Muistan päivän kuin eilisen. Kävelen kouluun 3 km isi perässä kulkien puolimetrisen videokameran kera kuvaten reissua. Vierelläni kulkee isosiskoni ja tämän kaveri. Isän vieressä äiti työntää rattaissa pikkuveljeäni. Saavuin koulun pihaan, jännitti niin perkuleesti. Sitten tuli nimenhuuto ja luokat muodostettiin. Harmmitti kun en päässyt siskon luokalle, joka aloitti jo tokaluokan.
"Ekaluokkalainen kävelee kuin nainen. Toka luokkalainen ihan samanlainen. Kolmasluokkalainen on niin erilainen."
Ja tätä kuulin ja hoin itsekin pitkin lukuvuotta. Voi niitä aikoja. Onneksi ne on ohikin.
Nyt palaan muistoihin uudelleen. Aivan käsinkosketeltavin tunnelmin ja konkreettisesti. Milla juuri kulki koulunpihaan, isi vierellä ja äiti perässä videokuvaten. Pikkusisko oli jo viety päiväkotiin, aloittaen hänkin uuden luvun elämässään isojen puolella. Meidän pienten lasten aika on nyt ohi.. kumpikaan ei halua tulla enää kutsutuksi pienenä tyttönä. Klo 9.oo koulun selkäpiitä "karmiva" din-din din-din -kelloääni soi ja tämä iskostuu tajuntaan kuin vasara. Tätä seuraavat 12 vuotta. Luokat jaetaan ja jono on pitkä. Luokalle tuli monta eskarikaveria, mutta ei sitä Millan parasta ystävää. Nämä neljä ensimmäistä viikkoa mennään tällä jaolla ja sitten pakkaa sekoitetaan lisää. Ihan kuin lapset eivät jännittäisi tätä nytkin alkanutta jo tarpeeksi. Mutta ehkä sitten tytöt pääsisivät samalle luokalle. Kello 12 on päivän määrä päättyä tänään. "Meillä saattaa mennä vähän pitkäksi, että älkää säikähtäkö. Kyllä me tulemme" huikkasi opetteja ennen kuin vanhemmat poistuivat koulun pihasta.