IRC-Galleria

Ottaa päähän. Tosin musta tuntuu, että kaikki blogaukset alkaa sillä, että mua ottaa päähän. Mut anyway.. mä olen ollu lasten isän kaa hyvää pataa melki heti eron jälken. Tässä nyt oli muutaman vuoden vaikeutus sen hullun kihlatun kaa, mutta nyt kun se ja sen puukot (-todellakin-) on jäänyt pois kelkasta niin mä olen päässyt taas kii siihen ystävyyteen, mikä meillä oli. Nyt oon auttanu lasten isää ettiin.. okei, mä olen etsinyt sille uusia huonekaluja pitkin Tamperetta pienellä rahalla, kun sen ahnepaska sisko puolisoineen oli ensin luvannut huonekaluja ilmaseks. Sit kun tavarat oli toimitettu Timon kämppään, niin alkoi puheet 500 eurosta. Ja nyt tuli postiluukusta lasku 600 vitun euroo! Mä sanoinkin, että jos noilla ahnepaskoilla on oikeus muuttaa sopimusta lennossa tollalailla, ni on Timollakin oikeus purkaa tää "diili". Mutta se ei vaan viitti alottaa kolmatta maailmansotaa siskonsa kaa, kun just edellinen on saatu sovittua. Mutta mitäs se sisko on noin vittu paskapää. Mä lupasinkin Timolle, että mä järjestän ne siskon kamat ulos sieltä asunnosta ja uusien tavaroiden kuljetuksen tilalle. Mä haluan puhtaasta omasta tahdosta auttaa ilman mitään velvotteita Timon suunnasta. Se on kuitenkin mun lasten isä ja sen hyvinvointi on myös yhtä tärkeätä lapsille kuin minunkin. Mutta nyt noi mun kyselemät huonekalut sit varmaan saa mennä uusille omistajille pitkin maata, kun Timo ei varmaan niitä otakaan. Tän sodan alottamisen vuoks. Vaik mä sanoin myös sen, että mä voin sotia sen sodan. Nyt laitetaan kova kovaa vasten ja mä seison armorina Timon ja siskonsa välissä. Saahan Timo sossusta apua huonekalulaskuun.. mutta se oli puhunut sossussa siitä 500 eurosta ja sossu lupas jeesata. Noh.. nyt sitten sisko ja se vitun homoukko iskee ahneet persoonansa esiin ja lasku nousee satasella. Mä lupaan, että mä en pidä turpaani kii enää, vaan otan yhteyden tähän siskoon. Mulla on välit poikki jo muutenkin sen kanssa, kun se meni 100 vuotta sitten luvatta leikkaan mun esikoisen tukan lyhyeks. Ärr ja murrr.. Ja tää ei ole TODELLAKAAN eka, eikä viimenenkään kerta kun Timon sisko ja sen mies tekee tämmöstä Timolle. Timo on vaan liian hyväuskonen.

Päivän hyvät:

- Katsastus täysin läpi
- Hyvää kaakaota katsastuksessa :þ
- Kelan ja Fennian asiat hoidettu sittenkin ajoissa
- sähkömies pääsi jo tänään tsekkaamaan oikuttelevan sulakkeen ja
- sähkömies antoi mulle loisteputkivalon sytkärin ja uuden loisteputken näin joulun alla lahjaksi :)
- koira teki jo suht. oikean kakan (melki viikon veriripulin päätteeks)
- kaveri totes terraarion kelpuutettavaks

Toki päivään mahtui muutama huonokin:

- ajoin melki yhen perään, kun jono seisahtuikin pitemmäks aikaa
- hampaasta lohkee lisää paloja
- päätä särkee

Mutta näistä miinuksista huolimatta mä koen oloni onnekkaaksi tänään. Äitikin sanoi mulle, että pitää laittaa Lotto vetään. Pakko se sit olikin tehä. Oon niin taikauskonen. Ja jos ei äite ois mulle mitään sanonu, niin en ois ees tajunnut, että hei..! Mun arpaonnellani mä mitään kuitenkaan voita, mutta pääasia, että mieli on hyvä. Ja ihanaa kun aamulla saan nukkua oikeesti pitkään näin joululomalla. Eihän se kivaa ole, kun lapsi ei ole kotona, mutta on mulla äidin oikeuksilla joskus oma lehmäkin ojassa ja aion nauttia, kun ei tartte ite herätä 06.35 esikoisen herätessä ja lähtiessä kouluun.

Oli mulla suunnitelmia.. mutta ne vähän kärsi täs ajan kuluessa tunti tunnilta lähemmäksi viikonlopun loppua. Oisin niin kovasti halunnut viedä Fredun ja lapset Joulutorille. Sen sijaan vietettiin se aika eläinlääkärissä. Kaapo joutui tiputukseen. Akuutti suolistotulehdus. Lapset sain onneks hoitoon mummulle, etti tarvinnu niitten "Koska me lähetään? Meneekö vielä kauan? Äitiiiii!!" -kitinöitä kuunnella. Varsinkin, kun multa meni jalat alta ja pyörrytys oli lähellä. Kaks kertaa. Koko päivänä en ollu ehtiny syömään mitään -omaa tyhmyyttäni-, kun klo 13 maissa lähettiin suurinpiirtein piipaa-kyytivauhtia eläinlääkäriin.

Mutta kaikesta huolimatta sain huokasta helpotuksesta, kun koiralle saatiin lääkkeet ja tästä ei ole enää toivonmukaan kuin suunta ylöspäin. Toisaalta vaan harmittaa, että tuo muutama tunti meni ns. "hukkaan" ajanvietosta Fredun kanssa. Mutta en mä ois varmaan selvinnyt tosta reissusta ilman sitä. Vähä väkisin yritin pitää itteni kasassa, vaik romahdus oli monta kertaa lähellä. Sain mä sentäs autonkin ajettua..

Mä sain Fredulta synttärilahjaksi uuden puhelimen. Mun ekan KOSKETUSNÄYTTÖpuhelimen. ♥ Mä oon ihan hukassa ton kaa.. vielä.. mutta eiköhän tää tästä. Kaikkeen tottuu. Äänitti lapset mulle jo "ÄITI, sulle tuli viesti!" viestiäänen. Mun mies on vaan nini paras. Vaikka on siin ne omat kökköpuolensakin. Kuten meissä kaikissa. Eikä se nyt oo paras vaan sen takia, että sain puhelimen.. vaan tää koko viikonloppu. Joko se oli mun marmatuksista ottanu vähän neuvoa ja näytti oikeesti mulle, että tykkää ja haluaa tai sit sillä oli vaan halipula. Se sanoi mulle jopa heippahalitellessa tuolla tienposkessa auton vieressä, että sillä on nyt jo mua ikävä, ennen ku on ees lähteny. Mun sydän suli. Mä en ois halunnut päästää siitä irti. Mä rakastan sitä ihan totaalisesti. (Ja se on niin jumalauta komee.. ja vielä komeempi sen nahkarotsinsa kanssa.. uuuuuuh.)

Ehkä se on tää väsymys.. tai sitten vaan koko hiton idioottimainen pää mun harteilla. Meillä on tänään 2,5v-päivä, mutta tuo mies ei ole huomaavinaankaan mitään.. Mä laitoin sille postikortin meneen postissa.. eikö se ole saanut sitä, vai eikö vaan osota millään, että olis saanu sen? Sit mä laitoin faceen mun statuspäivityksen.. ei mitään ilmasua mihinkään.. sit postasin sen sivuille Sentencedin You are the one:n.. ei ees tykännyt siitä. No ei se tykkää kyl koskaan mistään mun jutusta. Ja illan viimesessä tekstarissa mä kirjotin "Hyvää yötä. Ja 2,5v-päivää." -Ei mitään. Ei me olla ees puhuttu koko tänä viikkoona. Ymmärrän kyllä, että sitä väsyttää kun on lumipäivystäjänä.. MUTTA SILTI! Mä haluan vaan itkeä, mutta olen siihenkin liian väsynyt. Minä olen myös väsynyt. Mun sänky imee musta energiat. Alkaa rakennusprojekti oleen kasassa.. vielä kun saa maalit pintaan. Päädyt ois melkein maalattu jo, mutta vaatii nekin vielä n. 2 kerrosta. Mä haluan uuden sängyn viikonlopuks.. saas nähä tuleeko onnistumaan. mä haluan tolta mieheltä edes tekstiviestin. Eipä tuu onnistuun sekään. Helvetti mä oon ollu ainakin 2 päivää syömättä. Ei oo ehtiny tekeen ruokaa. Lapset sentäs syö koulussa, tarhassa ja mummulla. Mä en oo syöny missään mitään. Tai illalla kotona kourallisen suklaata. Alkaa hajottaan jo.

Ihanaa, kun oma mies puhuu vähän.. hmm.. noooh.. ;) Ei nyt suoraan sanottuna tuhmia, mutta puheista lukee NIIN rivien välistä, että huh huh. Tulis jo se viikonloppu. Kierrokset kovilla pian molemmilla. Täytyy varmaan käydä ostaan ne käsiraudat uuteen sänkyyn.. Meillä mitää pehmoja sitten tuu oleen. Siitä puhe mistä puuten, mutta ois elämä aika ankeeta ilman erotiikkaa. Varsinkin kun tietää mitä se juuri tuon toisen kanssa on. Haha, hyvä puhua nyt kun se ei ole enää täällä :þ

Vähä ois niskaranka jumissa, kun pää ei liiku tahdotulla tavalla, mutta ei sen väliä. Synttärit on juhlittu mitä parhaimmalla tavalla. Ja elinvuosia tuli lisää nauretun naurun määrän mukaan varmaan 21 vuotta. Viime yönä näin ihan mahtavaa untakin. Räpelsin Fredun rintakehää ja poskia, suukotin tuota ihanaa miestäni ympäri ämpäri ja olin ihan hulluna sen rehottavaan, ei trimmattuun partaan ja lisääntyneisiin rintakarvoihin. (Todellisuudessahan sillä on aina trimmattu parta ja rintakarvat on vielä jossai esiasteella. Ja onneks onkin, koska mä en tykkää rintakarvoista.) Mä olin unessa ihan hulluna mun mieheen ja lähentelin jotai ekstaasin tasoa joka kerta kun mun huulet osui sen ihoon. Sitä ennen me oltiinkin käyty keskustelua siitä mitä kakkuja mä valitsin kakunmaistamistilaisuuteen. Siin oli jotai lakkahillo juttua ja suklaata.. ei liian makeita kuitenkaan. Minä siis valitsin vaihtoehtoja meidän hääkakuksi. Ooooooo.. mä en olis halunnut herätä. Aamulla.. lähemmäs puoltapäivää kun heräsin, laitoinkin Fredulle tekstarin että "Mä menisin sun kanssas oikeestikin vaikka naimisiin. Niin että hyvää huomenta." Siihen se tosin vastas vaan että -Ei ole ihan tän päivän ongelma.. Ja mä myhäilin mielessäni. Mä haluan perustaa perheen sen kanssa. Suurimmasta vauvakuumeilusta oon päässyt yli tuolla lekaiskulla päähän menneen syksyn aikana. Nyt oonkin oppinut taas vaan nauttimaan tästä ajasta, kun mulla on jo isot lapset ja enemmän ns. omaa aikaa. Mihin tässä nyt vauvoja tarviskaan? Ihan hyvin voin odottaa viel muutaman vuoden. ;) Kunhan kroppa ei kragaa. Se on mun suurin pelko. Mutta ah.. mun mieheni on mun se oikea.

Tulispa jo perjantai.. vaikka eilenhän se juuri oli viimeksi. Mä en vaan malta odottaa, että pääsen juhlimaan ystävien kanssa. Juhlan aihe on nyt toissijainen.. en mä halua vanhaksi tulla, mutta on ihanaa päästä viettämään bileitä. Ja kerrankin kun mun synttärit sattuu viikonlopulle ja lapset on kaiken lisäks isällään :P Suuria bileitä tuskin tulee, koska osallistujia on ilmottautunut tähän mennessä varmaksi vasta -ööö 4 kipaletta. Viinaa napaan ja tunnelma kattoon. Oi-joi-joi. Onneks tuleva viikko koulussa on lyhyt ja päivät menee hurjaa vauhtia, kun sänkyni rakentamisessa aika humahtaa ohi niin, ettei ehdi käymään ees syömässä, kun toteaa, että pitäis varmaan kotiinkin lähtee. Muutenhan en kyl jaksais olla koko koulupäivää syömättä. Oij.. mä rakastan hitsaamista. Ja sitä kaikkea levytyötä siinä ohessa. Mä perustan oman mittatilaustyötä tekevän levyseppäfirman joo.

Ps.
Mä rakastan mun lapsia. Mä rakastan niitä niin valtavan paljon, etten anna yhdenkään ihmisen tulla meidän väliin. Jos joku ei voi valita mua ja mun elämää, joka koostuu mun lapsista, niin olkoot. Mä jatkan elämääni lasteni kanssa onnellisesti, vaikka sydän ois revittykin rikki. Kyllä joku meidät joskus huolii. (Eikä mitään ole vielä rikki revittykään, muuta kuin tulevaisuuden suunnitelmani.. mutta ehkä nekin voi teipata kasaan. Tai viimestään liimata, naulata, juottaa tai hitsata.)

Lähetääs liikkeelle tästä viikonlopusta, johon mä olin luonut omat vahvat odotukset. Tai oikeestaan kaikki tapahtumat rakensi nuo odotukset. Yhtälöä en ymmärrä, sillä viikonlopun kokeneena ja hetken verran taas "viisaampana" mä todellakin suuresti ihmettelen miksi ikimaailmassa mä menin odottamaan mitään, että tuo mies tajuaisi. Loppujen lopuksi mä piilottelin itkuani, kun vetäydyin pois. Kyl F huomasi sen ja sanoi, että mulla on märät silmät, että mitä mä itken. Mä kielsin kaiken samalla kun niiskutin ja F katseli vieressä. Ei ees jumankauta ottanu syleilyyn. Katseli vaan. Ja mitä kauemmin se katselu jatkui, sitä enemmän mä kiistin. Se todellakin on perus mies, eikä tajua. Tollasessa, jos jossain hetkessä pitää napata tyttö syliinsä ja suukottaa otsalle ja kertoa, että hän on siinä. JA PASKAT. Ja se miksi minä purin hammasta ja yritin olla kehittämättä enempää kyynelvettä, jottei se lähtisi valumaan ja paljastaisi armorini murenemista, oli se kun yritin antaa suukon F:lle ja se tönäisi mut pois. Kuvittele! Ja siinä se sit kyseli miksi mulla on märät silmät ja vakuutteli, ettei tönäissyt vaan, että hän vain nosti kättä samaan aikaan ja mä törmäsin siihen. SITÄ SUUREMMALLA SYYLLÄ SEN OIS PITÄNY (ja paino sanalla pitänyt) NAPATA MUT SYLIINSÄ JA NAURAA JA SUUKOTTAA. Voi elämä, että sillä miehellä on vielä paljon opittavaa. Ja mulla vielä enemmän opetettavaa. Kaikki haaveet sen tekemistä alotteista jäi edelleen haaveiden listalle. Kovin mä muistelin sitä kertaa, kun F haki mut Kouvolan juna-asemalta. Jo siellä juna-aseman parkkipaikalla se otti musta lujasti kiinni tukasta tai leukaperistä, käänsi mun pään ja suuteli ikimuistoisesti. Ja toisti vielä sen saman kun päästiin reilun puolen tunnin päästä perille niiden pihaan. Voi sitä kiihkon määrää. Ja se oli tuo mies, joka sen teki. Se oli se minun kerran elämässä hetkeni. Ja siitä on aikaa varmaan jo vuosi.

Ja sitten asian vierestä takas aiheeseen. Mä otin tänään taas yhden askeleen lähemmäksi omaa itsenäistä elämääni. Itsenäinenhän mä olen ollut kokoajan, mutta en täysin, ilman että mukana laahaa vielä jotain rippeitä menneestä. Mä otin eron ex-siipan S-bonuskortista ja jätin mun rinnakkaiskortin S-pankkiin ja tein itselleni ihan oman bonustilin. Wou, hei hyvä minä. Ja kehtasin vielä periä exältä sen tililtä mun keräämät bonukset takas! Ei täs olla onneks oltukaan erossa jo kuin 3-4 vuotta. Vielä ois jäljellä soutulaitetta ja erinäisiä vaatekappaleita ja jotai pikusälää, mitä kaappien peräosioista löytyy yhä vain. Käsipainoja en anna. Mä pidän sen verona kaikesta kivusta ja särystä mitä henkimaailmani koki aikoinaan.

Vai loppuuko? Koska se ees alkaa helpottamaan? Tai siis koska se helpottaa vielä enemmän.. Niinhän sitä sanotaan, että ensimmäiset 3 vuotta on vaikeimmat. Ja kyllä ovat! Siitä on nyt 2 vuotta, kun tein sen liian raskaan, lähes pakollisen päätöksen ja lähetin rakkaan poikamme eläinlääkärin toimesta uusille, ikuisille laitumille, jossa kivusta ei ole tietoakaan. Ainoa vain, että jouduin ottamaan vastapainoksi pojan kivuttomuudelle ikuisen tuskan meidän sydämiimme. Yhä aina vain nenää niiskututtaa, silmiä kirveltää ja poskilla vierii lämpöiset kyyneleet, kun ajattelen Topia. Nyt skannasin pienen, pörröisen reilun seitsenviikkoisen kissanpennun kuvan koneelle.. ja sitä ennen hain meidän viimeisen kuvan, jota koskaan Topista oli otettu. Suru murtaa täysin. Taas. Pian lumi peittää alleen tuon hautakiven jota Topista on jäljellä maan päällä. Pian pojan tulee taas kylmä.. yksin pimeässä. Onneksi hällä on sentään peitto ympärillään, omassa arkussaan. Voi Topi... en pystynyt millään ajattelemaan tätä menetystä tulevaksi. En ainakaan vielä. Ja siitä on jo 2 vuotta. Kaksi pitkää vuotta ilman unikaveriani. Voi kun muut rakkaat eläimemme ei joutuisi kohtalon kynsiin ennenaikaisesti.

Ja pieni päivitys F:stä.
Se kysyi tänään oonko käynyt Irc-Galleriassa. Vastasin että joo. Mitä oikein olisi pitänyt sitten nähdä? Kysyi että eikö ole mitään "outoa", uutta, erilaista? Ei näkynyt. Mutta kehas poistaneensa tilinsä. Eli jos mun tietoihin tulee jonkun ajan kuluttua jokin ilmoitus päättyneestä parisuhteesta, niin se johtuu nyt sit vaan tuosta. Kysyinkin F:ltä miksi se niin teki.. hänelle ei vaan ollut tästä enää mitään hyötyä. Ja epäili jo muutenkin aiemmin, että joku murtautuu sen tunnuksilla sen profiiliin, kun mun vieraslistallakin näkyi sen vierailu, vaik se ei ollu ees käynyt koko galessa itse. Ja mitä tulee hyötyihin, niin kyllä tästä hyötyä oli silloin melkein 3 vuotta sitten, kun me "tavattiin" tääl. Tai siis tän kautta.

Uskaltaiskohan hymyillä.. Tänään tuli F:n kanssa puhetta traktoritöistä. Lähinnä lumitöistä, jonka mä sit käänsin siihen, että se sais kyl opettaa mulle peltotöitä, että mä tykkäisin siitä. Siihen se sit vastas, että se voi tulla vähän pakostakin. Öööööö.. tä? Ai meinaakse nyt sittenkin/yhä, että meillä olis ehkä-kenties-mahdollisesti-varmaan yhteistä tulevaisuuttakin?!?!? Tää traktorijuttu juonsi siitä, kun herra ilmoitti mulle, että ilmoittaa ittensä irti töistään sit ens vuoden puolella. Ja pomo ei ollut tykännyt ajatuksesta ja mä heitin sit herjalla, että sanoo sille pomolle, että pitää sitä paikkaa mulle, kun mä osaan hitsatakin. Ja se pomo olikin kyselly oisko F:llä ketää tuttua, joka ois niinku se. Mä vaan nauroin, että joo mä, mutta mä oon vaan nainen, pitempi ja aamu-unisempi. Josta tuli sit puhe talvella lumipäivystäjän työt aamuyöstä ennen työvuorojen alkua. Ja siitä sitten hypättiin peltotöihin. Rehellisesti sanottuna mä en uskalla nyt ajatella vielä mitään, mutta vielä rehellisemmin sanottuna mä vähän jo lipsahdin ajattelemaan. Katotaas kui korkeelta tää hitsarisnainen taas putoo. Mutta kyllä mä haluisin viettää ton kaa lopun elämäni. Mä haluaisin lapsen/lapsia sen kanssa. Mä haluisin naimisiin sen kanssa ja tällä kertaa ottaisin miehen sukunimenkin. Mä haluisin tehdä siellä pellolla kans oikeasti niitä töitä. Mä haluaisin rakastaa tota miestä maailman ääriin. Mutta kaikkea ei voi saada. Siin kohtaa oisin valmis luopumaan peltotöistä ;)

Viikonloppuna oon taas menossa Lapinjärvelle ja odotukset on todella korkealla reissun suhteen. Onhan mun mies vapaalla, eikä tutisemassa hirvimettässä. Okei.. oishan se voinu tulla tänne ja multa ois säästyny koko tän syksyn ja loppuvuoden ajalta ees yks ajoreissu.. mutat ajattelin antaa sille oikeasti vapaan viikonlopun, niin "uhraudun" sit itse ajamaan. Pimeässä. Mutta että miksi suuret odotukset, niin me ollaan taas oltu nokat solmussa. Tai siis mä olen ollut. Ja erinäisistä kuvista. Tuo mies kyl osas niin keplotella itelleen "säälipisteet" häpeämisellään, että juupas-eipäs-juupas-eipäs-vuoristoratani suutumuksessa jatkukoon. Toivon kunnon tunteilua ja sataa suudelmaa maailman intohimoisin menoin (no hyi minua.. kuulostipas se nyt irstaalta). Ja että tuo jätkä tekee sen aloitteen kaikkeen tuohon täydellisillä lepyttely-yrityksillä. On se sen mulle kyl velkaakin.

Ja miks tästä tuli taas vaan a,b,c,d,e,F-päivitys?