IRC-Galleria

Kaiken kiireen keskellä viime aikoina on tullut oikaistua ihmisiä. Kuten eilisestä päiväkirjasta voitte lukea. Tai Itä-Savon yleisönosastosta taas tänään.

Kirjoittaminen on minun välineeni tähän työhön. En minä mikään besserwisser ole, enkä halua olla, mutta tiettyihin epäkohtiin haluan puuttua. Perhepiirissä, yhteiskunnassa, kylällä ja internetissä. Siis niin makro- kuin mikrotasollakin. Globaalin vaikuttamisen olen jättänyt muille.

Syy siihen löytyy vuoden 1968 Shaahi-mielenosoituksista. Olin tuona päivänä käymässä äitini kanssa Helsingissä (11 vuotiaana) ja olisin halunnut päästä mielenosoitukseen Erkki Tuomiojan ja Ilkka Taipaleen kanssa. Joista en tuolloin vielä tiennyt mitään. Mutta äitini ei päästänyt minua mielenosoitukseen vaan veti tiukasti kädestä pitäen kohti linja-autoasemaa. Ja kotiin lähtevää bussia.

Ehkä tässä selitys, miksi en ole niin hirvesäti panostanut globaaleihin ongelmiin kuin näihin lähipiirin epäkohtiin. Tai onhan niitä globaalejakin jotoksia tullut tehtyä, teiniaikoina organisoitua yhden 400 oppilaan koulun Taksvärkki-keräys Pohjois-Vietnamiin teemalla Avustusjuna Nyen van Troihin. Tai jokin vastaava kaupunki se oli.

Mutta kotimaan ja lähiympäristön puutteet, epäoikeudenmukaisuudet ja epäkohdat ovat saaneet kyytiä. Ja tulevat saamaan jatkossakin. Sordiino ei ole kovin tehokas, tekstiä syntyy helposti. Joskus asiallista, toisinaan pirullista, joskus jopa hauskaakin.
Mutta se on minun luontoni.

"Aina täytyy valittaa, siitä hyvän olon saa" lauloi Hector eräässä biisissään. Mutta siitä tässä ei ole kyse, en saa tyydytystä valittamisesta sinänä. Mutta jos se johtaa tulokseen, saan kieltämättä pieniä henkisiä orgasmeja.

Ne ovat elämän suola.