IRC-Galleria

Kirjoitin maanantaina joulun aidosta merkityksestä. En pelkästään siksi, että vanhoista asioista kirjoittaminen on vanhalle miehelle hauskaa. Vaan rienatakseni niitä, jotka luulevat joulun jotenkin historiallisesti liittyvän jeesuusmyyttiin.

Reagoiko kukaan. Ihana Rakas Vaimo toki reagoi, silitti myötäkarvaan hänkin kuten tapansa on. Mutta kukaan muu ei reagoinut. Ei krijoittanut yksikään jeesusnuori, että hyi sinua vääräuskoinen vanha äijä. Tästä voimme vetää sen johtopäätöksen, että päiväkirjaani ei lue yksikään jeesusnuori.

Ei ragoinut myöskään yksikään agnostikko tai ateisti. Että olisin saanut yhden ymmärtävän kommentin tuolta suunnalta. Turha toivo, ei taida lukea tätä palstaa yksikään agnostikko tai ateistikaan.

Olisihan siihen voinut tökkästä oman kommenttinsa joku muukin. Vaan ei. Olisiko tästä vedettävä johtopäätös, että sitä ei kukaan lukenut tai se ei yhtäkään lukijaa hetkauttanut.

No se siitä.

Iloisempaan aiheeseen. Erikoinen päätti jäädä ircgalleriaan. Menasi lopettaa tänään, mutta tuli siten toisiin ajatuksiin. Ehkäpä sksi, että huomasi, kuinka moni ihminen täällä oikeasti oli pahoillaan hänen poistumisaikeistaan. Minä yksi heistä aivan ehdottomasti.

Neljäsataa kilometriä fyysistä välimatkaa on paljon, mutta niinkin lapsellinen väline kuin tämä galleria voi hieman tuota pahaa oloa lievittää. Helppo käydä kurkkaamassa kuningaspari Risto I:n ja Jasu I:n sekä tietysti Rinsessa Aavan elämään juuri silloin kuin haluaa.

Kiitos että jäit seuraksemme.

Meiltä on unohtunut Joulun alkuperä. Kaikenlainen rihkama seimineen, tähtineen, aaseineen ja enkeleineen on vallannut juhlan noin 400 luvulta lähtien.

Sitä ennen sentään vietettiin perinteistä keskitalven juhlaa, Saturnaliaa Saturnus- jumalan kunniaksi. Saturnalia vastasi perinteiltään pitkälti kreikkalaista Kronia-juhlaa, jota vietettiin Saturnuksen kreikkalaisen vastineen Kronoksen kunniaksi. Roomalainen juhla alkoikin kreikkalaisen riitin mukaisella eli paljain päin suoritetulla uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä Capitoliumin juurella Vuodesta 217 eaa alkaen.

Uhrin jälkeen järjestettiin yleinen juhla-ateria. Aterian päätteeksi kaikki huusivat "Hoo Saturnalia! Kuulostaa hieman samalta kuin monta sataa vuotta myöhemmin muotiin tullut huuto Hoosianna. Tämän juhlavan aterian lisäksi juhlan ohjelma oli hyvin epävirallinen. Juhliminen sisälsi vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa. Tyypillisiä lahjoja olivat pienet savinuket lapsille ja kynttilät aikuisille.

Juhlan erikoisuutena oli ihmisten roolien kääntyminen päälaelleen: yläluokka vaihtoi toogansa tavallisen kansan käyttämiin yksinkertaisiin asuihin, kaikki käyttivät vapautettujen orjien tunnusmerkkinä toiminutta pileus-lakkia, orjilla oli lupa arvostella isäntiään ja he söivät näiden kanssa yhteisen illallisen.

Mutta missä vaiheessa Jeesus-myytti tajuttiin liittää vuoden tärkeimpään juhlaan?

Ensimmäisillä nykyisen ajanlaskumme vuosisadoilla juhlittiin lähinnä Jeesuksen kuolemaa ja jälleensyntymää. Olihan Pääsiäinen myös juutalaisten suurin juhlapäivä.

Jeesuksen syntymän juhliminen alkoi vasta neljännellä vuosisadalla, oikeastaan hänen äitinsä kautta. Aikaisemmin kun Mariaa oli pidetty vain maallisena välittäjänä, muuttui tämä Taivaan Kuningattaren palvonnaksi. Tämän kultin juuret ovat mitä luultavimmin alunperin Egyptiläisessä mytologiassa, jossa Isis synnytti suuresti kunnioitetun jumalan Osiriksen pojan Horuksen. Tuolta ajalta (n. 3000eaa-400jaa) on lukuisia patsaita, joissa Isis imettää Horus-lasta. Tämä kultti oli hyvin yleinen melko pitkään kreikkalais-roomalaisilla alueilla Välimeren seudulla kunnes Isiksen temppelit muuttuivat Neitsyt Marian luostareiksi.

Katolisen kirkon valinta Jeesuksen syntymäpäiväksi oli vähintään yhtä tuulesta temmattu kuin hänen syntymävuotensakin, jonka historiallisten lähteiden mukaan oli pakko ajoittua vuosille 4-8 eaa ollakseen edes jotenkin yhdenpitävä Raamatun kanssa. Yleensä Jeesuksen syntymäpäiväksi arvioidaan loppukesä tai syksy.

Pääsyynä joulukuun 25. päivän valitsemiselle oli kuitenkin vanhojen pakanallisten juhlien korvaaminen "oikeaoppisella" juhlalla. Katolinen kirkko käytti samaa menetelmää lukuisien muidenkin juhlapäivien kohdalla (Pääsiäinen, Kynttiläpäivä, Kekri, jne.). Tämä menetelmä havaittiin tehokkaaksi käännytettäessä pakanoita kristinuskoon. Vanhoja temppeleitä ja perinteitä ei yleensä tuhottu, vaan niiden merkitys vain muutettiin. Kristilliset siis muokkasivat vanhasta valon jumalan jälleensyntymäjuhlasta oman valon jumalansa syntymäjuhlan.

Voi niitä velikultia.

Palauttakaamme Joulun alkuperäinen sanoma osaksi nykypäivää. Viettäkäämme Joulua kuten sitä historiallisesti kuuluu viettää. Harrastakaamme vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa.

Eläköön aito joulu.

Kirjoituksen lähteitä (joihin kannattaa tutustua muutenkin):

Marko Gröönroos, http://www.nic.funet.fi/~magi/artikk/uskonto/joulu/historia.html
Wikipedia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Saturnalia

Iso Äiti vei meidät eilen pikkujouluihin Hospitziin. Riittävästi loistavaa ruokaa, hiukan hauskaa ohjelmaa, mukavaa yhdessäoloa ja jälleen kerran isäntä Veijo Kuitusen loistava isännöinti.

Lapset nauttivat ja olivat edukseen. Heistä saa olla tällaisissa tilaisuuksissa todella ylpeä. Kuten pitäisi ehkä olla arjessakin hieman useammin. He olivat komeita ja kauniita, jokainen tahtoi panna sopivan juhlavaa päälle. Ei ylipukeutumista mutta ei tilaisuden aliarvostamistakaan. Tytöille arvelen tällaisen kuuluvan jotenkin luonnostaan, mutta Jussista, Mikosta ja Tiituksesta olen tässä suhteessa erityisen ylpeä ja iloinen. Itse en ole miloinkaan ollut hyvä pukeutuja, joten en se ainakaan minä ole, joka tämän ominaisuuden heille on pystynyt juurruttamaan.

Tytöt taas olivat kauniita kuten aina. Sopivasti laitettuja, sopivan rennosti pukeutuneita, sopivan iloisella päällä ja loppuilasta sopivan täysiä ja väsyneitä. Tilli erityisesti hoiteli seurustelu-upseerin tehtävää Iso Äidin kanssa kiitettävän sinnikkäästi, vaikka IÄ ei aina kuullut mitä hänelle sanottiin, ei jokaista juttua ihan tajunnut mutta vastapainoksi taas joissakin jutuissa osoitti huumorintajun levan edelleen tallella. Ja nauttivan tuntui hänkin, joten tässäkin suhteessa juhlasta jäi hyvä maku.

Ihanan Rakkaalla Vaimolla oli lapsia, ja miksei muitakin, sykähdytävä tunika osana juhlapukeutumista. Ei se nyt ihan yhtä degolte ollut kuin Linnan juhlien uskaliaimmat asut, mutta ihan mukavasti kaksi kumpua ja niiden välinen laakso oli esillä. Olin tulut irvailleeksi, että me usiin kanssa tilaamme kupin suolapähkinöitä ja ryhdymme heitelemään niitä laakson. No tästäkö tytöt saivat oivan varoitushuudon. Aina kun laakso oli heidän mielestään liian syvälti näkyvssä, kuului pöydästä "pähkinävaara"-huuto. Muutaman kerran.

Kyllä eilinen ilta ehdottomasti oli tämän jouluvalmistelujen tähänastisen historian parhaita kokemuksia. Viritti sopivalla tavalla joulutunnelmaan. Kuten on jo aikakin.

Sillä vain kaksi viikkoa on jäljellä.

Valmistautumisaikaa.

Selkävaivat ovat perseestä. Tai siis oikeastaan hieman ylempää, mutta syvältä kuitenkin.

Minulla ne eivät kyllä vaikuta kuin nukkumiseen, ainakaan vielä toistaiseksi. Kymmenen tuntia sängyssä on maksimi. Tai siis selällään pystyisi makaamaan vielä lopuksi pari tuntia, mutta sitten ongelman muodostaa kurkun- ja kyynärpää. Nimenomaan tässä järjestyksessä.

Koin tämän taas tänä aamuna. Kuuden kurmakoilla selkä sanoi suhteensa irti ja kampesin läskit altani päälleni. Eli kellahdin selälleni. Sievästi kuin virtahepo mutakuopassa. Ehdin saamaan unenpäästä kiinni kun ilmeisesti kurkunpää aloitti röhinänsä.

Eihän sitä kukaan kestä, ei ainakaan samassa sängyssä. Joten seuraavaksi tuli hellästi kyynärpäätä.

Joten tässä ollaan, olohuoneessa koneen ääressä, toinen kahvikuppi menossa, tulet lämmityspannussa höhöttämässä. Ja seinän takaa makkarista kuuluu onnellinen krohina. Siis ihan oikeesti, IRV:n kuorsaus. Samanlaisia krohisijoita ollaan molemmat.

Ajattele myönteisesti. Kaksi tuntia pidempään kuin arkiaamuna.

Se tuntuu oikeesti hyvältä.

Ilman viime tippaa mistään ei tule mitään. Vanha mottoni, joka taas käy toteen. Viime tipan myötä tulee kaaos.

Kaaos on nyt käynnistymässä. Huomasin sen tänään käydessäni viimeistä kertaa ennen joulua Lidelissä. Kaupassa, josta yleensä olen löytänyt kaikenlaista kivaa pukinkonttiin. Vaan en nyt. Ei oikein olut aikaa kaivellakaan. Mutta ei se pelkästään ajan puutteesta johtunut. Myös ajatus oli kateissa.

Mulla on suorituspaine. Aikaisempina vuosina piti täpöllä miettiä vain IRV:n lahjoja. Muiden lahjat löytyivät siinä siivellä. Nyt ei voi siipeillä joten lahjat pitäisi löytää ihan persoonakohtaisesti.

Siinä tarvittaisiin ajatusta. Tai lasten kirjeitä joulupukille. Jollaista ei ole kirjoittanut kuin yksi. Ja sekin ehti lähteä Korvatunturille ennenkuin ehdin läpivalaisemaan. Joten hänenkään toiveistaan ei ole hajuakaan.

Sen tiedän, että lapset eivät juurikaan saa pehmeitä paketteja. Ainakaan minulta. Minä kun en tiedä heidän kojaan, mieltymyksiään, mielivärejään enkä muitakaan vaatetoiveitaan.

Apua.

Oh Lord, miksi minut petit?

Olen uskonut Sinuun, olen palvonut Sinua, olen antanut ääneni Sinulle. Mutta mikään ei Sinulle riitä. Olen lukenut kirjoituksiasi ja haastatteluja Sinusta, luottanut kaikkivoipaiseen ymmärrykseesi. Olen vannonut Sinun nimeen, viimeksi itsenäisyyspäivän aattona Suurelle Opettajalle, joka epäili menoasi Linnaan. Kunka pilkkasinkaan hänen epäuskoaan ja puolustin Sinun viisauttasi ja kykyäsi tehdä oikeita ratkaisuja.

Olin varma, että Sinä tulet Ihmiseksi ihmisten keskelle juuri Linnan juhlissa. Olemme Sinua odottaneet jo pitkään, halusimme Sinun muuttuvan lihaksi ja vereksi.

Oh Lord, miksi tuhosit uskoni Sinuun?

Minä kiellän sinut. En voi pitää sinua enää jumalanani.

Minä uskon nyt Samuli Putroon.

Mä olen ihmetellyt, kuinka paljon mun sivuilla käy leijonariipusta kantavia, suomi-paitaan pukeutuvia, maastoasuisia kuulasodan harrastajia. Luulin ensin, että se johtuu kaljusta päästäni. Ressukat luulevat minua hengenheimolaisekseen.

Mutta taitaakin olla niin, että kyseessä on vaan normaali otos nykynuorukaisista. Noihin tyyppeihin kun tuntuu törmäävään Savonlinnan katukuvassakin ihan alvariinsa. Ja kun kuuntelee heidän juttujaan valtsun peliautomaatilla johon heitä ammattikoulun autolinjalta raahautuu, on vähän huolissaan tulevaisuudesta. Suvaistevaisuus ei ole huipussaan, kansaninvälisyyskin rajoituu eri automerkkien kotimaiden tietämykseen, tytöt on in vain takapenkillä selällään jalat katossa ja ongelmat ratkotaan mottaamalla toista turpaan. Kotimaisten elintarvikkeiden suosikkilistan kärkipäätä pitävät koffin, lapinkullan ja olvin oluet. Neljäntenä tulee sentään hk:n sininen.

Heidän joukossaan törmää sellaisen kansallisuusaatteeseen joka on saanut tässä maailmassa pahaa aikaan. Yksilötasolla amisanttien toimissa, globaalilla tasolla kun nämä samat hemmot ovat päässeet suurempiin puikkoihin.

Sieltä on syntynyt ääriliikkeitä niin oikealle kuin vasemmallekin. Tuhoisin seurauksin kaikki tyyni.

He kokevat varmasti olevansa isänmaallisia rautaleijonineen ja suomipaitoineen, mutta todellisuudessa he eivät paljoa tiedä siitä oikeasta isänmaallisuudesta, jota esimerkiksi heidän isoisänsä joutuivat 60-70-vuotta takaperin toteuttamaan. Saatika siitä isänmaallisuudesta, joita heidän isänsä ikäluokan ihmiset ovat toteuttaneet rakaentaessaan tämän kansainvälisestikin korkeatasoisen hyvinvointiyhteiskunnan.

Osa heistä ei tule lytämään paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Autonasentajia ei tulla arvitsemaan enää samassa suhteessa kuin tänä päivänä, sillä tulevissa autoissa on entistä vähemmän korjattavaa. Kun starttimoottorin korjaamiseen meni viisi tuntia niin uuden vaihtamiseen menee enää puoli tuntia. Tai virranjakajan irroittamiseen, puhdistamiseen, kärkien vaihtamiseen, kärkivälin säätämiseen, takaisin asennukseen menneen kahden tunnin sijaan jatkossa vastaavan tietonekomponentin vaihtoon menee viiisi minuuttia.

Autonasentajat, tuo katoava luonnonvara.

Mutta ainahan sitä voi tuunata soskun varoilla omaa toyotaansa. Tai vielä parempaa, jos saataisiin kansalaispalkka niin ei tarvitsisi käydä soskussakaan. Taidankin äänestää vihreitä, hehän ovat vaatimassa kansalaispalkkaa.

Kansalaispalkka, tuo leppoisa elämänvaihe lapsilisän ja kansaneläkkeen välimaastossa.

Jo on kelejä pitänyt. Eilenkin satoi vettä ja oli kuusi astetta lämmintä. Ei oikein joulukuun alkupuolen ilma. Kuukausi sitten hikoiltiin lumitöissä. Pahimmillaan valkoista höttöä oli kinoksissa yli puoli metriä. Nyt siitä ei ole jäljellä kuin pulina puroissa ja kymmenellä sentillä noussut Pihlajaveden pinta.

Launantain auringonpaiste oli kuin huhtikuusta. Kuvakimara kansiossa "Kuukauden talvi" kertonee Käärmelahdessa tapahtuneesta muutoksesta. Kolmisen viikkoa sitten Lapset laskiva porukalla patjalla pitkää mäkeä, joka vie Käärmelahden kartanon nurkalta aina Tenojoen koivikkoon saakka. Nyt tuossa mäessä voisi harrastaa vain mäkipyöräilyä.

Tällä viikolla ajattelin tehdä hieman puutarhatöitä. Haravoida, katsoa olisiko kaupassa jäännöseriä tulppaaneista ja tunkasta niitä maahan, ajaa vähän kompostimultaa pensaiden juurelle ja levitellä päälle kuorikatetta.

Olenko hullu?

Ehdottomasti.

Kulje kanssain halki slummin, puhut ehkä harkitummin, huomaat että kuitenkin niin onnellinen oot.

Ei se ehkä ihan noin mene. Hectorin sanoitus. Mutta idea on lähellä. Kuten koko laulukin. Meinaan tämänhetkistä ajatteluani.


Onnellisuusteemasta on tullut kirjoitettua aiemminkin. Mutta eilen se taas nousi mieleen. Tai oikeastaan tänään, sillä aamuyötähän se oli kun olin ensin herännyt hikisenä painajaiseen. Jossa paha uhkasi Erikoistani. Ehkä siksi, että hän on ollut viime päivinä mielessä ehkä normaalia enemmän. Kun on ollut niin hiljaista. Erikoisen päässä. Mutta ehkä hänen aikansa vaan menee syntymäpäivien valmistelussa. Toivottavasti.

Mutta hän siis herätti minut yöllä. Kuten nuorempana jonkun kerran. Soittaessaan keskellä yötä tarvitessaan apua. Konkreettista tai vain korvaa, joka kuuntelee. Sellaiseen puheluun heräsin viime yönä. Vaikka puhelin ei soinutkaan. Ahdistava uni, teki melkein mieli soittaa Erikoiselle saman tien. Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt.

Vaan kävin kusella ja taas syntyi aukko ajatuksille. Ei pitäisi käydä yöllä kusella, sillä jos pää olisi täynnä, ei sinne mahtuisi tyhmiä ajatuksia. Nyt mahtui.

Hetken mustassa möyrittyäni muistin Tillille aikoinaan opetetun painajaiskarkoitustaktiikan. Miten muutetaan pahajaiset hyväjäisiksi. Ja se onnistui.

Ajatuksiin päälimmäiseksi nousi eilinen ilta, Monkin katselu ja Tiitus IRV:n ja minun (sekä tietysti Onnin) kanssa samassa sohvassa. Kuinka ihana oli rönöttää ja antaa pikkumiehelle turva sinä meidän kainalossa. Ja kuinka hän vielä Monkin jälkeen siirryttäni toiselle sohvalle vaakatasoon haki kontaktia. Työnsi päätä kättäni vasten ja kaipasi selvästi kosketusta.

Oma isäni ei juuri kosketellut. Mitä nyt muutaman kerran antoi piiskaa. Mutta vääntäminen oli hänen tapansa kosketella. Sellaista karhunpainia lattialla jossa minä sain vääntää hänet selälleen. Joskus sain koveman vastuksen, joskus isä taipui helpommin.

Viimeinen vääntämiskerta jäi vääntämättä. Joskus neljäkymmentä vuotta sitten. Oli lupaus, että joku päivä taas väännetään, mutta sitten aika kului ja kului. Joskus vanhempana naureskeltiin, että ei taideta enää sitä vääntämistä toteuttaa. Että ei satu. Niin se jäi toteuttamatta.

Mutta takaisin Kuopukseen. Jotenkin eilen huomasin, miten onnellinen hänestäkin olen. Vaikka hän onkin juuri nyt ollut rasittava, raskas, raastava, raisu ja raivostuttava. Mutta kuinka onnellinen hänestä, kuten muistakin Lapsista, olen. Kuinka paljon elämästäni puuttuisi jos heitä ei olisi.

Toki elämä IRV:n kanssa olisi kovin toisenlaista ilman lapsia, mutta jotain olennaista elämästä jäisi uupumaan. Yhdestä asiasta olen varma. Tämän lastenkasvatusrupeaman jälkeen tulemme viettämään kolmannen yhteisen elämän. Ensimmäinenän oli se politiikan, järjestötyön ja toimittajatyön elämä, jota vietimme 1992-1999, toinen on tämä nykyinen perhe-elämä, joka täydessä mitassa alkoi syyskussa 1999 muuttaessame tänne Käärmelahteen. Ja kolmas on se elämä, joka häämöttää Lasten noustua siivilleen noin 8-10 vuoden kuluttua.

Ei se ole mikään sitku-elämä, mutta sitku me ollaan kahden, niin...

Olen onnellinen ensimmäisestä yhteisestä elämästä, mutta onneksi se loppui. Jos meinaan ei olisi käynnistynyt tämä nyt menossa oleva toinen yhteinen elämä, ei ehkä olisi odotettavissa kolmatakaan yhteistä elämää. Näin kävisi ehkä siksi, että painaisimme tavalla tai toisella loppuun saakka sitä ensimmäistä yhteistä elämää. Kaksi järjestöihmistä löytäisi loppunsa Eläkkeensaajien kansantanhuryhmässä. Nyt tuo vaihtoehto ei tunnu kovin todennäköiseltä.

Minulla on siis jo kaksi yhteistä elämää Ihanan Rakkaan Vaimon kanssa. Ja kolmas on odottamassa aikaansa.

Näistä elämistä olen onnellinen.

Juuri nyt, juuri tässä, juuri näin.

Ja tulevaisuudessa.

Siinä se sitten on. Joulukuu. Ensimmäinen pussi tyhjennetty, toinen odottaa tyhjentämistä tänä aamuna. Ei, n minä sentään orkkuja joulukuusta saa vaan lasten kalenteri. Katsokaa vaikka: muhku56

Monivuotinen perinne josta vanhimmat murkkuikäisetkään eivät halua luopua. Ompelutyö by Ihana Rakas Vaimo, täyttö tänä vuonna by Muhku. Huomatkaa alareunassa roikkuva jättisukka. Se täyttää tänä jouluna 30 vuotta ja on minun Isoäitini Alman aikoinaan ompelema tilkkujoulusukka. Nyt se on täytetty aattoaamun riemuksi. Lähinnä sanomalehdillä ja parilla pikku yllätyksellä.

Minullekin tuo joulukaenterin ilmesyminen seinäle, tänä vuonna kirjahyllyyn hirtettynä, avaa virallisesti joulun odotusajan. Olen jouluihminen monessa mielessä, mutta ehkä sttenkin nimenomaan perhen yhdessä olon vuoksi. Aikoinaan kun äitini piti kahvilaa, oli vuodessa kaksi päivää jolloin kahvila oli suljettuna. Joulupäivä ja Tapaninpäivä. Aattonakin kahvila oli avoinna puolille päiville saakka. Olipa sitten sunnuntai tai arkipäivä.

Mutta jouluna oli kaksi päivää jolloin olimme oman perhen kanssa. Aattoiltaa vietettiin Isoäitini luona Wiimarinteessä, mukana myös Enoni vaimoineen sekä kolme serkkuani, Matti, Kari ja Jarmo. Tuo perinne jatkui pitkään, mutta lopulta Isoäitini terveyden heiketessä siitä luovutiin ja Isoäiti siirtyi viettämään joulua meille. Ainakin aattoiltaa, sillä yleensä hän halusi palata illan myötä omaan kotiinsa.

Joulumme olivat rauhallisia, puheimet oli otettu irti seinästä, ketään ei noina kahtena päivänä käynnyt eikä me käyty missään. Mitä nyt ihan pienenä poikana Isoäidin kanssa joulukirkossa varhain joulupäivän aamuna.

Huomaan, että kaipaan samanlaista joulua. Olemista, jutustelua, lukemista, musiikin kuuntelua, napostelua, glögin lipittämistä, takan edessä istumista, joitakin hyviä jouluohjelmia televisosta...

Sitä kaipaan myös nykyisiltä jouluiltani.

Olen tapojeni vanki.