IRC-Galleria

Miehellä on IRV. Miehellä on seitsemän ihanaa lasta. Mies on suhteellisen terve, tai ainakin lääkityksellä pysyy sairaudet kurissa. Miehellä ja IRV:lla in 500 neliön kartano Savossa Saimaan rantamaisemissa. Miehellä on muutama hyvä ystävä. Miehellä on minipossu Birgit Wagner ja miehen IRV:lla on mäyräkoira Onni. Ja vielä muitakin eläimiä. Miehellä on Transitin OssiBussi. Miehellä on mukavia harrastuksia. Miehellä on mielenkiintoinen työ...

Ja se saatana jaksaa valittaa jotain pikku asioita. Ihan vaan valittamisen riemusta.

Aina täytyy valittaa, siitä hyvän olon saa... Vaan kun ei saa. Olo vaan pahenee vaikka ei olisi syytäkään.

Eiköhän Mies voisi nyt lopettaa tuon valittamisen.

Yleisön pyynnöstä.

- Meneekö teillä hyvin vai huonosti?
- Kiitos kysymästä, sekäettä.
- Jaa miten niin sekä ja että.
- Menee hyvin huonosti.

Rakas Vaimo eilisessä kommentissaan opetti, että elämä ei ole jokotai vaan sekäettä. Ja minä kun olen vuosia opetanut hänelle, että elämä ei ole mustavalkoinen vaan välissä on monenlaisia harmaan sävyjä.

Siis nimenomaan harmaan. Ei kirkkaan punaista, ei helakan keltaista, ei meren sinistä eikä keväisen koivumetsän vihreää. Mustavalkoisen välillä on vain erisävyistä harmaata.

Iso laiva kääntyy hitaasti. Vaikka kaiken osaava luotsi sanookin, että ei noin vaan näin. Tai siis ei lastenkasvatuksen Aurinko suinkaan sanonut, että näin, vain pelkäästään ei noin. Siis tajusin toimineeni väärin. Tai ainakin epäilen niin. Mutta uutta suuntaa en vain saanut.

Eikä kritiikkiin pitäisi aina liittyä myös ohjeistus. Tai onhan se tietysti toisinaan hyvä kuulla, että tekee väärin, mutta jos ei ole sitä itse huomannut, niin tuskin sitä itse keksii uutta suuntaakaan. En ainakaan minä.

Nyt tuntuu, että sotken kuin Myllylä suossa. Paitsi että hänellä oli selvä päämäärä.

Juosta suolla ja antaa julkisuuteen kuva, että huipulle pääsee vain kovalla harjoittelulla. Vaikka terävimpään kärken tarvittiinkin sitten vielä terävämpiä toimia.

Helpottaiskohan oloa jos menisi illalla Heseen ja vetäsis yhden HemoHesBurgerin.

Suoraan suoleen.

Ei en ole raskaana vaikka kuvasta niin voisi päätelläkin. Ei, en ole synnyttämässä norsunpoikasta vaikka kärsä jo näkyykin. Ja ressukalla vielä pussit silmien alla.

Otsikko viittaa henkiseen olotilaan. Rakas Vaimo sen eilen paalutti kun huokailin, murisin, murehdin ja hieman kyynelihdinkin. Kun kaikki tökkii, sellaisetkin asiat, joissa ei ole mitään tökkimistä. Vaikka joissakin olikin.

Jotenkin paluu arkeen kolmen Tampereen päivän jälkeen on ollut takkuinen. Kontrastit ovat liian voimakkaat. Pitäisin loivemmista laskuista. Mutta niitä ei nyt ollut tarjolla.

Viikonvaihdekin kului vielä lauantain osalta Savonlinnan Seudun Sijaisvanhempien kokouksessa ja eilinen sunnuntai illan Moinsalmen Vanhempainyhdistyksen yleisötilaisuuden ja syyskokouksen valmistelussa. Ja lopulta neljä tuntia itse kokouksessa.

Nyt on maanantai eikä laisinkaan viikonvaihteen jälkeinen levänyt olo. Olo on kuin perjantaisin, nyt kaipaisi viikonvaihdetta ja hieman rauhallisempaa aikaa. Vaan sitä ei ole tarjolla.

Ainut lohtu on, että molemmat kokoustiimat sujuivat hyvin ja tuloksellisesti. Ettei tarvitse ainakaan murehtia, kun nekin olisivat menneet persiilleen. Vaan onneksi ei.

Mutta kyllä tämä tästä. Kun pakko on.

Olen ollut kateissa liki viikon. Välillä ihan oikeastikin. Kuitenkin vain henkisesti, fyysisesti olen melkein koko ajan tiennyt, missä olen. Paitsi yhtenä hetkenä hotelli Tammerin huoneessa, kun kesken syvien unien heräsin paloauton ääneen. Ja verhojen raosta näkyi valoisa piha. Hyppäsin ikkunaan ja hetken päästä tajusin, että se olikin Koskipuisto. Ei siis Käärmelahden kartanon piha.

Mutta muten fyysiset koordinaatit ovat olleet kohdallaan. Henkiset eivät ihan yhtä tarkasti.
Olimme Rakkaan Vaimon kanssa Perhehoitoliiton valtakunnallisilla neuvottelupäivillä Tampereella. Pitkästä aikaa kahdestaan reisussa. Kääpiöt ripoteltuna kuka minnekin, kaksi suurinta kotona asuvaa naarasKääpiötä kodin ja eläinten hoitajina Käärmelahdessa. Ja kaikki sujui loistavasti. Niin vieraspaikoissa kuin kotona Käärmelahdesskin. On nämä loistavia Kääpiöitä niin halutessaan. Toiki toinenkin käytöspuoli on olemassa, muta nyt jokainen oli heittänyt sen taka-alalle.

Mitä nyt kahdella pienemmällä urosKääpiöllä putkahti normaali koulukäyttäytyminen pintaan Halmeniemen koulussa. Muuta lapset saivat hieman ihmeteltävää, kun meidän Kääpiöt näyttivät, miten meillä osastaan häiritä, kiusata, röyhtäillä ja piereskellä. Oli siinä vapaan kyläkoulun vapaaseen meininkiin tottuneilla lapsilla ihmetelemistä, milaisia taitoja tiukan koulukurin perinteisessä kyläkoulussa opitaan.

Kun nämä kaksi Kääpiötä olivat hoidossa Tampereen reisumme ajan tuon vapaan kyläkoulun rehtorilla, niin saimme lapsia hakiessamme suoran palautteen Kääpiöiden kouluasennoitumisesta. Ehkä hieman turhankin suoran.

Me olemme asettuneet Kääpiöidemme koulukysymyksissä väärälle puolelle, emme ole tukeneet Kääpiöitämme, olemme aiheuttaneet heille kouluasenneongelman ja muutenkin olemme melko paskoja kasvattajia.

Onhan sitä tottunut samaan ystäviltä joskus melko kovaakin kritiikkiä, mutta mekei aina sitä on pyytäessään saanut sitten myös ohjeet, että miten sitten pitäisi toimia. Nyt ei sitä osuutta vielä tullut tai ainakaan minä en sitä osannut mielenpahoitukseltani enää ottaa vastaan.

Ja Kääpiötkin olivat kuin vieraita lapsia. Tai me olimme heille kuin vieraita, joita tervehdtään hiljaisen kohteliaasti ja kadotaan sitten omiin leikkeihin.

Olen luullut, että lasten koulutyön tukemista parhaimmillaan on myös opettajan työn tukeminen. Tämä on kai aiheuttanut myös sellaista roolien lähentymistä, joka ei ole ollut hyväksi. Mutta ku on kuunneellut niitä puheita, joissa perheet vetävät täysin maton opettajan jalkojen alta niin on halunnut toimia toisin. Mahdollisesti kuitenkin väärin, lapsia arvostellen, painostaen ja syylistäen.

Olkoon se jatkossa koulun tehtävä.

Melkein joka viikonvaihde IRC-tietokantaa "säädetään" niin, että kommentoiti ei onnistu eivätkä edes vanhat kommentit ole luettavissa. "Säätäkää" se nyt keralla sellaiseen kuntoon, että ei tarvitse joka viikonvaihde "säätää".

Enkä minä edes mihinkään "säätämiseen" usko. Kyse on vain siitä, että viikonvaihteessa kommentteja tulvii yli äyräiden, gallerian laatikot täyttyvät ja siten koneet tilttaavat. Mutta kukapa sitä kehtaisi avoimesti kertoa, että "sori vaan, meiltä loppui taas kapasiteetti. Kuten viime viikonvaihteessakin".

Erityisesti tää mättää silloin, kun huomaamatta tuota vikaa tuuppaa kuvansa maksulisena etusivulle muiden ihmeteltäväksi. En minä ainakaan sitä minkään muun syyn vuoksi tee kuin saadakseni kommentteja. Näistä kommenteista on löytynyt monia mielenkiintoisia ihmisiä joiden kanssa kirjoitellaan edelleen. Mtta kun äijät "säätää" sunnuntaiaamuna seitsemän aikaan kommentointia, niin silloinhan ei kommentit kulje.

Anteeksi vaan, mutta tuossa ylläpidon porukkakuvassa ei ole kovin montaa tyyppiä, jonka noin ulkonäön perusteella arvioisin olevan sunnuntai aamuna setsemän aikaan töissä "säätämässä" tietokantaa. Mutta toki voin olla väärässäkin.

Kaikenlaisia sankareita on maailma pulollaan. On Spiderman, Batman ja Heman.

Minun suojelijani näistä satuhahmoista taitaa olla Wituksmään.

On tässä viime aikoina Rakkaan Vaimon kanssa jouduttu miettimään Kääpiöiden käyttäytymistä oikein olan takaa. Saatu muutama tiukka tilannekin aikaiseksi. Ei nyt ihan riitaa, mutta riidan rappusilla on käyty. UrosKääpiöiden viimeaikainen asennevamma kun on rassannut molempia, joten pinna on ollut piukassa.

Viime yönä ajattelin asiaa pelkästään omasta kokemusmaailmastani käsin. Ja omista tekemisistäni muistoja kaivellen. Tulin tulokseen, että kukaan kolmesta uroskääpiöstä ei ole tainut vielä tehdä mitään sellaista, jota minä en olisi tuon ikäisenä tehnyt. Toisaalta näyttää siltä, että heistä kukaan ei myöskään ole tehnyt vielä kaikkea sitä, mitä minä tuon ikäisenä olin tehnyt. Ja toivottavasti ei teekään.

Kunnollinen aikuinen mies minusta on kuitenkin kasvanut. Mutta olisiko siihen osaltaan vaikuttanut myös kasvatus, jota kotoani sain. Otetaanpa muuta esimerkki:

1. UrosKääpiö jää kiinni tupakanpoltosta, käymme pitkiä keskusteluja polton vaarallisudesta, ilmoitamme, että me emme sitä rahoita eli jos hän jatkaa polttamista, hankkii hän rahat siihen kotityöllä. Ja hän jatkaa polttamista. Vastaavasti kun minä jäin kiinni ekan kerran tupakanpoltosta sain selkääni.

2. UrosKääpiö (kukiin vuorollaan) jää kiinni kotoa varastamisesta. Käymme pitkiä keskusteluja asiasta, yritämme perustella asian vääryyttä, annamme rangaistukseksi parin viikon karkkikiellon. Kuitenkin ainakin yksi UrosKääpiö jatkaa edelleen varastamista. Vastaavasti kun minä jäin kiinni ekan kerran kotoa varastamisesta sain selkääni.

3. UrosKääpiö jää kiinni koulukaverin nimittelystä ja kiusaamisesta. Taas puhumme pitkään suvaitsevaisuudesta, miltä itsestäsi tuntuisi jos sinua kiusattaisiin, rajoitamme pahimpien kiusaajien yhdessäoloa ja velvoitamme Kääpiötä pyytämään kiusatulta anteeksi. Mutta kiusaaminen jatkuu. Vastaavasti kun minä jäin alakoulussa kiinni kiusaamisesta sain selkääni.

Puhukoon nyt nämä kolme esimerkkiä puolestaan. Sain minä useamminkin selkääni vaikka se viimeinen kerta jäikin vain uhkaukseksi. Pitäisiköhän se asia hoitaa kuntoon ennen IsonÄidin kuolemaa, että ei jäisi jälkeenpäin vaivaamaan. Veisin hänelle koivuvitsan sairaalaan ja paljastaisin pyllyni? Katsotaan nyt.

En minä aio aloittaa Kääpiöiden piiskausta, se on vastoin periaatteitani kuten myös lakia. Mutta mietin vaan, että mistä kertoo se, että Rakkaan Vaimoni ja minun kasvatuskeinot eivät tunnu purevan. Vai purevatko ne vasta pitkässä juoksussa, sillä en minäkään lopettanut tupakanpolttoa tai kaverin kiusaamista siihen kun sain selkääni. Kotoa varastaminen taisi kyllä loppua siihen selkäsaunaan, oli se sen verran perusteellinen.

Muistan myös, kuinka tuon episodin jälkeen vuolaasti itkien uhkasin äidilleni hypätä junan alle kun olen niin surkea, epäluotettava ja muutenkin paska lapsi. Nää meidän Kääpiöt haluaa vaan muuttaa pois kotoa.

Ainoana lapsena on vaikea ymmärtää, mitä merkitsee ison veljen esimerkki. Meillä se näyttää tällä hetkellä olevan todella voimakas. Ja valitettavasti huonoon suuntaan. Koulunkäynnin väheksymisessä pienempi seuraa suurempaa, asennevammaisuus laajemminkin siirtyy isommasta askel askeleelta pienempään.

Kähinä ja kuhina UrosKääpiöiden keskuudessa on sellainen, että ei siellä kovin yleviä meistä aikuisista ajatella eikä puhuta. Vammaisuus tarttuu kun se on asennevammaisuutta. Olen aina halunnut olla suvaitsevainen eivätkä vammaiset ole minulle olleet mitään kummajaisia. Mutta nyt tökkii, tökkii todella pahasti.

Onneksi meillä on neljä tyttöä.

Ei, en riehunut, kirves ei heilunut, ei edes nyrkki. Mutta kitapurjeet sitä enemmän. Joten Rakas Vaimo keräsi kamppeensa ja siirtyi olohuoneen sohvalle nukkumaan.

Heräsin joskus 03.30 paikkeilla. Siis normaali kusiherätys. Valo paloi vaimon sängyn yläpuolella. Arvelin hänenkin olevan tarpeillaan. Tai hakemassa herkkuja lukutuokionsa ratoksi. Jotka joinakin öinä todellakin kestävät aamuyön tunteihin.

Mutta pian tajusin, että petivaatteet puuttuvat.Jolloin arvasin, että olen taas röhissyt siihen malliin että RV:lle on tullut lähtö. Jos meinaan aikoo nukkua niin minun röhinässäni se on mahdotonta.

En röhise toki joka yö yhtä pahasti, mutta nyt olin pirun väsynyt, söin tyhmästi illalla, tyynyjä jäi liikaa pään alle ja nekin oli nostettu seinälle, joten asento oli okein otollinen kuorsauskonsertille.

Huono mies tuollainen. Minuthan makkarsista olisi pitänyt ulostaa. Jatkoa varten pitää antaa RV:lleselkeät ohjeet.

Että kuka lähteeja kuka käskee.

Kaiken kiireen keskellä viime aikoina on tullut oikaistua ihmisiä. Kuten eilisestä päiväkirjasta voitte lukea. Tai Itä-Savon yleisönosastosta taas tänään.

Kirjoittaminen on minun välineeni tähän työhön. En minä mikään besserwisser ole, enkä halua olla, mutta tiettyihin epäkohtiin haluan puuttua. Perhepiirissä, yhteiskunnassa, kylällä ja internetissä. Siis niin makro- kuin mikrotasollakin. Globaalin vaikuttamisen olen jättänyt muille.

Syy siihen löytyy vuoden 1968 Shaahi-mielenosoituksista. Olin tuona päivänä käymässä äitini kanssa Helsingissä (11 vuotiaana) ja olisin halunnut päästä mielenosoitukseen Erkki Tuomiojan ja Ilkka Taipaleen kanssa. Joista en tuolloin vielä tiennyt mitään. Mutta äitini ei päästänyt minua mielenosoitukseen vaan veti tiukasti kädestä pitäen kohti linja-autoasemaa. Ja kotiin lähtevää bussia.

Ehkä tässä selitys, miksi en ole niin hirvesäti panostanut globaaleihin ongelmiin kuin näihin lähipiirin epäkohtiin. Tai onhan niitä globaalejakin jotoksia tullut tehtyä, teiniaikoina organisoitua yhden 400 oppilaan koulun Taksvärkki-keräys Pohjois-Vietnamiin teemalla Avustusjuna Nyen van Troihin. Tai jokin vastaava kaupunki se oli.

Mutta kotimaan ja lähiympäristön puutteet, epäoikeudenmukaisuudet ja epäkohdat ovat saaneet kyytiä. Ja tulevat saamaan jatkossakin. Sordiino ei ole kovin tehokas, tekstiä syntyy helposti. Joskus asiallista, toisinaan pirullista, joskus jopa hauskaakin.
Mutta se on minun luontoni.

"Aina täytyy valittaa, siitä hyvän olon saa" lauloi Hector eräässä biisissään. Mutta siitä tässä ei ole kyse, en saa tyydytystä valittamisesta sinänä. Mutta jos se johtaa tulokseen, saan kieltämättä pieniä henkisiä orgasmeja.

Ne ovat elämän suola.

Mä olen homo. Näin on, mikäli uskomme Elkkua ``elkku| . Ja miksi emme uskoisi.

On se melko kamalaa, että miehen pitää elää viiskymppiseksi, ennenkuin asiantuntija määrittää, mikä mies on. Itse en homouttani vielä tunnista saatika tunnusta. Rakastan Naista, kiihotun Naisesta, elän rakkausavioliitossa Naisen kanssa. Tämä Nainen on Rakas Vaimoni.

Mutta elkku koko kaksitoistavuotiaan asiantuntemuksella julistaa täällä IRC-Galleriassa, että minä olen homo. Onkohan elkun tapana kadullakin luokitella ihmisiä samalla asiantuntemuksella. Joku pukeutuu (muita hauskuuttaakseen kuten minä tässä oletuskuvassa) erikoisesti, se on homo. Toinen on lihava, se on homo. Kolmas hymyilee, sekin on homo. Siis nuo kolme asiaaa asiantuntijaelkku minun kuvastani voi huomioida. Muilla sivuillani hän ei ollut käynnyt kun hän julisti minut homoksi.

Otinpa lapsesta hieman selvää. Näyttää olevan Kuusankosken lapsukaisia. Kumu Junior Team on hyvä jalkapalloseura, mutta ilmeisesti joukkueen jäsenten henkisessä kasvussa olisi vielä hieman toivomisen varaa. Onkohan se muuten niin, että tuon joukkuen vetäjä on tämän Eliaksen isä? Ainakin sukunimi tuntuu täsmäävän. Mutta voihan hän olla kaukaisempaakin sukua. Tai ehkä tuo sukunimi on Kuusankoskella yleisempikin, eihän heidän välttämättä tarvitse olla edes sukua. Pitäisiköhän kuitenkin kirjoittaa sähköpostia tuolle Esalle ja kysäistä. Kun taitaa olla tämän eliaksen jalkapallojoukkueen vetäjäkin. Josko tuntee pojan? Tai pitäisköhän kysyä Kuusankoskella asuvilta ystäviltä ja tutuilta, tuntevatko he tätä porukkaa? Tai tossahan olisi puhelinnumerotkin, pitäiskö soittaa Eliakselle vai todennäköisille vanhemmille Esalle ja Päiville?

Tämä pieni, parinkymmenen minuutin taustojen selvitys vain siksi, että haluan osoittaa kuinka tehokas tiedonetsintäkanava Internet on. Tietoa löytyy, yhteyksiä löytyy, puhelinnumeroita löytyy, sähköpostiosoitteita löytyy, fyysisiä osoitteita löytyy... kaikkea löytyy. Myös idiootteja.

En tiedä, mitä mieltä elkun vanhemmat ovat siitä, että kaksitoistavuotias lapsi julistaa ihmisiä homoiksi nimenomaan haukkumismielessä. Vaikka minusta homo ei ole haukkumanimi sen enempää kuin hetero, lesbo tai biseksuaalikaan. Mutta ilmeisesti, elkun kuten tuhansien muidenkin hänen kaltaisten lasten kielenkäytössä homo on haukkumanimi.

Minulla on ystäviä, jotka ovat homoja, lesboja ja biseksuaaleja. Hauskoja, viisaita ja lämpimiä Ihmisiä. Ihmisiä isolla iillä. Heidän puolesta minua loukkaa, harmittaa ja jopa suututtaa tällaiset elkut ja muut vastaavat vähäjärkiset.

Nyt jään odottamaan elkun anteeksipyyntöä. Ihan näin vain kasvatusmielessä. Mutta en minä sitä kovin pitkään odota, elkku hyvä.

Eläköön suvaitsevainen Suomi.

Hyvää Syntymättömyyspäivää jokaiselle lukijalleni. Kyllähän te tiedät, miksi teitä onnittelen. Ja jos ette tiedä, niin pieni itsenne sivistäminen olisi paikallaan. Menkää kirjahyllylle, kirjastoon tai kirjakauppaan ja hankkikaa Nalle Puh. Löydätte syntymättömyyspäivän. Sekä tuhat muuta viisautta.

Jokainenhan odottaa onniteluja syntymäpäivänään. Viimeisen puolentoista kuukauden ajalta meidän perheessä on parikin hyvää esimerkkiä siitä, miten onnittelut lämmittävät. Mutta samanaikaisesti syntyi myös esimerkkejä siitä, miten hyvinkin läesieksi kokemansa ihmisen onnittelemattomuus harmittaa, jopa satuttaa.

Omakohtaisesti voin kertoa, kuinka sitä jää liki vainoharhaisesti miettimään, että mitä minä nyt olen tuolle ihmiselle sanonut tai tehnyt kun se ei minua muistanut. Vaikka muistamattomuus menisikin vain aidon unohduksen piikkiin, niin onnittelua odottavalle se ei yleensä selity unohduksena.

Pätkän eteenpäin ajatellessani tulin pohtineeksi, kuinka monen tutun, jopa ystävänkin, syntymäpäivän minä olen unohtanut. Mitäköhän he ovat ajatelleet? Ovatkoha hekin miettineet, että mitäköhän minä olen tehnyt kun ei se muistanut minua.

Pohjimmiltaan syntymäpäiväonnittelut ovat liki yhtä turhia kuin kauniit sanat hautajaisissa. Ne ovat monasti samanlaisia itsestäänselvyyksiä. Niitä tiedetään odottaa, toki ne lämmittävät (hautajaisissa toki juhlakalua melko vähän jos ollenkaan) mutta ennakoitavissa ne kuitenkain ovat. Vai onko kukaan ollut hautajaisissa, joissa vainajan ystävät muistosanoissaan kertovat, että oli se Kimmo vittumainen ja rasittava mies.

Siksi kannatankin syntymättömyyspäivän juhlimista. Muista ystävää kun hän sitä vähiten odottaa. Siinä ohjenuora elämälle. Tässä on vielä sekin hyvä puoli, että ystäväsi ei tiedä, että juuri tänään unohdit hänet.

Kenetköhän minä tänään unohdan.