ei ihme ettei minua ymmärretä." Sekin sopii minuun. Haen alituiseen ymmärrystä ihmisiltä mutta tuntuu ettei kukaan koskaan voi täysin ymmärtää minua ja motiivejani ja mieltäni, sen kummia, sekavia, epäloogisia, järjenvastaisia, ristiriitaisia koukeroita. Kuin mustekalan lonkeroita, jotka väliin tarttuvat saaliiseen, välillä yrittävät kuristaa itse mustekalan! Noh, en minä suisidaalinen sentään ole, mutta jonkinlainen itsetuhovimma minussa on itänyt vuosikaudet...

Jassoo,olisiko tämä tässä? Jos sitä alkaisi päivitellä ajatuksiaan kummia tänne säännöllisemmin... tuskin siitä mitään haittaa ainakaan olisi. Ja eikö tämä päivä ole aivan yhtä hyvä päivä aloittaa kuin mikä hyvänsä...Kyllä, kyllä!

Teinitytön sielu kiittää ja kuittaa,tältä erää ;)

Ollaksesi nainen makuuni Sinun
ei pidä tietää "kaikkea kaikesta"
- sellainen lyö sinuun vain epäviehättävän
pätemisleiman.

Erehtyminen, väärät "faktat", sen sijaan
saavat sinut näyttämään ja kuulostamaan
inhimilliseltä; lisäksi olet niin perhanan
hauska möläyttäessäsi taas kerran jotain
kuolematonta sievästä suustasi - ja mikä parasta:
näin tehdessäsi et tajua liikaa häpeillä tai yritä
edes peitellä mokaasi tahi tietämättömyyttäsi,
vaan olet AIDOSTI,
rehellisesti, sydämestäsi hölmö
ja osoitat todeksi kykysi
itseironiaan, joka lienee yksi parhaista
vippaskonsteista selvitä Elämästä
riittävän pitkälle hengissä!

Siis, miellyttääksesi minua parhaiten,
kulje jatkossakin AIDON BLONDIN
kengissä
ja NAURA KUUTAMOON,
Sinä romanttinen hupsu!

En etsi enkä kaipaa työtä tai parisuhdetta.

Silti, juuri niiden puute

saa minut näyttämään hylkytavaralta:

yksinäiseltä, ajelehtivalta uppotukilta,

joka pelkää yhtä lailla lipua

sokkona virrassa kuin kokea

jumittumisen pettymyksen mottiin.

Vaikka motissa ja patissa

minä jo itse asiassa näine hyvineni olen -

eikä liikekannallepanijaa näy, ei kuulu.

Jotain kuitenkin haen, etsin, totisesti

kaipaan: kosketusta.

Koskisipa jokin muu kuin vain oma käsi;

sysäisi kosken pauhuna porteista;

kuohuttaisi ja kuohuisi kanssani,

huojuttaisi kuin laineet liplattavat;

silittäisi kuin vesi, pehmeästi.

Koskisi: aiheuttaisi hurmoksen

kuin koskenpauhua kuunnellessa:

suhina korvien välissä sumentaisi kaiken

tajun!

Koko elämäni olen taistellut

tasapäistämistä ja tasapaksua arkea vastaan;

pyrkinyt näkemään jokaisen kanssaeläjän

uniikkina persoonana: vikoineen suurempana,

kauniimpana, valovoimaisempana kuin huhut

ja paskapuheet antavat olettaa!

Ja mielessäni olen aina antanut

kyseiselle tyypille lisäarvoa ja arvokkuutta

muutaman ekstrasentin (kuta kurjempi olemus, sitä suurempi
lisäarvo periaatetta kunnioittaen),

sillä pituudesta voi olla hyötyä kurjan maailman

jättiläisiä vastaan kamppaillessa...

Vaikka pärjää se pienempikin, jos on vain

sisukas, ovela ja lämminsydäminen.

Väriä arjen harmauteen saat, jos olet kyllin rohkea

pilkkoaksesi tasapaksun

saadaksesi nähdä ääripäät: kauhun ja ihanuuden.

Nämä nähtyäsi tyvenkin riittää, hetkeksi.

Ja peltojen yllä leijuva sumu on kaunein ihme!

Ja muijat on taas mehuissaan,

venaa hekumoiden omissa liemissään...

ett` koska sä tuut ja tartut

ja viet mut syvyyksiin

niin ett`mä haukon henkeä kiduksiin,

kunnes multa sumenee,

ajantaju himmenee;

kaikki paitsi tää hetki

katoaa, jäljelle jää

se tunne kun päässä räjähtää

ja mehut, liemet lentää!

Kaiken päätteeks autuas,

tyhjä katse silmissä;

nyt mennään jo

lopputekstejä filmissä...

Eläinmaailman toinen kyynisyyden perikuva

on ehdottomasti kyykäärme,

tuttavallisesti Kyy.

Se luikertelee selkärangattomana

marjametsissä, vaanii kivenkoloissa

valmiina puremaan, upottamaan

kyynistä myrkkyhappoa erittävät

kavalat hampaansa pahaa-aavistamattoman

ihmisen jalkaan tai käteen.

Kyynisyydessään Kyy ei kykene

enää kuin satuttamaan.

Kurja, kyyninen Kyy!

Kyynisyys kasvattaa kyttyrää.

Voikin vain arvailla kuinka kyyninen kaveri

kameli kera kahden kyttyränsä on!

Ei se liene ihme olekaan, kun

vaeltaa hiekkaerämaassa vailla toivoa

matkan päättymisestä, levähdyksestä

saati varjosta: alla armottoman

auringon kasvaa kyttyrä kyynisyyden,

ja selässään vaativa beduiini piiskaa

vain eteenpäin matkaa taittamaan.

Siinä vähemmästäkin hiipuu vähä usko

ihmisen hyvyyteen; ei empatiaa heru;

varastot siitä yhtä tyhjiä kuin kyttyrä

vedestä kahden viikon reissun jälkeen.

Ja näin kasvaa kyttyröissä kyynisyys

- "Ja se on sun syys!", kiroaa kameli nyreissään.

Näin tehdessään tappaa kameli tietämättään itsensä,

sillä kyynisyys on syöpä, johon ainoa vastalääke

on alkuvoimainen lapsenusko parempaan:

Olla niin tohkeissaan elämästä, että unohtaa

hirviön nimeltä Pettymys!

Kyllähän mä valvoin, puoli kuuteen aamulla. Ja sitten heräsin vain vähä reilu 5 tunnin unien jälkeen.. se oli virhe.

Ikävät sivuvaikutukset alkoi näkyä ja tuntua siinä iltakuudelta. Ensin särki päätä, no, join kahvia. Sitten tuli vuoroin hiki ja vuoroin paleli..

Lähdin leppoisalle kävelylle, alkoi tuntua ahdistavalle.. sille että kaikki hajoaa.. tai siis minä hajoan. Käsitin sen kyllä johtuvan rasituksesta ja valvomisesta ja univajeesta, mutta ei se auttanut.

Lopulta en pystynyt menemään edes lähikauppaani kun paniikki kävi niin voimakkaaksi että pelkäsin kuolevani!

Tuntu ihan kamalalle. Lopulta pääsin himaan. Kauppareissu siirtyi tuonnemmaksi, mutta se oli tehtävä. Se oli tehtävä tämän päivän puolella, jotta kaapissa ois muonaa ja maitoo.

Lopulta sain asian hoidettua. Koville se otti. Tänä yönä mä nukun. Ja pakko mun on ottaa ton liikunnan kanssa myös iisimmin. Tuntuu kuin olisin polttanut itseni niin fyyisesti kuin henkisestikin loppuun viikossa!

Sitä se on ku ei osaa mitään kohtuudella :/

Kuudetta päivää liikuntaputkessa! Kaks viimestä päivää oon kävelly hiki selkäpiitä ja otsaa noruen maksiminopeudella. Tunnin lenkki, noin 8km.

Ja vaikka se on vain tunti päivässä hikiliikuntaa, musta tuntuu, että koko elämäni on alkanut pyöriä tuon asian ympärillä.. kai se on tää addiktoituva luonne/geenit :D

Mulla on tullu tosta lenkille pääsemisestä samanlainen pakko ku aikanaan juomisesta: tarttee saada joka päivä!
Levoton olo päivällä ku oottaa iltaa ja vähän viileempiä kelejä, että pääsis taas baanalle rääkkään itseään! Ja sitten kun pääsee niin hetken päästä sitä vaan kävelee, on keskittyneessä mielentilassa ja tuntee euforian valuvan mun sisälle.

Lenkin jälkeen, paita märkänä ja puuskuttaen se sama euforia iskee jälleen, voimakkaampana kuin koskaan, se purkautuu ulospäin ja jättää ihanan tyhjyyden, rentoutuneen mielen.

Olo tuntuu tasapainoisemmalta. Hyvää huumetta tuo lenkkeily! ;)

Ps. Päätin valvoa tänä yönä, telkasta alkaa kohta Pekingin mm-kisat ja miesten maraton - pakkohan se on kattoo, tälleen ikuisena penkkiurheilijana, ja nyt itsensäkin likoon laittaneena. :)