IRC-Galleria

Olen ollut kateissa liki viikon. Välillä ihan oikeastikin. Kuitenkin vain henkisesti, fyysisesti olen melkein koko ajan tiennyt, missä olen. Paitsi yhtenä hetkenä hotelli Tammerin huoneessa, kun kesken syvien unien heräsin paloauton ääneen. Ja verhojen raosta näkyi valoisa piha. Hyppäsin ikkunaan ja hetken päästä tajusin, että se olikin Koskipuisto. Ei siis Käärmelahden kartanon piha.

Mutta muten fyysiset koordinaatit ovat olleet kohdallaan. Henkiset eivät ihan yhtä tarkasti.
Olimme Rakkaan Vaimon kanssa Perhehoitoliiton valtakunnallisilla neuvottelupäivillä Tampereella. Pitkästä aikaa kahdestaan reisussa. Kääpiöt ripoteltuna kuka minnekin, kaksi suurinta kotona asuvaa naarasKääpiötä kodin ja eläinten hoitajina Käärmelahdessa. Ja kaikki sujui loistavasti. Niin vieraspaikoissa kuin kotona Käärmelahdesskin. On nämä loistavia Kääpiöitä niin halutessaan. Toiki toinenkin käytöspuoli on olemassa, muta nyt jokainen oli heittänyt sen taka-alalle.

Mitä nyt kahdella pienemmällä urosKääpiöllä putkahti normaali koulukäyttäytyminen pintaan Halmeniemen koulussa. Muuta lapset saivat hieman ihmeteltävää, kun meidän Kääpiöt näyttivät, miten meillä osastaan häiritä, kiusata, röyhtäillä ja piereskellä. Oli siinä vapaan kyläkoulun vapaaseen meininkiin tottuneilla lapsilla ihmetelemistä, milaisia taitoja tiukan koulukurin perinteisessä kyläkoulussa opitaan.

Kun nämä kaksi Kääpiötä olivat hoidossa Tampereen reisumme ajan tuon vapaan kyläkoulun rehtorilla, niin saimme lapsia hakiessamme suoran palautteen Kääpiöiden kouluasennoitumisesta. Ehkä hieman turhankin suoran.

Me olemme asettuneet Kääpiöidemme koulukysymyksissä väärälle puolelle, emme ole tukeneet Kääpiöitämme, olemme aiheuttaneet heille kouluasenneongelman ja muutenkin olemme melko paskoja kasvattajia.

Onhan sitä tottunut samaan ystäviltä joskus melko kovaakin kritiikkiä, mutta mekei aina sitä on pyytäessään saanut sitten myös ohjeet, että miten sitten pitäisi toimia. Nyt ei sitä osuutta vielä tullut tai ainakaan minä en sitä osannut mielenpahoitukseltani enää ottaa vastaan.

Ja Kääpiötkin olivat kuin vieraita lapsia. Tai me olimme heille kuin vieraita, joita tervehdtään hiljaisen kohteliaasti ja kadotaan sitten omiin leikkeihin.

Olen luullut, että lasten koulutyön tukemista parhaimmillaan on myös opettajan työn tukeminen. Tämä on kai aiheuttanut myös sellaista roolien lähentymistä, joka ei ole ollut hyväksi. Mutta ku on kuunneellut niitä puheita, joissa perheet vetävät täysin maton opettajan jalkojen alta niin on halunnut toimia toisin. Mahdollisesti kuitenkin väärin, lapsia arvostellen, painostaen ja syylistäen.

Olkoon se jatkossa koulun tehtävä.

Melkein joka viikonvaihde IRC-tietokantaa "säädetään" niin, että kommentoiti ei onnistu eivätkä edes vanhat kommentit ole luettavissa. "Säätäkää" se nyt keralla sellaiseen kuntoon, että ei tarvitse joka viikonvaihde "säätää".

Enkä minä edes mihinkään "säätämiseen" usko. Kyse on vain siitä, että viikonvaihteessa kommentteja tulvii yli äyräiden, gallerian laatikot täyttyvät ja siten koneet tilttaavat. Mutta kukapa sitä kehtaisi avoimesti kertoa, että "sori vaan, meiltä loppui taas kapasiteetti. Kuten viime viikonvaihteessakin".

Erityisesti tää mättää silloin, kun huomaamatta tuota vikaa tuuppaa kuvansa maksulisena etusivulle muiden ihmeteltäväksi. En minä ainakaan sitä minkään muun syyn vuoksi tee kuin saadakseni kommentteja. Näistä kommenteista on löytynyt monia mielenkiintoisia ihmisiä joiden kanssa kirjoitellaan edelleen. Mtta kun äijät "säätää" sunnuntaiaamuna seitsemän aikaan kommentointia, niin silloinhan ei kommentit kulje.

Anteeksi vaan, mutta tuossa ylläpidon porukkakuvassa ei ole kovin montaa tyyppiä, jonka noin ulkonäön perusteella arvioisin olevan sunnuntai aamuna setsemän aikaan töissä "säätämässä" tietokantaa. Mutta toki voin olla väärässäkin.

Kaikenlaisia sankareita on maailma pulollaan. On Spiderman, Batman ja Heman.

Minun suojelijani näistä satuhahmoista taitaa olla Wituksmään.

On tässä viime aikoina Rakkaan Vaimon kanssa jouduttu miettimään Kääpiöiden käyttäytymistä oikein olan takaa. Saatu muutama tiukka tilannekin aikaiseksi. Ei nyt ihan riitaa, mutta riidan rappusilla on käyty. UrosKääpiöiden viimeaikainen asennevamma kun on rassannut molempia, joten pinna on ollut piukassa.

Viime yönä ajattelin asiaa pelkästään omasta kokemusmaailmastani käsin. Ja omista tekemisistäni muistoja kaivellen. Tulin tulokseen, että kukaan kolmesta uroskääpiöstä ei ole tainut vielä tehdä mitään sellaista, jota minä en olisi tuon ikäisenä tehnyt. Toisaalta näyttää siltä, että heistä kukaan ei myöskään ole tehnyt vielä kaikkea sitä, mitä minä tuon ikäisenä olin tehnyt. Ja toivottavasti ei teekään.

Kunnollinen aikuinen mies minusta on kuitenkin kasvanut. Mutta olisiko siihen osaltaan vaikuttanut myös kasvatus, jota kotoani sain. Otetaanpa muuta esimerkki:

1. UrosKääpiö jää kiinni tupakanpoltosta, käymme pitkiä keskusteluja polton vaarallisudesta, ilmoitamme, että me emme sitä rahoita eli jos hän jatkaa polttamista, hankkii hän rahat siihen kotityöllä. Ja hän jatkaa polttamista. Vastaavasti kun minä jäin kiinni ekan kerran tupakanpoltosta sain selkääni.

2. UrosKääpiö (kukiin vuorollaan) jää kiinni kotoa varastamisesta. Käymme pitkiä keskusteluja asiasta, yritämme perustella asian vääryyttä, annamme rangaistukseksi parin viikon karkkikiellon. Kuitenkin ainakin yksi UrosKääpiö jatkaa edelleen varastamista. Vastaavasti kun minä jäin kiinni ekan kerran kotoa varastamisesta sain selkääni.

3. UrosKääpiö jää kiinni koulukaverin nimittelystä ja kiusaamisesta. Taas puhumme pitkään suvaitsevaisuudesta, miltä itsestäsi tuntuisi jos sinua kiusattaisiin, rajoitamme pahimpien kiusaajien yhdessäoloa ja velvoitamme Kääpiötä pyytämään kiusatulta anteeksi. Mutta kiusaaminen jatkuu. Vastaavasti kun minä jäin alakoulussa kiinni kiusaamisesta sain selkääni.

Puhukoon nyt nämä kolme esimerkkiä puolestaan. Sain minä useamminkin selkääni vaikka se viimeinen kerta jäikin vain uhkaukseksi. Pitäisiköhän se asia hoitaa kuntoon ennen IsonÄidin kuolemaa, että ei jäisi jälkeenpäin vaivaamaan. Veisin hänelle koivuvitsan sairaalaan ja paljastaisin pyllyni? Katsotaan nyt.

En minä aio aloittaa Kääpiöiden piiskausta, se on vastoin periaatteitani kuten myös lakia. Mutta mietin vaan, että mistä kertoo se, että Rakkaan Vaimoni ja minun kasvatuskeinot eivät tunnu purevan. Vai purevatko ne vasta pitkässä juoksussa, sillä en minäkään lopettanut tupakanpolttoa tai kaverin kiusaamista siihen kun sain selkääni. Kotoa varastaminen taisi kyllä loppua siihen selkäsaunaan, oli se sen verran perusteellinen.

Muistan myös, kuinka tuon episodin jälkeen vuolaasti itkien uhkasin äidilleni hypätä junan alle kun olen niin surkea, epäluotettava ja muutenkin paska lapsi. Nää meidän Kääpiöt haluaa vaan muuttaa pois kotoa.

Ainoana lapsena on vaikea ymmärtää, mitä merkitsee ison veljen esimerkki. Meillä se näyttää tällä hetkellä olevan todella voimakas. Ja valitettavasti huonoon suuntaan. Koulunkäynnin väheksymisessä pienempi seuraa suurempaa, asennevammaisuus laajemminkin siirtyy isommasta askel askeleelta pienempään.

Kähinä ja kuhina UrosKääpiöiden keskuudessa on sellainen, että ei siellä kovin yleviä meistä aikuisista ajatella eikä puhuta. Vammaisuus tarttuu kun se on asennevammaisuutta. Olen aina halunnut olla suvaitsevainen eivätkä vammaiset ole minulle olleet mitään kummajaisia. Mutta nyt tökkii, tökkii todella pahasti.

Onneksi meillä on neljä tyttöä.

Ei, en riehunut, kirves ei heilunut, ei edes nyrkki. Mutta kitapurjeet sitä enemmän. Joten Rakas Vaimo keräsi kamppeensa ja siirtyi olohuoneen sohvalle nukkumaan.

Heräsin joskus 03.30 paikkeilla. Siis normaali kusiherätys. Valo paloi vaimon sängyn yläpuolella. Arvelin hänenkin olevan tarpeillaan. Tai hakemassa herkkuja lukutuokionsa ratoksi. Jotka joinakin öinä todellakin kestävät aamuyön tunteihin.

Mutta pian tajusin, että petivaatteet puuttuvat.Jolloin arvasin, että olen taas röhissyt siihen malliin että RV:lle on tullut lähtö. Jos meinaan aikoo nukkua niin minun röhinässäni se on mahdotonta.

En röhise toki joka yö yhtä pahasti, mutta nyt olin pirun väsynyt, söin tyhmästi illalla, tyynyjä jäi liikaa pään alle ja nekin oli nostettu seinälle, joten asento oli okein otollinen kuorsauskonsertille.

Huono mies tuollainen. Minuthan makkarsista olisi pitänyt ulostaa. Jatkoa varten pitää antaa RV:lleselkeät ohjeet.

Että kuka lähteeja kuka käskee.

Kaiken kiireen keskellä viime aikoina on tullut oikaistua ihmisiä. Kuten eilisestä päiväkirjasta voitte lukea. Tai Itä-Savon yleisönosastosta taas tänään.

Kirjoittaminen on minun välineeni tähän työhön. En minä mikään besserwisser ole, enkä halua olla, mutta tiettyihin epäkohtiin haluan puuttua. Perhepiirissä, yhteiskunnassa, kylällä ja internetissä. Siis niin makro- kuin mikrotasollakin. Globaalin vaikuttamisen olen jättänyt muille.

Syy siihen löytyy vuoden 1968 Shaahi-mielenosoituksista. Olin tuona päivänä käymässä äitini kanssa Helsingissä (11 vuotiaana) ja olisin halunnut päästä mielenosoitukseen Erkki Tuomiojan ja Ilkka Taipaleen kanssa. Joista en tuolloin vielä tiennyt mitään. Mutta äitini ei päästänyt minua mielenosoitukseen vaan veti tiukasti kädestä pitäen kohti linja-autoasemaa. Ja kotiin lähtevää bussia.

Ehkä tässä selitys, miksi en ole niin hirvesäti panostanut globaaleihin ongelmiin kuin näihin lähipiirin epäkohtiin. Tai onhan niitä globaalejakin jotoksia tullut tehtyä, teiniaikoina organisoitua yhden 400 oppilaan koulun Taksvärkki-keräys Pohjois-Vietnamiin teemalla Avustusjuna Nyen van Troihin. Tai jokin vastaava kaupunki se oli.

Mutta kotimaan ja lähiympäristön puutteet, epäoikeudenmukaisuudet ja epäkohdat ovat saaneet kyytiä. Ja tulevat saamaan jatkossakin. Sordiino ei ole kovin tehokas, tekstiä syntyy helposti. Joskus asiallista, toisinaan pirullista, joskus jopa hauskaakin.
Mutta se on minun luontoni.

"Aina täytyy valittaa, siitä hyvän olon saa" lauloi Hector eräässä biisissään. Mutta siitä tässä ei ole kyse, en saa tyydytystä valittamisesta sinänä. Mutta jos se johtaa tulokseen, saan kieltämättä pieniä henkisiä orgasmeja.

Ne ovat elämän suola.

Mä olen homo. Näin on, mikäli uskomme Elkkua ``elkku| . Ja miksi emme uskoisi.

On se melko kamalaa, että miehen pitää elää viiskymppiseksi, ennenkuin asiantuntija määrittää, mikä mies on. Itse en homouttani vielä tunnista saatika tunnusta. Rakastan Naista, kiihotun Naisesta, elän rakkausavioliitossa Naisen kanssa. Tämä Nainen on Rakas Vaimoni.

Mutta elkku koko kaksitoistavuotiaan asiantuntemuksella julistaa täällä IRC-Galleriassa, että minä olen homo. Onkohan elkun tapana kadullakin luokitella ihmisiä samalla asiantuntemuksella. Joku pukeutuu (muita hauskuuttaakseen kuten minä tässä oletuskuvassa) erikoisesti, se on homo. Toinen on lihava, se on homo. Kolmas hymyilee, sekin on homo. Siis nuo kolme asiaaa asiantuntijaelkku minun kuvastani voi huomioida. Muilla sivuillani hän ei ollut käynnyt kun hän julisti minut homoksi.

Otinpa lapsesta hieman selvää. Näyttää olevan Kuusankosken lapsukaisia. Kumu Junior Team on hyvä jalkapalloseura, mutta ilmeisesti joukkueen jäsenten henkisessä kasvussa olisi vielä hieman toivomisen varaa. Onkohan se muuten niin, että tuon joukkuen vetäjä on tämän Eliaksen isä? Ainakin sukunimi tuntuu täsmäävän. Mutta voihan hän olla kaukaisempaakin sukua. Tai ehkä tuo sukunimi on Kuusankoskella yleisempikin, eihän heidän välttämättä tarvitse olla edes sukua. Pitäisiköhän kuitenkin kirjoittaa sähköpostia tuolle Esalle ja kysäistä. Kun taitaa olla tämän eliaksen jalkapallojoukkueen vetäjäkin. Josko tuntee pojan? Tai pitäisköhän kysyä Kuusankoskella asuvilta ystäviltä ja tutuilta, tuntevatko he tätä porukkaa? Tai tossahan olisi puhelinnumerotkin, pitäiskö soittaa Eliakselle vai todennäköisille vanhemmille Esalle ja Päiville?

Tämä pieni, parinkymmenen minuutin taustojen selvitys vain siksi, että haluan osoittaa kuinka tehokas tiedonetsintäkanava Internet on. Tietoa löytyy, yhteyksiä löytyy, puhelinnumeroita löytyy, sähköpostiosoitteita löytyy, fyysisiä osoitteita löytyy... kaikkea löytyy. Myös idiootteja.

En tiedä, mitä mieltä elkun vanhemmat ovat siitä, että kaksitoistavuotias lapsi julistaa ihmisiä homoiksi nimenomaan haukkumismielessä. Vaikka minusta homo ei ole haukkumanimi sen enempää kuin hetero, lesbo tai biseksuaalikaan. Mutta ilmeisesti, elkun kuten tuhansien muidenkin hänen kaltaisten lasten kielenkäytössä homo on haukkumanimi.

Minulla on ystäviä, jotka ovat homoja, lesboja ja biseksuaaleja. Hauskoja, viisaita ja lämpimiä Ihmisiä. Ihmisiä isolla iillä. Heidän puolesta minua loukkaa, harmittaa ja jopa suututtaa tällaiset elkut ja muut vastaavat vähäjärkiset.

Nyt jään odottamaan elkun anteeksipyyntöä. Ihan näin vain kasvatusmielessä. Mutta en minä sitä kovin pitkään odota, elkku hyvä.

Eläköön suvaitsevainen Suomi.

Hyvää Syntymättömyyspäivää jokaiselle lukijalleni. Kyllähän te tiedät, miksi teitä onnittelen. Ja jos ette tiedä, niin pieni itsenne sivistäminen olisi paikallaan. Menkää kirjahyllylle, kirjastoon tai kirjakauppaan ja hankkikaa Nalle Puh. Löydätte syntymättömyyspäivän. Sekä tuhat muuta viisautta.

Jokainenhan odottaa onniteluja syntymäpäivänään. Viimeisen puolentoista kuukauden ajalta meidän perheessä on parikin hyvää esimerkkiä siitä, miten onnittelut lämmittävät. Mutta samanaikaisesti syntyi myös esimerkkejä siitä, miten hyvinkin läesieksi kokemansa ihmisen onnittelemattomuus harmittaa, jopa satuttaa.

Omakohtaisesti voin kertoa, kuinka sitä jää liki vainoharhaisesti miettimään, että mitä minä nyt olen tuolle ihmiselle sanonut tai tehnyt kun se ei minua muistanut. Vaikka muistamattomuus menisikin vain aidon unohduksen piikkiin, niin onnittelua odottavalle se ei yleensä selity unohduksena.

Pätkän eteenpäin ajatellessani tulin pohtineeksi, kuinka monen tutun, jopa ystävänkin, syntymäpäivän minä olen unohtanut. Mitäköhän he ovat ajatelleet? Ovatkoha hekin miettineet, että mitäköhän minä olen tehnyt kun ei se muistanut minua.

Pohjimmiltaan syntymäpäiväonnittelut ovat liki yhtä turhia kuin kauniit sanat hautajaisissa. Ne ovat monasti samanlaisia itsestäänselvyyksiä. Niitä tiedetään odottaa, toki ne lämmittävät (hautajaisissa toki juhlakalua melko vähän jos ollenkaan) mutta ennakoitavissa ne kuitenkain ovat. Vai onko kukaan ollut hautajaisissa, joissa vainajan ystävät muistosanoissaan kertovat, että oli se Kimmo vittumainen ja rasittava mies.

Siksi kannatankin syntymättömyyspäivän juhlimista. Muista ystävää kun hän sitä vähiten odottaa. Siinä ohjenuora elämälle. Tässä on vielä sekin hyvä puoli, että ystäväsi ei tiedä, että juuri tänään unohdit hänet.

Kenetköhän minä tänään unohdan.

Kyllähän monella jätkällä on HD mutta mulla taitaa olla ADHD. Siltä minusta alkaa pikku hiljaa tuntua. Etenkin, kun vuosien saatossa Kääpiöiden kasvatukseen liittyen on joutunut muutaman artikkelin tuostakin aiheesta lukemaan.

Etenkin ne jutut, joissa kerrotaan aikuisten ADHD:sta ovat pistäneet minut ajattelemaan. Kun lisäksi miettii omaa kouluaikaansa, niin ajatus vaan vahvistuu. Jo silloin olisi tunnettu ADHD, niin Kolpon Toini, Einistön Raili, Seitsaran Ritva tai Penttisen Erkki olisi ihan varmasti passittanut minut tutkimuksiin.

Eilen sen taas huomasin kaiken sen kaaoksen keskellä jota tämä elämä on. Piti tehdä kaikenlaista hyödyllistä mutta lumitöihin ja ruuoanlaittoon se jäi. Tekemättä jäi kellarin oven lämpöeristys tai työt, joita poikkeuksellisesti olisi pitänyt sunnuntaina tehdä.

Olisihan nuo hommat voinut jäädä tekemättä ihan vaan laiskuuttaan tai aikapulan vuoksi. Mutta nyt ei ollut näistä inhimillisistä syistä kyse vaan omasta pomppimisesta asiasta toiseen. Menin pihalle lumitöihin, ajoin kolme kuupallista ja pian huomasinkin olevani Kääpiöiden pulkkarinteessä kolan ja lapion kanssa parantelemassa mäkeä. Osasyy oli varmasti se, että on harvinaista herkkua kun kaikki kuusi kääpiötä touhuavat yhdessä pulkkien ja ufojen kanssa rinteessä. Tämä ensilumi on jännä yhdistävä tekijä.

Diagnoosiin tämä tilanne johti siksi, että juuri näinhän käy ADHD:ssä. Tärkeä, olennainen työ keskeytty kun tulee jokin yllättävä mielenkiinnon kohde. Näin minulle käy usein.

Joskus olen tehnyt itselleni lukujärjestyksen päiväksi. Ainakin sellaisen työlistan siitä, mitä huomenna, ylihuomenna, yliylihuomenna jne. pitää saada tehdyksi. Ajattelin aloittaa taas tuollaisen lukujärjestyksen pitämisen.

Ei se ainakaan tilannetta huononna.

On meillä perhe. Vaikka joinain hetkinä tuntukin, että meidän talossa asuu vain joukko yhteenkuulumattomia yksilöitä niin eilen illalla tuntui taas ihan toiselta.

Sanskun 15-juhlat olivat tapahtuma, joka sai minut taas ajattelemaan tätä joukkoa perheenä. Kaikki sai oikeastaan alkunsa siitä, kun Mikko kysyi iltapäivällävälipalapöydässä, että pukeudutaanko Sanskun juhlille Halloweenin merkeissä naamiaisasuihin. Johon minä nopeasti vastasin että ei. Onneksi Rakas Vaimo oli älykkäämpi sanoen, että jos joku haluaa pukeutua niin kyllähän se sopii.

Siitä alkoi sunnittelu ja tätä säpinää kesti koko illansuun. Välillä jo ruuoanlaitossa hikoileva RV:kin katui sanojaan. Jonka ymmärrän hyvin, kun jonossa lappasi Kääpiöitä kysymään asusta sitä ja tuota.

Mutta homma eteni kuin höyryjuna ja Kääpiö toisensa jälken alkoi näyttää roolihahmonsa mukaiselta. Ja sitten vielä RV sai päähänsä puketua pissikseksi. Ilta osoitti, että meinasi olla melkein luonnerooli. Ja osalta Kääpiöitä tuli äärettömän hyviä ohjeita pissiksenä elämiseen. Oi aikoja, oi tapoja.

Itsekin mietin jo pääni muhkuralle, miten pukeutuisin. Muiden perheenjäsenten ruuminrakenteelle kun löytyy vaihtoehtoja vaatekaapeista, mutta tälle ruholle ei oikein tahdo olla tavaraa tarjolla.

Hiippailin siinä sitten Aapiskukon kaapeille, löysin yhden valkoisen pussilakanan, mustan tussin ja sakset. Syntyihän noilla tarpeilla Haloweenin henkeen sopiva naamiaisasu. Ei sillä kyllä paras puku palkitaan-kilpailussa kärkisijoille selvitty mutta kymmenen parhaan puvun joukkoon kuitenkin.

Mutta mennäänpä varsinaiseen gaalailtaan. Meillä oli hauskaa, ihan hyviä keskusteluja, naurettiin Rakkaan Vaimon käyttäytymisen myötä kylän muiden(kin) pissisten toilailuja, joista keskustassa koulua käyvät Kääpiöt kertoivat hyviä tarinoina. Mutta löytyi myös syvällisempiä keskustelun aiheita. Lyhyitä, mutta helmiä kuitenkin.

Itse jäin miettimään juhlahumussa EI-sanan turmiollisuutta. Kuinka taas olin heti sanomassa pukeutumistiedusteluun, että EI KÄY. Miksi se tulee niin helposti? Mitä hauskaa olisi taas jäänyt kokematta ellei RV olisi ollut minua älykkäämpi? Kuinka helposti ja halvalla eilisen illan hauskuus syntyikään?

Pystyisinkö vähentämään EI-sanan käyttöä vaikkapa puolella. Ja toisen puolikkaan puolikkaan voisi korvata hieman älylisemmällä kiellolla kuin pelkällä EI-sanalla. Jota jatkokysymykseen MIKSEI tehostetaan tosi älykkäällä perustelulla: KOSKA MINÄ SANON NIIN. Jäisihän siinä vielä 25% nykyisistä EI-sanoista käyttöön. Ja sekin on jo pirun paljon.

Kysykääkä vaikka meidän Kääpiöiltä.

Kävin varkaissa erään minulle kommenttia heittäneen neitokaisen sivuilla.
Varastin tämän (hieman muuttaen miehisemmäksi):

Filosofian professorilla oli muutamia esineitä edessään luentosalin pöydällä. Luennon alkaessa hän otti mitään sanomatta usean litran lasipurkin ja täytti sen nyrkin kokoisilla kivillä.
Hän kysyi opiskelijoilta oliko purkki täysi?

Heidän mielestään se oli.

Sitten hän otti pussillisen pikkukiviä, kaatoi ne purkkiin ja ravisti purkkia. Pikkukivet vierivät isojen kivien välissä oleviin koloihin. Hän kysyi taas, oliko purkki täysi.

Nauraen opiskelijat vastasivat että kyllä se oli.

Sitten hän otti pussillisen hiekkaa kaatoi senkin purkkiin, ja hiekka täytti pikkukivienkin välit.

"No niin",sanoi professori, "haluan teidän ymmärtävän että tämä on teidän elämänne. Isot kivet ovat tärkeitä asioita - perhe, elämänkumppani, terveys, lapset. Sellaisia asioita että
vaikka kaikki muu katoaisi niin elämänne olisi silti täyttä.

Pikkukivet ovat muita merkityksellisiä asioita kuten työ, asunto, auto.

Hiekka on sitten kaikki muu, pienet asiat.

Jos laitatte hiekan ensin purkkiin, ei ole tilaa isoille eikä pienille kiville. Sama pätee elämäänne, jos käytätte kaiken aikanne ja energianne pikkuasioihin, ei jää tilaa tärkeille asioille.

Kiinnittäkää huomionne asioihin jotka ovat tärkeimpiä onnellisuutenne kannalta. Leikkikää lastenne kanssa. Käykää säännöllisesti lääkärintarkastuksessa. Viekää kumppaninne tanssimaan. Aina on aikaa tehdä töitä, siivota, järjestää kutsuja tai korjata vesihana.

Huolehtikaa kivistä ensin - asioista joilla on väliä. Kaikki muu on vain hiekkaa."

Mutta sitten ... eräs opiskelija otti purkin joka professorin ja muiden opiskelijoiden mielestä oli täysi. Hän kaatoi sinne pullollisen kaljaa, joka tietenkin imeytyi hiekkaan. Sitten purkki vasta oli aivan täysi.

Eli tarinan opetus on: olkoon elämäsi kuinka täynnä hyvänsä, aina on tilaa vielä yhdelle kaljalle!