IRC-Galleria

Elämä Kääpiöiden keskellä on vauhdikasta ja värikästä, usein myös hauskaa ja antoisaa. Mutta eilen taas tajusin, kuinka tärkeitä aikuiskontaktit ovat. Matin ja Tuijan vierailu osoitti sen mitä parhaimmalla tavalla. Harmi vaan, että tällaisiin päiviin avautuu mahdollisuus niin perin harvoin. Ja harmi, että päivät ovat nin lyhyitä.

Onkohan niin, että sijaisperhe on sellainen kummajainen että sen kanssa pystyy sujuvasti kommunikoimaa vain toinen sijaisperhe. Tai ainakin sijaisperheenä toiminut. Jostain syystä nimittäin liki kaikki meillä päivää, ja joskus jopa iltaa, istua jaksanet porukat ovat sijaisperheitä tai ainakin sellaisena toimineita.

Taitaa olla niin, että se joka härjillä kyntää se härjistä puhuu. Niinpä "tavalliset" perheet eivät jaksa kuunnella meitä sijaisperheitä. Kai tässä hommassa kehityy oma huumori, oma slangi, oma tunnemaailma... kokonaisuutena maailma, johon "tavallisten" isien ja äitien on vaikea asettua.

Huomaa myös joskus, kuinka "tavallisille" ihmisille on vaikea tajuta tätä elämäntapaa. Tyhmiä kysymyksiä saattaa sadella roppakaupalla: "Montako näistä on teidän omia lapsia? Miten te vietätte lomaa näistä lapsista? Syöttekö te yhdessä näiden lasten kanssa? Milloin nämä lapset vaihtuvat? Miksi ihmeessä te pidätte yhteyttä siihen lapseen vaikka se ei enää teillä asukaan?"... kysymysten tulva on suuri ja sisältö uskomaton. Eikä ne kysymykset lopu edes ensimmäiseen tai toiseen vastaukseen, jossa selkeästi kuitenkin osoiteetan, että nyt olet menossa kysymyksinesi aivan hakoteille.

Ja sitten minä vielä ihmettelen, miksi ystäväperheissä ei juurikaan ole "tavallisia" perheitä. Lisäksi yksi osatekijä on varmaankin myös se, että meillä on kuusi lasta eli Kääpiötä. Harva "tavallinen" perhe on niin suuri. Pitäisi ilmeisesti etsiä ystäväperheet lestaadiolaisista. Jollekin "tavalliselle" pienperheelle kynnys saattaa olla myös tämän suurperheen vastavierailu.

Mutta kaikkein typerin peruste ystävystymisen esteeksi on ennakkoluulo Kääpiöitämme kohtaan. Ikäänkuin he sijoitettuina lapsina olisivat jotenkin epänormaaleja. Vaan eivät ole. Tavallisia hauskoja, iloisia, hyvinkäyttäytyviä Kääpiöitä.

Eihän se heidän vikansa ole, että heidän biologiset vanhempansa eivät ole pystyneet heistä huolehtimaan. Mutta ei tuo huolehtimattomuus ole heistä myöskään "sairaita" tai "vammaisia" tehnyt. Ei ainakaan silloin, kun huostaanotto on tehty ajoissa. Minulle onkin turha tulla selittämään, kuinka Suomessa huostaanotetaan lapsia liian helposti. Kun tiedän osan sitä, mitä meidän seitsemän Kääpiötä ovat ennen huostaanottoja joutuneet kokemaan, niin lähinnä koen huostaanotot tapahtuneiksi liian myöhään.

Taas tuli tällainen vuodatus. Miksiköhän minä pidän tällaisia synkkiä yksinpuheluja?

Terapiaa varmaankin.

Tänään on yksi harvoista kesän vierailupäivistä. Olihan noita puhujia keväällä, osa on ollut tulossa Käärmelahteen jo seitsemän kesää. Vaan eivät löytäneet tänne tänä kesänäkään.

Me Rakkaan Vaimoni kanssa odotamme vierailuja aina melkoisella innolla. Aikuiskontaktit kun tuppavat jäämään niin usein kovin vähäisiksi. Siksi on mukavaa, että jotkut käyvät Käärmelahdessa. Kuten tänään Halmenimen Matin porukka. Kunhan Mäntyharjulta tänne löytävät.

Mitenköhän tää meidän ystäväpiiri on kasaantumassa Mäntyharjulle. Tämän kesän kävijöistä liki puolet on Mäntyharjulta. Ehkäpä se laulu "Mäntyharjun pojat lähti reissulle, Mäntyharjun pojat lähti reissulle..." on jotenkin kuvaava tuon kunnan asukkaille. Että lähdetään eikä vaan meinata. Pari viikko sitten vuorossa olivat Kaija, Juuso ja Juulia, nyt siis Matin poppoo. Kiva näin.

Olotyökirjastohuoneen hyllyprojekti valmistu illalla. Vihdoin. Nyt ovat lukukirjat omassa hyllyssään, levyt omassaan ja lisäksi vahasta sekahyllystä valmistui RV:n ja minun työvälinehylly. Mappi poikineen toki odottaa hyllyssä vielä perkaamista, mutta ovat kuitenkin hyllyssä. Ja vielä melkoisen siistissä järjestyksessä.

Ei olisi nyt työnteko työhuoneen järjestelyistä kiinni. Eli pitänee ensi viikolla aloittaa työn etsintä. Jos edellisten syksyjen merkit paikkansa pitävät, löytyy hommia kohtuullisesti pienen sähköposti- ja soittelukierroksen jälkeen. Toivottavasti.

Kaksi Kääpiötä on muuten teltailemassa Kultahietikolla. Soittivat illalla, että kaikki on kunnossa. Mutta Kultahietikolle tuli kuulema kaksi miestä, jotka kyselivät että ketä ja mistä Kääpiöt ovat. Olivat vielä sanonet, että älkää sitten aamulla hämmästykö jos täällä liikkuu porukkaa. Me kun ollaan tulossa karhunmetsästykseen. Kysyin Kääpiöiltä, että tuletteko yöksi kotiin vai jäättekö teltalle. Johon molemmat vastasivat, että teltalle ehdottomasti. Toivottavasti ovat osanneet nukkua eivätkä ole säikkyneet joka rapsahdusta.

Kuten minä tekisin.

Piti imuroida olotyökirjastohuone. Piti, vaan jäi imuroimatta. Lattialla oli viiden kirjan kasa. Jotka eivät mahtuneet arvoiselleen paikalle kirjahyllyyn. Joten piti tehdä hieman tilaa. Arvatkaapa mitä sitä seurasi? No eikun koko kirjahyllystö uuteen uskoon. Raju raakkaus jotta saatiin tilaa tilapäishyllyissä, Kääpiöiden huoneissa, makuuhuoneessamme yms. oleville kirjoille. Kääpiöt kantoivat kukin neljä kangaskassillista kirjoja Aapiskukkoon johon on syntymässä uusi "varastokirjasto". Mutta nyt olotyökirjaston kirjahylly näyttää jo melkoisen siistiltä. Katsopa vaikka muhku56.
On siinä vielä hieman säätämistä, mutta homma jatkuu tänään. Ja ehkä tänään päästään jo imuroimaankin.

Samalla toteutui myös yksi haave eli työpöydän ääressä on nyt liki tyhjä puuhyllykkö, jonka pian täyttävät Rakkaan Vaimon ja minun työ- sekä harrastusmapit ja lehtikotelot. Löytyypä lopulta niillekin paikka, josta ne on helppo napata tarvitaessa työpöydälle. Tätäkin olen suunnitellut jo liki vuoden.

RV jaksaa hämmästellä, että yhdestä huoneen imuroinnista saattaa syntyä tälläinen hulabaloo. Mutta hyväksyi kuitenkin perusteluni, että kun tehdään, niin tehdän kunnolla. Eikä vittänyt vastan, kun totesin tätä puhutun jo liki vuoden. Mutta nauroi kuitenkin minulle. Rohkea Nainen.

Kääpiöiden eka kouluviikko on sitten ohi. On sanotava, että otti kovemmalle kuin olin kuvitellut. Tosin lähinnä vain urosKääpiöiden osalta. Kaikenlasta ehti yhdessä viikossa tapahtua ja tuossa koulumotivaatiossakin tuntuu olevan osalla melkoisia aukkoja. Yli vaan siitä, mistä aita on matalin. Tai jos pääsee ali, niin mennään sitten ali.

Mutta ei meiltä keinot lopu. Nyt on vielä kokeiltu järkevää keskustelua mutta keinovalikoimassa ovat vielä lahjonta, uhkailu ja lahjonnan lopetamisella uhkailu.

Joten eiköhän se siitä.

Piti imuroida olotyökirjastohuone. Piti vaan jäi imuroimatta. Lattialla oli viiden kirjan kasa. Jotka eivät mahtuneet arvoiselleen paikalle kirjahyllyyn. Joten piti tehdä hieman tilaa. Arvatkaapa mitä sitä seurasi? No eikun koko kirjahyllystö uuteen uskoon.

Ollaan taas tiedon valtatiellä. Netti toimii ja puhelinlinjat laulaa. Ei mennyt DNA:lta kuin kolme päivää linjojen avaamiseen. Sellaista on nopea tiedonvälitys. En kiellä, etteikö koko syy linjojen sulkemiseen olisi ollut minussa. Silti pistää potuttamaan tuollainen tsaarianaikainen byrokratia, joka ei todellakaan ole tämän päivän palveluyhteiskunnasta. Etenkin kun loppuvaiheen kiemuroihin oman ongelmansa toi paikallisen puhelinyhtiön tarjoaman laaja-kaistan takkuaminen. Eikös nämä tahot, DNA ja paikalliset puhelinyhtiöt ole jotenkin kytköksissä????

Nyt en enää palaa tähän jeremiaadiin, homma pelittää ja olen tarkempi laskujeni kanssa. Muta miettikää operaattoria valitessanne myös tällaisten "kriisitilanteiden" toimintatapoja operattoreiden välillä. Etenkin, jos olette laskuja unohtavaa sorttia.

Mutta elämään Käärmelahdessa. Se on ollut varovaista pudottautumista lomakauteen. Olemme Rakkaan Vaimon kanssa ottaneet tämän ensimmäisen lomaviikon löysin rantein. Minä olen siivoillut verstashuonetta kolmen vuoden romuista ja RV on tehnyt kaikenlaista hyödyllistä mutta mukavaa. Sain muun muassa uudet shortsit. Jatkuisipa helteet että pääsisin elvistelemään mustissa pöksyissäni.

Verstaan siivoaminen on ollut mielenkiintoista arkeologista touhua. Otetaanpa esimerkki: en tajua, miten on ollut mahdollista että on ollut hetkiä, jolloin en ole tarvitessa löytänyt verstaalta yhtään rullamittaa. Nyt niitä on mittalaatikossa yhdeksän kappaletta. Mietin vaan sitä, olisiko järkevämpää ripotella nämä yhdeksän mittaa ympäri verstasta kuin koota ne yhteen siniseen muovilaatikkoon. Meinaan jos hukkaan tuon laatikon, niin taaskaan ei ole yhtään mittaa niitä tarvittaessa.

Nyt verstaalla mahtuu jo tekemään kaikenlasta. Raivasin sinne lisäksi tilaa painonnostovälineille ja soutulaitteille. Kun Kääpiöihin iskee taas kehonrakennusinto niin paikka on valmiina. Samalla sain harrasteluokan puolelle tilaa muille aktiviteeteille. Että näin raivausprojekti etenee.

Vaikka olisi sitä tähdellisempääkin tekemistä.

Onpa ollut tyhjiö. Laajakaista särki ja puhelimet suljettu laskujen maksamisen viivästymisestä johtuen. Mites maksat, kun ei pääse verkkopankkiin????

Oikeesti, silleen ihan aikuisten oikeesti maksuaikaa olisi ollut ennen laajakaistarikkoa viikkokaupalla. Eli ei tästä voi syyttää kuin itseäänn.

Eilen kävi sitten laajakaistan korjaajat. Valkoinen laatikko korkealla katolla oli särki. Kai sille jokin nimikin on, en tiedä. Mutta nyt se on vaihdettu ja taas pelittää. Tuntuu jotenkin eisellä'htnopeammaltakin kuin ennen lopullista välirikkoa.

Puhelimet ovat vielä sulki. Kaikki kuusi. Kun ovat yhteisellä laskulla. Joka on ollut maksamatta. Tosin nyt se on ollut maksettuna jo kaksi päivää, mutta DNA:lla hommat eivät hoidu samaan tahtiin kuin esimerkiksi edellisellä operaattorilla Soneralla. Meinaan kun kokemuksia puhelinten sulkemisesta on aiemmastakin elämästä. Soneralla riitti miehen sana puhelimessa, että nyt se on maksettu. Ja puolen tunnin päästä olivat liittymät auki. DNA:lla aikaa kuluu kolme pankkipäivää. Yritin keskustella laskutuksen esimiehen kanssa mutta hänelle ei mitään kautta pääse puhelimella. Soittopyynnön kuulema voisi jättää. No mihin helvetin numeroon sen jättäisin kun kaikki liittymät on suljettu? Siihen kaverin numeroon josta sain soittaa vai????

Pika-avaus olisi ollut mahdollinen. Kuittikopio DNA:lle ja 24 euroa rahaa/liittymä. Johan avautuisi nopeasti. Eli ensin 30 kilsaa kaupunkiin faksaamaan kuittikopiota ja sitten vielä 24 euroa/liittymä ylimääräistä DNA:n tilille. Ja niistäkin kuittikopiot DNA:lle. Paljonkos se onkaan 6x24 euroa???? Sikahinta joten ollaan nyt pari päivää puhelinmotissa.

Mutta muuten menee ihan kivasti. Koulut ovat alkaneet, ensimmäiset huomautukset kannettu kotiin, etenkin uroskääpiöiden kouluasenne huolestuttava. Mitä isompi uroskääpiö sitä huolestuttavampi asenne.

On tässä töitä.

En minä ole teitä unohtanut, mutta kun on ollut piuhat poikki. Tai siis noin kuvainnollisesti, eihän langattomassa laajakaistassa ole piuhoja. Mutta ei vaan ole ollut aaltoja. Onkohan syy Venäjän savujen? Jotka muuten taas tänä aamuna olivat voimistuneet. Veli venäläinen kulottaa, uutisten mukaan palot ovat hallinnassa. Toivotaan.

Tehtiin eilen viiden Kääpiön kanssa kotiseuturetki Kongonsaareen, jossa meistä ei aiemmin ole käynnyt kuin Mikko. Nyt ajeltiin saareen autolla, osattiin jopa käyttää lossia. Oikein kaksi kertaa. Joten päästiin poiskin.

Kyllä Kongonsaari on nimensä veroinen. Vaikka ei autosta katsottuna sen upeista rannoista paljoa nääkään. Mutta ne paikat, joihin jalkauduimme kertoivat omaa kieltään. Toivotavasti saareen ei vaan enää rakennetta paljoa mökkejä. Paitsi tietysti meidän mökki.

Veneen hankinta meni ihan uuteen kuumeen vaiheeseen. Olisi hienoa kiertää jo ensi kesänä noita saaria edes jollakin sellaisella paatilla, johon mahtuisi meidän porukka. Ei kuuta kuin lotto vetämään.

Jos herra olisi armollinen.

Siis arvaukset Vikken perustamisajan ideasta. 18. 4. klo 18.40. Vastaus ei löydy kaurapuurosta vaan tuolloisesta Alkon luettelosta. Herban numero tuossa katalookissa oli 184. Että tämmöinen sisäpiirin vitsi. Joita harrastettiin kun oltiin pojankoltiaisia. Kuten Vikken eka pitkäsoittolevy, joka oli nimeltään Onks Vihti tuttu? Oltiin siitä niin hauskoja poikia.

Perustettiin poikien kanssa Vihdin Jääkiekkokaukaloiden Hiekoittajat ry. Nyttemmin keski-iän lähestyessä sitä on enemmänkin keskitytty kaukalon jäädyttämiseen Kääpiöille. Ei tosin viime talvena mutta jos ensi talvena sitten. Jos vaan jostain ilmestyisi vettä, nyt sitä ei jäädytyskaivossa ole edes aarin alueen jäädyttämiseen. Mutta ei ole vielä pakkastakaan.

Ja kiitos kommenteista synttäreitä koskien. Tänään virallisesti 49,87v, henkisesti haarukassa 3-30v, fyysisesti 70v, ulkonäöllisesti "ei uskoisi että täytät jo viiskymmentä-fraasit tuntuvat hyvältä korvassa vaikka en niihin uskokaan. Henkisesti voi olla juuri niin vanha kuin haluaa, oikealle iälle ei mahda mitään ja fyysinen ikä vaatisi melkoisesti töitä. Ja tuon viimeisen osalta on kai ryhdytävä etsimään rehellisempiä ja suorapuheisempia kavereita.

Savostako?

Viime yönä minulle ilmestyi Anssi Kela. Tosin vain unessa. Kuten ilmestykset yleensäkin. Kai tämä on joku jälkiäinen siitä, että olen miettinyt viiskymppisiäni. Melko elävä keskustelu. Kun heräsin, ihmettelin miksen olekaan Vihdin vanhan kunnantalon kahvion terassilla. Keskustelemassa sivilipalveluksesta. Kuten vain kaksi eri vuosikymmenen sivaria sen voi kokea.

Nyt on sitten ollut pakko kelata Kelaa. Ja tajuta taas, kuinka kova jätkä se onkaan. Minulle kovin jätkä Vikken tyypeistä. Väheksymättä Ile Jokista, Antti Raiskia, Petri Munckia, Esa Nummelaa ja monia muita Vikken piirissä toimineista bändeistä parrasvaloihin nousseita tähtiä. Saatika niitä, jotka paneutuivat täysillä musiikin tekemiseen ja Vikken touhuihin, mutta jotka eivät edes aikoneet tulla tähdiksi.

Viiskymppisten lähestyminen pistää ajattelemaan näitä porukoita. Ja sitä, mitä itse on tehnyt näinä viitenä vuosikymmenenä. Voi tätä vanhenemisen tuskaa. Ikäkriisikö? Ei kai vaan enemmänkin tunne siitä, että eletty on. Eletään nytkin. Aiotaan elää vielä jatkossakin.

Liityin jokin aika sitten yhteisöön "mieluummin vanha kuin aikuinen". No en mä koe vielä olevani aikuinen, vielä vähemmän vanha. Mutta sen koen, että on tullut elettyä iso osa elämästä kuin viimeistä päivää. Että ei sitten sinä oikeasti viimeisenä päivänä tarvitsisi miettiä, että miksi sitäkään ei tullu tehtyä.

Tämä ei kyllä tarkoita sitä, etteikö olisi iso kasa unelmia siitä, mitä teen Rakkaan Vaimon kanssa kun lapset ovat hieman isompia, vastuullisempia, luotettavampia... paljon on vielä tekemättä.

Palataanpa vielä Vikkeen. Vihdin Kevyen Musiikin Yhdistys. Perustettu 18. 4. 1980 klo 18.40. Outo aika. Kuka arvaa päivän ja kellonajan logiikan ja lähettää kommentissa oikea vastauksen tulee saamaan palkinnon. Tuo yhdistys on ollut ehdottomasti osa mun elämän hyviä jotoksia. Kuten myös Nuorisotyön Keskus josta osaltaan sikisi nykyinen Allianssi. Tai Yöjalka. Visnu, ViPa, VihUa, SNK...

Moni niistä on ollut Vihdissä. Kuten elämäni vuosistakin 43 ensimmäistä. Kyllä on Vihti tuttu. Ja minä kun yritin jättää se taakseni tänne Savonlinnaan muutettuani. Seitsemän vuotta se onnistui hyvin. En ole ollut hyvä pitämään yhteyttä entisiin kavereihin, sukulaisiin, yhteistyökumppaneihin... tosin on todettava, että en ole tässä suhteessa yksipuolisesti heikko yhteydenpitäjä. Ei ole ollut paljon liikettä tännekään. Muutamaa positiivista poikkeusta lukuunottamatta.

Nyt viiskymppisten kutsulista laatiessani tulen pohtineeksi, mikä menneisyydessä minulle oikeasti merkitsee jotain. Kun on elämäänsä tyytyväinen, jopa elämässään onnellinen ei tarvitse elää menneisyydessä. Ehkä siksi olen jättänyt Vihdin mielestäni. Tässä ja nyt on hyvä olla.

Mutta kun palaan takaisin Anssi Kelaan ja kelaan Jennifer Anistonia, Mikan faijan BMW:tä, Nummelaa tai 1972:aa niin en mahda mitään sille, että ajattelen, mitä mahtaa kuulua Sihvosen Petelle, Suutarisen Timolle, Kastellin Pasille, Valolahden Tiinalle, Pohjanheimon Esalle, Pohjolan Karille, Kivistön Matille, Nurmen Karille, Merikallion Askollle, Toropaisen Okulle,... vain joitain vikkeäisiä luetellakseni... entäpä tyypit muissa kuvioissa??? lista voisi olla pitkä....

Pitäisköhän miettiä synttärijuhlia vielä kerran?

Viime yönä minulle ilmestyi Anssi Kela. Tosin vain unessa. Kuten ilmestykset yleensäkin. Kai tämä on joku jälkiäinen siitä, että olen miettinyt viiskymppisiäni. Melko elävä keskustelu. Kun heräsin, ihmettein miksen olekaan Vihdin vanhan kunnantalon kahvion terassilla. Keskustelemassa sivilipalveluksesta. Kuten vain kaksi eri vuosikymmenen sivaria sen vain voi kokea.

Nyt on sitten ollut pakko kelata Kelaa. Ja tajuta taas, kuinka kova jätkä se onkaan. Minulle kovin jätkä Vikken tyypeistä. Väheksymättä Ile Jokista, Antti Raiskia, Petri Munckia, Esa Nummelaa ja monia muita Vikken piirissä toimineista bändeistä parrasvaloihin nousseita tähtiä. Saatika niitä, jotka paneutuivat täysillä musiikin tekemiseen ja Vikken touhuihin, mutta jotka eivät edes aikoneet tulla tähdiksi.

Viiskymppisten lähestyminen pistää ajattelemaan näitä porukoita. Ja sitä, mitä itse on tehnyt näinä viitenä vuosikymmenenä. Voi tätä vanhenemisen tuskaa. Ikäkriisikö? Ei kai vaan enemmänkin tunne siitä, että eletty on. Eletään nytkin. Aiotaan elää vielä jatkossakin.

Liityin jokin aika sitten yhteisöön