IRC-Galleria

Vittu, että ihminen osaa olla pahalla päällä. Ei oo väsymys mun juttu lainkaan. Yritin jos mieliala paranis lenkillä, mutta siitä tuli semmonen vittu kun vituttaa kun ei ees lenkki kulje. Kroppa on ku kuoleman jälkeen heränneen. Ei jaksa, ei oo voimaa eikä kestävyyttä. Ihanaa tääl sit räyhätä noille ipanoille. Ei nekään oo oikee kohde purkaa tätä. Saati Äffäkään. Sillekin ihan pakko vittuilla. Ja kaikki alkoi taas vaan siitä, kun koulussa etin tunnin verran opea joka katos jonnekin taas mystisesti. Keräsin sit rälläkän kaappiini ja lähin meneen. Huomenna on teoriaa, enkä pääse mun sänkyä rakentamaan ennen ku maanantaina. Jäikö ees vituttamaan? E-hei potenssiin 10. Eilen vitutti, kun tajusin etten ollu jättäny lauantaina tykärin ilmotusta. Eipä tullu rahaakaan. Onneks huomenna tulee. Anna kaikkien taas mua kestää. Taidan mennä yksin kiukutteleen suihkuun. Varmaan paiskon senkin seinille.

Tv:ssä eräässä leffassa eräs tyttö kysyi mistä hän tietää onko hänen poikaystävänsä hänelle se oikea. Tytön isä vastasi, että sydäntään pitää vain seurata. Jos tommosta joutuu miettimään, niin se tuskin sitten edes on sitä rakkautta. Että tämmöstä tällä erää.

Sanotaan, että kauneuden vuoksi pitää kärsiä, mutta todellisuudessa kärsiä pitää myös muistakin asioista. Kuten rakkauden vuoksi. Myös tulevaisuuden takia kärsitään. Opettajani sanoi, että nyt minun pitää kärsiä sänkynikin vuoksi. Tällöinhän elämä on yhtä suurta kärsimystä. Suurin minulle kuitenkin tällä hetkellä on se tuska rakkauden tähden. Se tuska, joka elää erossa olemisesta. Kaikki riidoista johtuvat kiukuttelut ja mielen pahoitukset ovat todellakin olleet pientä nyt tämän seuraavan kuukauden ajan. Jos tuo edellinen kaks viikkoa sai mun maailman niin sekasin, niin mitä tää tuleekaan oleen. Mä varmaan otan auton alle ja ajan saatana sinne Kreikkaan ton yhen luo. 4 vitun viikkoo; me ei nähdä. Mä kuolen tähän paikkaan just nyt. (Mutta ollaanpahan kuukausi lähempänä meidän muuttoa ton luo.)

En ymmärrä mitä mulle on tapahtunut. Tai tapahtumassa. Suunnilleen sen jälkeen, kun F otti puheeksi hänen luokseen muuttamisen on mulla tuntunut yksi päivä kolmelta päivältä. Me ei nähty kahteen viikkoon. Kahteen viikkoon. Meidän näkemisrytmillä tuon ei pitäisi olla mitään.. onhan se lyhimmästä päästä. Mutta koska en halunnut katsoa kalenteria ja laskea jälleen viikkoja elin siinä uskossa, että me ei oltu nähty taas vähintään kolmeen viikkoon. Siltä musta ainakin tuntui..

Jos kuitenkin oisin katsonut kalenteria, oisin tajunnu, ettei mulla ole hätäpäivää ikäväni kanssa. Mutta mä vain olin ja odotin kuollen ikävään.

Kun sitten se hetki koitti, että F tulee meille, niin.. no meillä minun osaltani nyt oli pieni kiukuttelu-situation lähdön kellonaikojen vuoksi. No mutta mä olin odottanu sitä kuin kuuta nousevaa ja kaikki venyi tunneilla eteenpäin. Sitten kun mä vihdoin sain annettua periksi tuittuilustani ja pussasin F:n kättä vasta kaikkien hyvän yön toivotusten jälkeen. (Meillä pussataan ensin suulle ja sit toivotellaan yöt.) Ja kun tuo mies lopulta otti ja pussas mua huulille, mä en voinu muuta kuin painaa huuliani yhä vain lujempaa sen huuliin ja kyyneleet valui mun poskilla. Sitten mä jo itkinkin sen syleilyssä. Itkin sitä kuinka olin häntä ikävöinyt. Itkin sitä kuinka syvästi häntä rakastan, en ole koskaan ennen tuntenut näin.

Voi kuinka mun oloni helpottui. Siinä olin hetken ja hengittelin F:n sylin lämpöä, sen tuoksua. Tiesin, että siinä on mun paikkani ja tiesin, että olen ainoa kenet hän siihen haluaa.

Oletko koskaan ollut rakastunut? Enemmän kuin yhden kerran? Silloin kun mä olin rakastunut lasteni isään oli mun maailma hetken täydellinen. Teinilapsen silmin näin itseni hänen kanssaan villasukkia neulomassa vanhoilla päivillä. Nöh, ihan niin ei täs kuitenkaan käynyt. Sitten rakastuin uudelleen, eri mieheen tietenkin. Eipä sitäkään kauaa kestänyt. Se lässähti kuin kohokas liian aikasin uunista otettuna. Silloin kieltämättä kyllä olin vähän liian kiireinen rakentamaan parisuhdetta. Siinä tuli hetken mietintäsählätauko. En tajunnu miten kukaan voi muka tietää sen jonkun olevan se oikea. Ei semmosta ole. Se on vaan se sopivin. Eihän me voida kaikkia maailman ihmisia deittailla ja niistä valita se oikea. Ja entä jos se ei sit ookaan se? Vituiks meni sekin mutakakku.

Mutta - hähhähhää.. Mä olen ratkaissut tuon arvoituksen. Siihen vaan vaaditaan useamman kerran rakastuminen. Uskokaa pois, että jokainen rakkaus on erilainen. Jokainen rakastettukin kun on erilainen. Nyt mä voin kiven kovaa väittää löytäneeni itselleni sen sopivimman oikean. Sen oikean. Joo, joo.. liipalaapa, rakastunu oon joo. Enkä niin vähääkään. Ihan törkeen suuresti ja lujasti. - Me ollaan oltu F:n kanssa yhdessä (vasta) melkein 2,5 vuotta. Etäsuhteessa, 200km välissä. Joskus viidenkin viikon taukoja ettei nähdä. Tuskaa, ikäväkuolema. Pää täs vaan kuitenkin hajoamisen sijasta pehmenee. Mä oon jo ihan mössöä. Vaahtokarkkia. Mutta jumalauta kun mä vaan rakastan tota miestä kerta kerralta enemmän. Mä syön kohta ton vaahtokarkkipääni, kun tuun hulluks. Tää on nyt sitä rakkautta. Sitä, mistä tietää sen olevan sitä. Aivan täysin erilaista kuin aiemmat. Ja millä lailla erilaista? No sillälailla, että kaikki on mittakaavassa rakkaus potenssiin 367.

En viitsi kopioida tekstiä sanasta sanaan tähän, sillä näin voin itse vaikuttaa lukijoiden määrään, lähinnä siihen kuka lukee ja kuka tuskin vaivautuu..

http://avioerontaival.blogspot.fi/2012/09/arjen-pelastus.html

Jag älskar honom. Jag älskar honom för mycket. Ei sitä voi vaan kuvailla. Sanotaan, että pieni erossa oleminen vahvistaa tunteita. -TODELLAKIN. Mä hukun tähän tunteeseen. Mä rakastan sen hymyä, sen naurua, puhetta, sen puremisia ja tökkimisiä, sen lujaa otetta ja siilitukkaa, leukapartaa ja sinisiä silmiä, tatuointia ja suuria käsiä, HABAA! Se on vaan mulle lasteni kanssa kaikki kaikessa, mun elämäni. Mun tosirakkauteni. Aina kun en oo hänen kanssa, ajattelen häntä, aina kun oon luona, ajattelen häntä. Öisin vieressä nukkuessa näen hänestä unta. Jaan jokaisen sekuntini hänelle.. Jaan elämäni hänelle. Umpirakkautta vaiko -hulluutta? Samapa se. Mä oon ihan hulluna siihen. Voisin vaikka heti kysyä, kuinka pitkään hän on vielä ajatellut, että ravataan tätä välimatkaa, mutta ei meillä ole kiirettä. Mulla vaan on kiire päästä sen tykö, sen kainaloon. Kaipaan sitä vaan niin todella, todella paljon.

En ymmärrä, miten mulle on käyny tämmönen mäihä. Eihän mun pitäny kenellekään kelvata. Ei mun pitäny pystyä enää rakastamaan, saati luottamaan. Mikä meni vikaan, kun musta tulikin onnellinen? Mikä meni vikaan, kun en uskonu, että musta voi vielä tulla onnellinen? Tänään illalla, tänään saan taas monen viikon päätteeksi hänet luokseni. Odotan. Ihan täysillä. Perhosia vatsassa. Hey, me ollaan oltu yhdessä jo yli 2 vuotta ja silti mä saan yhä perhosia vatsaan, kun nään hänet. Mä luulin et tämmönen on keksittyä juttua leffoihin. Oonkohan mä ees hereillä? Jos oonkin vaipunu koomaan ja nään unta vain? Miten se voi mua muka rakastaa? Miten ylipäätänä kukaan voi? Mähän olen niin.. outo.. liian erilainen.. luonne on mitä on, hölmö. Mulla on kuulemma suuripersoona ja monet ei vaan sitä kestä. Mulle on koko lapsuuteni ja teiniyteni ajan hoettu millanen olen. Ei mun kaa voitu ees hengailla. Eli olen erilainen. Mutta silti toi rakastaa mua. Ihan käsittämätöntä. Ihan käsittämättömän ihanaa. Mä rakastan sitä. Mä todella rakastan.

At least I got my frie-e-e-e-e-e-e-eends.. Ei liittyny tähän millään lailla, se vain soi päässä, mutta jumalaaaaaaaaare mikä fiiwinki. Tätä ei voita mikään, ei ees kunnon p*no. Sitä kun ei nyt ees saa. Mutta mikkä endorfiinit. Kunnon runner's high:t. Täydellinen fiilis. Keho sillei sopivasti koeteltuna, ei loppuun asti vedettynä ja mikä parasta mä tein sen mistä haaveilin, mutta mitä en lähtenyt pakolla yrittämään. Katsoin mihin asti pääsen ja mä pääsin koko fuckin' lenkin! Hölkäten. Enkä tehny ees kuolemaa. Ja lenkki oli Teerivuorella, Mustanvuoren laskettelurinteen lähimaastossa, joten nousuja ON. Jyrkkiä sellaisia. Koira parka kyl alkoi jo toivomaan ekan nousun aikana kotiin menoa. Mutta sen kuntoahan tässä kohotellaan sillei oikeestikin. Omani vaan kohoaa samalla. Jätte mycket good feeling. Mä oon NIIN tyytyväinen, NIIN ilonen ja NIIN itseni positiivisesti yllättänyt. Parasta on kun tuntee itse lenkillä nousuissa kuinka takareidet ja peppu tekee töitä. Etureidet vissiin sen verran jo kunnossa reisireeneillä, ettei niihin ala hapottaa. Tulee nätti beba :) Muy bueno. Endorfiinihumala!

Mitähän mä olen oiekin tehnyt? Nykyään yksi miespuolinen kaverini.. tais siis entinen lapsuudenkaverini hyökkää jatkuvasti sanallisesti mun päälle. Mikään jumalauta mitä mä teen ei ole oikein. Kaikesta pitää huomauttaa ja olla olevinaan parempi vanhempi. Eikä nää jutut nyt kuitenkaan liity minun vanhemmuuteeni vaan henkilökohtaisesti vain minuun. Ihan ku se ois jotenki katkera. Eikse saa muijaltaan enää p***ua? Tais sille tulla game over avioitumisen myötä? Eiks juuri naineet pitäis olla niin onnensa kukkuloilla vai hä? Mitä helvettiä? Ymmärtäisin jos mä oisin aukonu sille päätäni, mut ei.. kyse on vaan minusta ja mun sanomista sanoista mitä mä olen tehnyt. Tai jättänyt tekemättä. Alkaa vaan niinku risoon jo. Ehkä se on jonkin sortin ylpeilevä isä omassa pikku kuplassaan ja mä vaan luuseri YH-mutsi. Se todellakin taitaa saada jotain orgasmeja mun haukkumisesta. Tai sit se on vaan niin himoissaan muhun etteä pakko heittää kaikki käänteiseks. No ei vaan. Kuhan kirjotan mitä "sylki suuhun tuo." Oon aina sanonu, että kun mä lähden tappelemaan niin osaan olla saatanan paha suustani. Mut niinku oikeesti.. mitä vittua? Eikö se kestä YH-äidin onnellisuutta? Meil ei varmaan sais olla niitä aurinkoisia päiviä lainkaan.. mut sori vaan että mä olen muuttanut etelän aurinkoon. Tääl on kuuma ;)

Rääpikööt se siel. Ei vaikuta muhun. Eka vähä ihmetyttää, sit ihmetyttää vähä enemmän, sit vituttaa ja kohta taas naurattaa. Se on se joka täs itestään luuserin tekee. Miksi nähdä niin suurta vaivaa ihmisestä, josta ei tiedä mitään? Don't worry, be happy.