IRC-Galleria

..mutta miten paljon vaikeuksia tarvitaan? Pesukone ois jo hajonnut, kuten myös ompelukonekin. Kela veti vittupäät ja panttaa mun rahoja. Talvikin tulee, enkä oo koskaan ajanu liukkaalla. Mies heitti mun sydämen ympäri ja ämpäriin ja tökki sitä rautakangella testatakseen onko elossa. Ja nyt sitten menee varmaan asuntokin alta, kun ajetaan ahtaalle. Miten ois vielä kolari ja muksut teholle? Kun ei itsestäni varmastikaan henki lähe, koska miksi mikään helpottuiskaan? Mummulankin jo menetin. Nythän tää epäonnien kirjo on vasta pantu alulle. Tai kai mä telon itteni koulussa ja kurssit jää suorittamatta ja siten tsemppiraha saamatta. Tai ryssin autoni ja menetän bonukset viel seuraaviltakin vuosilta. Tai murtovaras iskee ja nyysii kaiken. Miten ois, alotetaanko sota?! Jotta kaikilla muillakin ois vaikeeta ja menettäisivät miehensä ja lapsensa? Kodista puhumattakaan. Mä en jaksa enää tätä paskaa. Onneks mä olen joskus ollut siinä masennuksen helvetissä lääkepurkki kourassa ja noussut zombina ylös, että tiedän, ettei vielä voida puhua masennuksesta. Ei näillä komponenteilla. Mutta en mä kyl lupaa, ettenkö masennu ajan kanssa, jos tää vaan jatkuu. Mä haluan pois.

Mä olen NIIN vihainen!

Kaikki mun unelmat on viety, kaikki mun haaveet on tapettu ja toiveet nyljetty. Mulla ei ole enää mitään muuta kuin pelko ja odottaminen pysähtyneessä ajassa. Ikuinen sielun nakerrus.

Mä toivoin löytäväni vielä onnen ja rakkauden. Mä haaveilin perheestä tämän kanssa. Mä todellakin odotin tulevaisuutta. Mä uskoin pääseväni vielä haaveisiini. Ja kaikki on viety pois. Kaikki ympärillä oleva muistuttaa ajatuksistani ja toiveistani. Ihan vaan pelkkä autonikin. Mä menin sen perkeleen ostamaan, ajokortin ajamaan vain ja ainoastaan pystyäkseni yhdistämään meidän kahden elämän. Ja nyt mä istun tv:n ääressä katsomassa jotai vitun kätilöitä ja muistellen niitä suuria haaveita. Pian kyynel valuu poskella ja mä lyön nyrkkiä ja kämmentä täysillä reiteen. Hyvä vaan, että sattuu. Kääntyypähän ajatus muuhun, kuin henkiseen kipuun. Ei ole ensimmäinen kerta tätäkään.

Mä uskalsin kuin uskalsinkin eilen avautua F:lle. En ois uskonu, että pelkkä puhuminen toisen periaatteessa vaan hiljaa kuunnellen tulis keventämään ja helpottamaan oloa näin pirusti. No aamulla sanoin vielä, että vähän. En mä nyt vielä ole ihan selvillä vesillä tunneongelmistani, että aikalailla myrskyää yhä. Mutta voisin veikata että myrskyn jälkeen vois olla luvassa poutasäätä. Sitä odotellessa ja odottaminen ei ole koskaan ollut se mun juttu.

Mä inhoon ajatuksia. Niitä tulee ja menee, joskus jopa karkaavat ja ne tyhmää laatua olevat viipyy ihan liian kauan. Mulla alkaa oikeesti olemaan ihan outo fiilis. Mitä enemmän mä epäilen ja vatvon, pelkään ja odotan, sitä enemmän mun tekee vaan mieli heittää pyyhe kehään. Mä kyllä rakastan, todella rakastan isolla R:llä mun miestä, mutta... tää tunne, sivuääni sydämessä on vaan jotai ihan järkyttävää shittiä. Mä en ihan rehellisesti sanottuna tiedä kuinka pitkälle mä jaksan. Taas tulee väistämättä 3 viikkoa vähintään, kun ei nähdä. Ja tää kolmas viikko ois niin, että voitais nähä, jos lapset ois mukana. Mutta en uskalla edes ehdottaa, kun eilen otin puheeksi nämä viikot taas välissä ja mies veti sen hiljaisen kortin. Luin sen ajatusten rivien välit jälleen. Kysymys kuuluukin miksi mä siedän tämmöistä? Järki sanoo, suorastaan hakkaa lekalla päähän, että lähde jo pois. Mä en pysty, sillä muuten mahdollinen tulevaisuus jää näkemättä. Toi vaan oikeesti satutti mua ihan liian lujaa. Mä olen ihan ulapalla. Voisko joku auttaa? Ei. Koska ne ei tunne sitä mitä mun sydämessä tapahtuu... Voisko joku neuvoa mitä tehdä? Mä en kohta pysty enää odottamaan. Mä en pysty eläytymään vaan tilanteeseen ja menemään sillä kuuluisalla flowlla eteenpäin ja katsomaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mun -mulle-heti-kaikki-nyt- persoona nostaa päätään kokoajan vaan enemmän ja enemmän. Mä en kestä odottaa mahdollista tuomiopäivää, jos/kun tuo mies ilmottaa, ettei meillä olekaan tulevaisuutta "perheenä". Liian raskasta.

Suuren työn tuo mies saa tehdä. Mistä tiedän haluaako se edes tehdä sitä, mutta ihan helpolla ei mun pelkojani pois viedä. Niinkuin tuosta äskeisestä lauseestakin huomaa, niin mulla ei ole kauhean vahva luotto.. enää mihkään. Juu hän rakastaa mua, mutta miksi sitten epäilen? Varmaan siksi, että vaikka toista rakastaa, niin ei se automaattisesti (enää) tarkoita(kaan), että toisen kanssa haluaa olla (loppuun asti). Sanoin hälle, että mä olin valmis jakamaan koko elämäni hänen kanssaan. Tiedän, ettei hän voi sanoa samaa kokemattomuutensa vuoksi. Nyt vain odottellaan että ajatus kypsyy, jos on edes kypsyäkseen. Eniten mä pelkään että tulen kaatumaan loppujen lopuksi tässä tulevaisuuden/rakkauden taistossa, jossa mua on jo haavoitettu. Hyvä ystävä kiteytti sen täydellisesti: "Rakkaus ei aina yksin riitä." Se on ikävä kyllä totta. Ollaanko me yksi esimerkki siitä? Mun sydämeni itkee päivästä toiseen.

Välillä, hyvin pieniä hetkiä hänen vierellään ollessa, koskettaessa häneen unohdan nuo pelot ja nautin vain täysin olemisestamme. Mutta se on vain hyvin pieniä hetkiä kerrallaan. Pelkään että nekin viedään minulta pois, mutta samalla olen huojentunut, että kykenen olemaan (jo tässä vaiheessa) peloton hetken aikaa. Hän sanoi, ettei asiat voi olla hyvin, jos minulla on paha olla. Olin toivonut ääneen, että kaikki olisi jo hyvin. Nyt minun on sanottava myös tämä "ääneen", että kun hän kerran tietää tuntemuksistani, niin miksei hän sitten tee asialle mitään? Pitäisi sanoa varmasti myös hälle tuo, mutta, se on taas helpommin sanottu kuin tehty. Jos hänellä on kaikki nyt hyvin, niin voisiko ystävällisesti auttaa minua? Hänhän sen pelon minuun valoi. Joten hän ja yksin ainoana hän saa sen minusta poiskin. Sanoin hälle suoraan, että koska pelottaa, tekisi mieli perääntyä. Pelkään nyt myös, että pelkoni vuoksi todella tulen ottamaan taka-askeleita. Tässä on niin ikävä olla. Ehkä hän vain "säikähti" sanojani ja lamaantui, kun ei tiedä mitä tehdä? Miten helpottaa oloani? Mä ymmärrän tän täysin.. jos niin siis on. Mutta sanois edes sen suoraan mulle, ettei mun tarvis tätäkin asiaa arvuutella.

Hiljaisuuden syövereissä, mustassa sydämessä. Mustelmien värjäämänä haukot hengitystä kuin se olisi viimeinen lajiaan. Saatat kuulla äänen huutavan luokseen, mutta et reagoi enää mitenkään. Olet vain kauhusta kankeana, paikalleen jähmettyneenä, pelon valtaamana. Jos liikut, hajoat palasiksi. Jos suljet silmäsi, et herää enää ikinä. Kaikki kaunis on hukkunut, tulva tukehduttanut. Saatat mielessäsi huutaa armoa, anoa pelastusta, mutta et voi tuottaa ynähdystäkään. Olet kahlittuna. Yksin, ulkona, alastomana ja pysähtyneenä, piestynä ja kaikkesi antaneena.

Laskenko uudestaan vai takoonko nyrkkiä pöytään. Voisin samalla paiskoo vähän näppistäkin pitkin tietokonepöytää. Sitä kutsutaan sijaiskärsijäksi, joka kokee kovia, kun mulla palaa käpy.

Mä en tiedä miten päin taas oisin. Miksi mun ees täytyis, mutta mä pidättelen kyyneleitä hampaat irvessä. Ilmeisesti ajatuksella "Ei ole kyyneleiden arvoista." Tällä hetkellä mulla todella on olo, etten tiedä miten olla, mitä tehdä mitä edes ajatella. En tiedä onko tää enää tän arvosta. Juu juu rakkaus sattuu.. ja sitä rataa. Ei paljoo kiinnosta. Ei tällä hetkellä. Tossa miehessä vaan on niin jotai.. se pyörittää mun sukkia jaloissa mennen tullen vaihdellen niitten väriäkin vihreästä mustaan ja välissä heitellen vaaleanpunaisina silmille. Ja sitten välillä se paiskoo piikkimoukarilla päin näköä. Mulle riittää. Mä paiskon kohta takas. En tiedä tajuaako se ees ite, mitä se tekee. Tuskin. Tuskin ajattelee, ees miltä musta mahtais tuntua. Miten mä otan asian vastaan. No eihän se voi ajatella.. se on mies ja mä nainen. Naiset vetää pultteja aina kaikesta ja sitten ne leppyy. Ei miehet jaksa vaivata päätään. Turha sille on ees sanoa "Mieti vähän." koska yhä 2 viikon kuluttuakin me oltais samassa tilanteessa.

Nyt on oikeesti hermo niin huonossa kunnossa, että mä hypin mielessäni jo seinille. Laskinko taas ees viikkoja ja viimesen viikon kohdalla PÄIVIÄ, laskinko? Hä? Laskinko? No vittu todellakin. Kyl mä tän eilen jo jokseenkin tiesin, luin rivien välistä. Hiljaisuudessa kun ne rivit oikein loisti poissaolollaan. Kuukausi. Joo, olihan se taas aika. Viimesin viikko - ei puhuttu lainkaan. Ois tullu turhan tyyriiks sieltä etelästä käsin. Sitten puhuttiin eilen. Ai puhuttiin? Ai oikein monikossako?! Minä puhuin. Kun ei toi ees vastannut mulle kysymyksiin. Ja sitten tässä tuli vähän anti-Strömsöä ja ens viikonloppu kusi reisille. Mulla piti olla lapsista vapaa weekendi. Vaan ei olekaan. Lasten isä muuttaa ja plaa plaa plaa.. Sanoin sitten, että jos tulen Lapinjärvelle, joudun ehkä tulemaan lasten kanssa, kaikki riippuu siitä saanko lapset esim. äidilleni hoitoon. -Täysi hiljaisuus- Tän päivänen oli niin ennustettavissa. Äsken sain kuulla toivomuksen, että olisi mukavempaa, jos tulisin yksin. Voi olla, etten mene sitten lainkaan. Ollaan hei toinen kuukausi perään näkemättä, JOO! Nyt ei puhuta varmaan kolmeen päivään, kun se on iltavuorossa.

Mä niin viimeaikoina oon vannonut, ettei meille enää tule tällaisia taukoja. Ei saa tulla. JA MITÄ VIELÄ?! Toinen kuukausi heti perätysten, kun ei nähty kuin yhtenä viikonloppuna siinä välissä. Totta munassa mä ymmärrän, että se haluaa olla mun kanssa rauhassa ja yksin. Koska se on helpompaa ja kivempaa niin. MUTTA! Miten se meinaa tulevaisuuden rakentaa meidän kanssa, kun sitten pitäisi olla 24/7 miinus työajat mun JA LASTEN kanssa. Mä en näe tässä kohtaa sitä tulevaisuuden filmiä. Mä en vain näe. Helvetinmoisen vakuuttelun tää homma nyt tulee vaatimaan, että mä uskon toisin ja unohdan tämmösen epäluuloisuuden. Tekisi mieli suoraan sanoa, että mä en oikeasti enää tiedä onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Jos en mä jumalauta kelpaa lasteni kanssa.. kuukauden eron jälkeen, kun mä olisin täydessä onnessa hypännyt sen kaulaan. Kyl ne lapset ois siin hetken voinu keskenään olla vieressä. Mutta ei. Ei niin ei. Jos se vetää linjan kaikki tai ei mitään, niin vedän sitten vittu minäkin!!! Mun uskoni hiipuu nyt kyl rytinällä.. ja toivo menee sen myötä myös. Mä en jaksa. Mä haluan tietää, olenko mä JA MUN LAPSET sen elämässä vai olenko se vain minä ja mun lapset tulee vain väkisin mukana.

Niitä ei voi piilottaa, vaik mieli tekis.

Oi viikonloppu tule jo! Tai siis perjantai. Perjantait on ihan parhaita päiviä ryypiskelylle. Lauantaina voit rauhassa potea krapulan ja sunnuntaina virkeänä ottaa lapset vastaan takas kotiin. Viime kerrasta onkin sitten aikaa. Vappuna tuli oltua tuiskeessa. Perjantai, paikallinen räkälä ja Tukiaisen Johanna ja Julia. Tää on NIIIIIN nähtävä ja koettava. Voi sitä tulevaa morkkista. Tiedän että menee hyvä 5€ hukkaan, mutta halvalla kun saa, niin otetaan. :D

Tule, tule, tule jo perjantaiiiiiii!!!!

Ja nyt kun mä niin uhoon, että jumalauta sit vedetään nakit silmille ja perseet olalle, niin mä en kuitenkaan pystykänä juomaan ku muutaman lonkeron haaleen lämpösinä. Ja hitaalla tissuttelulla mulle ei nouse päähän illan aikana enää mikään, ei edes ne hitaat tissuttelut. Se on kaikki tai ei mitään menettelyllä rykästävä nopeet humalat ja sit on hyvä. Tekis mieli hakee varalta tupakkaakin. Aikuinen ihminen oon ja saan päättää mitä kehooni tungen. Täs on oltu ny yli 7 kk "polttamatta". Mitä ny sen muutaman röökin oon vetäny humalapäissäni. Selvänä ei siihen enää pysty. Nam nam.. tekis mieli kännitupakkaa.

Mä oon monesta asiasta kyl niin puutteessa. Alkaen unesta. Tänään sippasin ruoan jälkeen sohvalle varmaan 3 tunniks ja heräsin seittemältä illalla. Tässä varmaan nukuttaakin kohta puoliin taas. Ei ehkä. B-vitamiinin puutekin painaa päälle.. ihan selvästi. Tai sit se on magnesium.. Mut sitä mä vedän jo. Silti vaan väsyttää. Tarvis pienen vihreän Boost-ukon potkaseen perseelle. Kalsiumin puute aiheuttaa taas rytmihäiriöitä. Liikunnan puute kerää selluliittia ja piilottaa orastavat vatsalihaksen alut. Peiton heiluttelun puute kiristää vannetta ja tekee mut hulluks. Auktoriteetin puute ei saa lapsia ojennukseen. Bensan puute tönötyttää autoa pihassa. Viitteliäisyyden puute ei saa lähteen bensa-asemalle. Viinan puute tekee odottavan ajasta pitkän. Tekemisen puute saa mut kohta syömään iltapalan toiseen kertaan. Hiusvärin puute on aiheuttanut mulle juurikasvun jo yli 2 senttiseks. Älyn puute aiheutti ongelmia matikan tunnilla, kun aiheena oli yhtälöt - suoraan ja käänteisesti verrannoliisuus. Huh-huh. Niin ja sit mulla on puute vauvoista. Kauhee vauvakuume. Iik. Nyt mä sen sanoin ääneen, mutat jos mä oon sitä jo potenu vuoden verran on-offina, niin kait sen voi jo sanoo ääneenkin. Mä taas odottelen, että tulee se vaihe kun järkiinnyn ja tajuan lopettaa kuumeilun vain aloittaakseni sen joskus uudestaan.

Sitten tuo mun mieskin olis enää vaan 2 päivää Kreikassa ja perjantaista olis enää vaan YKSI viikko, kun näkisin kultamuruhanin.

Mulla on sellainen viha-rakkkaussuhde omaa rakkauttani kohtaan. Ei siis rakastettuani, vaan tätä tunnetta kohtaan. Ihan äärettömän ihanaa rakastaa toista, mutta välillä niin tuskaa, niin kauheeta, oikein sydäntä riipivää. Mä olen taas ajautunut johonkin rakkaudesta johtuvaan masennukseen.

Haluaisin ja miltein jo itkenkin. En vain usko, ihan kuin itseäni kiusatakseni en usko, että tuo rakastaa mua enää sillai ku ennen. Aiemmin sanoi, että rakastaa varmaan yhtä paljon minua, kuin minä häntä. Ei se voi pitää paikkaansa. Tai sit mä oon vaan tyhmä. Mutta eilen jouduin oikeasti kysymään, tykkääkö hän minusta edes enää. Vastaus oli tietenkin "Jooo" ja se tuli kuin apteekin hyllyltä ja oikealla äänensävyllä, että sen uskoinkin heti. Silti mieltä painaa ja maa on käännetty ympäri.

En tiedä onko se tämä luopumisen pelko. Tällä hetkellä olen menettämässä lapsuuteni mummulan. Se myydään ventovieraalle ukolle. Mun maailma romahti hetken verran, kun sain kuulla mitä tuleman pitää. Sitten menetin lapsuuden ajan "muistotkin". Mummulassa oli pikkuveljeni polkutraktorit. Ne annettiin mummulan naapurin 4-vuotiaalle tytölle. Veljeltäni mitään kysymättä. Minä olisin halunnut, että edes nuo traktorit perkele säästyy. Siellä kun nyt kaikki heitetään jätelavalle, jos kukaan ei hae pois. Mun lapset olisi voinut saada jatkaa leikkejä traktoreilla siitä mihin me aikoinamme jäimme. Mutta ei.

Nyt pelkään, että mun tulevaisuuden haaveetkin viedään multa pois. Totta munassa mä olin 3 metriä maan pinnasta irralla ja ylhäällä, kun F kysyi minua (meitä) muuttamaan hänen luo. Ja ollaan me menossakin.. Tekisi vain mieli sanoa, että en tiedä sittenkään. - Kysyin F:ltä tuosta, kun hän silloin kysyi minulta tulevaisuuteni suunnitelmia, että haluaako hän todellakin olla mun kanssa loppuun asti. Ja mitä mä saan vastaukseks? "Eihän sitä vielä voi tietää." Ai EIKÖ?! Mitä vittua me siellä sitten tehtäisiin? Oltais ja odoteltais herran päätöstä saadaanko jäädä vai lähetäänkö takas Tampereelle etsimään uutta asuntoa, kun kotikin annettiin pois. Nyt tulee liikaa luopumisia mulle kerralla. Mun mummikin on aloittanut loppunsa alun. Mä menetän senkin. Mummun ja vaarin kissakin mitä ilmeisimmin lopetetaan, kun ei maatilan kissaa voi kaupunkiin viedä, eikä ne suostu antaan sitä kellekään. Ex-appivanhempien koira kuoli täs about viikko sitten. Kohta on 2 vuotta siitä kun meidän rakas kisupoikamme lopetettiin. Maanantaina kuulen onko vanhemmalla lapsellani borrelioosi vai ei. Lasten isä on laiha kuin luuranko.. viekö aivokasvain senkin? Mä joudun tod.näk luopumaan mun Microdermalistakin.

Ei varmaan tarvi enää miettiä, miksi mä pelkään tulevaisuutta. Se tulee sattumaan joka tapauksessa tavalla tai toisella. Eikä tarvi ihmetellä teenkö tätä itselleni kiusalla, että ajattelen onko jossain F:n pään sopukassa tapahtunut jotain, joka repii lopulta meidätkin erilleen. Mä vaan pelkään niin helvetisti. Ehkä se oli siltä vain yksi väärin muotoiltu lause. Ja mä tiedän sen itsekin, että ei tulevaisuutta voi sanoa varmaksi. Ei sitä tiedä, jos toisen kanssa asuminen ei olekaan sitä miksi sitä kuvitteli. Mutta kun toi sanoo sen mulle suoraan, niin mun selkäpiitä karmii. Ei tollasia saa puhua. Ei edes ajatella.

Mä vaan sanoin sille suoraan, että en mä ole sitten leikkimässä mitään.. Ja se tietää sen, että mä olen tosissani sen kanssa. Ja luulin, että sekin on mun. Sanoi se yhteenmuuttamisesta puhuessamme, että mun pitäis tehdä sille poika. Nyt vaan lähinnä tuntuu siltä, että - Aijaa, kiitti. Meinaat sitten, että tehdään lapsi(a), jotka mä saan loppuviimein yksin omassa kodissa kasvattaa ja kinuta elareita siltäkin. Ei kiitti. Riittää että tappelen elareista jo yhden miehen kanssa.

Mihin mun kaikki haaveet on hävinnyt? Pelon tieltä tietenkin. Mä pelkään ihan liikaa ollakseni onnellinen. Mä itkin eilen lähes hysteerisesti, kun katsoin sitä norjalaista Kätilöt ohjelmaa.. Tää mieletön vauvakuumevaihe vie multa järjen. Ja nyt varsinkin se menee, kun viimestään tää pelko tekee tehtävänsä. Stressit huipussaan. Elämä on niin hanurista. Oikein menkkapersehanurista, missä pupellat tukehtumaisillas puolihyytyneitä limakalvoklönttejä suupielet verta valuen.

Vittu, että ihminen osaa olla pahalla päällä. Ei oo väsymys mun juttu lainkaan. Yritin jos mieliala paranis lenkillä, mutta siitä tuli semmonen vittu kun vituttaa kun ei ees lenkki kulje. Kroppa on ku kuoleman jälkeen heränneen. Ei jaksa, ei oo voimaa eikä kestävyyttä. Ihanaa tääl sit räyhätä noille ipanoille. Ei nekään oo oikee kohde purkaa tätä. Saati Äffäkään. Sillekin ihan pakko vittuilla. Ja kaikki alkoi taas vaan siitä, kun koulussa etin tunnin verran opea joka katos jonnekin taas mystisesti. Keräsin sit rälläkän kaappiini ja lähin meneen. Huomenna on teoriaa, enkä pääse mun sänkyä rakentamaan ennen ku maanantaina. Jäikö ees vituttamaan? E-hei potenssiin 10. Eilen vitutti, kun tajusin etten ollu jättäny lauantaina tykärin ilmotusta. Eipä tullu rahaakaan. Onneks huomenna tulee. Anna kaikkien taas mua kestää. Taidan mennä yksin kiukutteleen suihkuun. Varmaan paiskon senkin seinille.