IRC-Galleria

Tein vähä testejä Hesarin sivuilla Äffän hengatessa luurin toisessa päässä. Välillä nauroin katketakseni vastausvaihtoehdoille ja Äf kommentoi jo ennen kuin mä ehdin vastata. Mut suh. hyvin meillä osyi myös yksiin nuo vastauksetkin.

Tulokseksi saatiin 2 vuoden suhteen henkiseksi iäksi 5 vuotta. Mitä se sitten tarkoittaneekin? Että me ollaan pari, joka koostuu 5-vuotiaan tasoisesta ihmisseurasta vai, että me ollaan sen tyylinen pari, että oltais voitu olla yhdessä jo 5 vuotta? Mene ja tiedä, mutta testin mukaan olemme todellinen pari. Olemme jo kihloissa ja naimisiin mentäis parin vuoden päästä. Lapsihankinnoista saatais kuulla kysymyksiä ympäriltä yhdeltä, jos toiseltakin, mutta siihen emme olisi valmiita. Korkeintaan marsu voitais hankkia. Olemme sinut toistemme kanssa, koska piereskelemme avoimesti. Ja sitä me kyllä tehdään. Hyi meitä.

Mutta tässä hiljattain luin, että sitten pari on valmis avioliittoon, kun pystyy pieraisemaan toisen reittä vasten. Mä kokeilin tätä viikonloppuna. Aiemmin ollaan vaan lähimmillään töräytelty rytmissä vierekkäin samassa sängyssä omien peittojemme alla, mutta nyt mä menin testaamaan omat ja Äffän reaktiot. Mies makas sohvalla selällään ja mä istuin sen lantion päällä kyykkyasennossa. Pieretti. Lapset nauroi, niinkuin minäkin. Fredua ei ihan naurattanu. Tunsi kuulemma tärinän. Mutat ei se mua poiskaan ajanut. Pieretti uudestaan. Sitten jo lähinnä räkätin naurusta. Äf ei ajanut mua pois vieläkään, se vaan jatkoi tv:n katselua, kun ei kärsitty hajuhaitoistakaan. Lopuks vaan kuiskasin sille, että se ois hyvä asento sänkypuolellakin (ilman pieruja.) Eli joo. Mä oisin valmis naimisiin sen kanssa.

Me ollaan ehkä vähän kieroja. Mutta mä en oo koskaan väittänytkään olevani naisellinen. Pieru- ja paskahuumori on kenties parasta huumoria mitä tiedän. Ei pidä olla niin jäykkä.. täytyy vähä irrotella ja otta arennosti. Ei tää elämä nii vakavaa oo. Enemmän se vakavoittaa, kun laktoosivammasena pidättelet kaasuja mahakipeänä.

Taas jälleen kerran mä menin ja haaveilin. Mä menin ja suunnittelin.. että sitten joskus kun minä ja Fredu mennään naimisiin, niin meidän häissä on sitä ja tätä. Ei tule morsiamenryöstöä sulhon ujouden ja esiintymiskauhun vuoksi, meillä ryöstetään sulhanen. Hääpuvun alta löytyy hitsausmaski(?), työhanskat ja tongit. Vieraskirjapöydällä komeilee hitsausmaski ja auton ratti, molemmille rakkaat aiheet. Vihkiminen tapahtuu joko pelkästään suomeksi tai suomeksi ja ruotsiksi. Sukunimeni vaihtuu kokonaan Äffän nimeen. Häävalssi vaihtuu hitaiden tanssiin ja biisinä soi Metallican "Nothing Else Matters" viululla soitettuna. Skumppana on Pearly Bay:tä. Teemaväri on pistaasin vihreä tai ruskea.. tai petrooli. Hääjuhla järjestetään kesällä ladossa tai talvella vuokratiloissa. Kirkko on Lapinjärven.

Voiko ihminen enempää kaivaa itselleen kuoppaa, johon langeta? Mihin mä hukkasin itseni? Sen tytön, joka ihmetteli elämänsä häitä suunnittelevia kanssatallustajiaan? Sen naisen, jonka ei pitänyt koskaan ryhtyä bridezilloihin leikekirjojensa kera? Mulla oli jo unelmieni hääpukukin bongattuna. Onneksi edes se on vaihtunut emmä tiedä-kategoriaan.

Kukaan ei ole koskaan sanonut, että me Fredun kaa päädyttäis naimisiin asti. Että me oltais edes yhdessä yhä 10 vuoden päästä. (Mutta jos näin on, niin ne häät jää mun viimeisiksi omiksi häiksi. Mä olen ton miehen kaa loppuun asti.) Mä olen yksinkertaisesti vaan niin rakastunut. Tänään sanoin Fredulle, että koko viikonlopun mun teki mieli pyytää sitä puhuun mulle ruotsia. Vaikka mä en ymmärrä "sanaakaan" niin mä huumaannun tuosta oudosta kielestä, joka kuulostaa niin romanttiselta. Ja yläasteesta tähän asti mä olen inhonnut ruotsia. Mussa muuttuu kaikki.

Joo vai ei? Joo, mutta miten muka? Tässä puhuttiin naimisissa olemisesta. Ei siis minun ja Ähvän, vaan ylipäätään. Mä "haukuin".. okei ihmettelin!! Satuhäiden uuden jakson avauspariskuntaa, kun olivat seurustelleet yhdessä vuoden ja 2-3 päivää ennen 1-vuotispäiväänsä mennä päräyttivät naimisiin. Tuumasin ääneen, että ovat tyhmiä. Johon F nauroi, että mitäs minä sitten olen ollut? Kuulunhan mä samaan kastiin -häät 18-vuotiaana, eka muksu 19-vuotiaana ja kaikkeen oli kulunut se 2 vuotta seurustelun aloittamisesta. MUTTA siksi mä voinkin sanoa niiden-näiden ensihuumaisten parien lyhyen seurustelun päätyvän liian nopeasti avioon. Voin sanoa niiden tekevän tyhmän, järjettömän jutun. Tottakai vielä ollessani avioliitossa koin kaiken olevan järkevää, mutta nyt puhuu jälkiviisaus. Oman kokemukseni mukaan liian nuorena, saati liian lyhyen seurustelun siivittämät parit tulevat eroamaan, koska he kasvavat erilleen. En tietenkäää sano, etteikö niitä supermummoja ja superpappoja olisi ja tulisi, jotka ovat 14-vuotiaina tavanneet, 18-vuotiaina heti luvan kanssa naimisiin karanneet ja yhä 73-vuotiaina nukkuvat samassa sängyssä. Ne on niitä elämää suurempia rakkaustarinoita. Mutta suurin osa ei ole. Vaikka nämä ensihuumaiset ihmiset ikään katsomatta niin luulevatkin.

Puhuttiin myös avioon astumisesta pelkkien käytännön järjestelyiden vuoksi, esim. avioehto. Toisella voi olla niin mittava omaisuus, että se on paras ratkaisu saada turvattua selustansa. Mennä naimisiin ja ottaa avioehto. Sitä kun ei saa avoparit otettua, mutta käsittääkseni 5 vuoden jälkeen yhteistä elämää saman katon alla tarkoittaa samaa, kuin avioliitossa oleminen.. tai oikeastaan katsoen vain sitä mahdollista eroa.. siinä se käsittää saman. Toinen voi kusipäisyyttään viedä toisen omaisuudesta mittavan osan. Jota mä en ymmärrä alkuunkaan. Eron sattuessa kaikki olis NIIN PALJON mukavempaa ja helpompaa hoitaa nopeasti ja helposti alta pois, mutta ei. Katkera pitää olla ja kiusata. Onneks meillä ei ollut näin.
Kehasinpa myös siskoani ja hänen miestään, kuinka he menivät naimisiin vasta n. 10 seurusteluvuoden päätteeksi. Toki olivat jo asuneet yhdessä etc. Käytännönjärjestelyistä heilläkin kyse. Helpompaa kuulemma kun on sama nimi jne.. Ei se sen vaikeampaa eri nimisinäkään ollut. Nimimerkillä itselläni naimisissa ollessa eri nimi kuin ukolla. Mutta että oikeasti siskoni on ns. "odottanut" ja katsonut, että tuo juttu on todellakin se heidän juttunsa ennen mitään suuria päätöksiä. Tästä vaan tuli mieleen, että nyt Äf varmaan luulee, että mä haluan kans olla yhdessä ensin sen 10 vuotta, ennen ku ees mitää kihloja vaihdetaan. Mutta tietää se myös senkin nyt, että kihlat todella merkitsevät mulle avioliittolupausta. Eli mä saan varmaan nyt vain odottaa ja odottaa. Mutta sitten siin tulee vastaan se, että mites se meinaa tän käytännön puolen hoitaa, koska avioehtoa ei ole saatavilla tälle odotteluajalle, vai rullataanko vielä seuraavat 7,5 vuotta Tampere-Lapinjärvi väliä vain nähdäksemme alle 2 vuorokautta?! No.. ei ajatella sitä nyt, koska koskaan ei tiedä miten meijän oikeesti vielä käy. Toiveet on suuret, sen kyllä myönnän.

FI sanoikin mulle suoraan, että hän vaatii avioehdon, johon mä naurahdin ja vastasin kuin "tyhmälle" jutulle, että mä voisin lyödä vetoakin ton asian puolesta. Totta helvetissä se ottaa avioehdon. Alla joku helkutin miljoonatila, niin teinisti sanoisin, että täysin kuvastaa sanonta "DAA". Mitä muutakaan siltä voisi odottaa? Sanoinkin, että mä olen itsekin avioehdon puolesta puhuva ihminen. Siinä ei ole mun mielestä mitään väärää, jos haluaa pitää todellakin taustansa turvattuna. Ihmisiin ei voi luottaa. Josta pääsemmekin siihen, että mä myös ymmärrän niitä, jotka ovat avioehtoo vastaan. Ne usein sanovatkin, että miksei voi toiseen luottaa niin, että sitä eroa ei tule ja jos tulee, niin se ei vie puolia tiluksista. Ihanan naiivia, mutta ei se vaan mee niin.

Ja kun tuli puhe Satuhäät morsiamen 4 mukulasta ja että minullakin on 2 kersaa, joille olen -oikein painotuksen kera YKSINHUOLTAJAäiti kiehahti mulla vähän päässä. Sanoin suoraan, että olenko mä F:n silmissä se tyhmä ihminen, joka on tehnyt tyhmät valinnat, kun mulla nyt vaan sattuu oleen pari meriittiä enemmän kuin ns. muilla? Vakuutti vaan, ettei mua tyhmäksi ole haukkunut. Johon mä vastasin, että mä en ole katunut kertaakaan, en sekuntiakaan, että mulla on lapsia. Voisin väittää, että lapset on mun elämäni rakkaus ja tällä maapallolla ihan varmasti on joku, joka hyväksyy mut ja ipanat täysin juur tällaisina ja että tottakai mä toivon Äffän olevan se. Mutta aika näyttää. Ja Äf oli hiljaa. Ei se, että mä jälkiviisaana voin sanoa, että oli tyhmää mennä niin nuorena naimisiin ja todeta kasvavansa erilleen, tarkoita sitä, että ajattelisin samaa lapsistani. Fredu puolustautui sanojeni "Toiset vaan ajattelee vähän enemmän, eikä tee asioita ns. hetken mielijohteesta" kera.

Jos se haluaa, se saa avioehdon. Mutta lapsia se ei multa pois saa.

Apua.. olenko mä ylensyöttänyt mun elukkaa? Mutta se syö nitseasiassa melkeinpä harvemmin, kuin kaverin omistama elukkani sisko ja veli. Mutat voihan saman perheen sisällä toinen lapsista olla herkempi lihoamaan kuin toinen. Mäkin oon meidän perheen laihaluikkuongelmainen. Ehkä kaverin käärmeet on vaan hitaampia kasvaan?! Tiedä sitä sitten.

Mä vietin ihan mahtavan uuden vuoden rakkaani ja lasteni kanssa. Lapset nyt touhus oikeestaan omia juttujaan.. Kävivät mm. Loviisassakin Äf:n vanhempien kanssa. Me sit kyhnötettiin kaksin. Sydän ja hymiö. Äf sai joululahjansa siis vasta joulun jälkeen perjantaina, kun saavuimme Lapinjärvelle. Onni onnettomuudessa, että herra maajussin piti olla ylitöissä ja me päästiin "hiipien piilottamaan" sen joululahja. Se kun oli vaatimattoman kokoinen 30cm x 70cm paketti. Kun Äf tuli kotiin ja huoneeseensa, oli siellä kolme tyttöä katselemassa elokuvaa. Lahja lepäsi Äf:n sängyllä lasteni vieressä Äf:n omalla paikalla. Ilme oli vähä H-moilanen miehellä, kun ei tiennyt lahjan olevan noin suuri. Kysyi vaan "Onks toi mulle?" .. oi kyllä oli. Äf nappasi lahjan ja kysyi heti uuden kysymyksen "Onks täällä kaks?" Mä sanoin vaan -emmä tiedä. Taas se esitti uuden kysymyksen "Onks nää lumikengät?" johon mä taas vastasin -emmä tiedä, avaa ja kato. Se avas paketin ja silmät suurina totesi hiljaa mielessään, että ne on lumikengät. Ja taas se esitti kysymyksen "Ootsä käyny Prismassa?" sit mä olin vuorostani H-moilanen ja sanoin kunnon äänen painotteella, että -EN! o.O Samassa Äf hokas että nehän on ihan kunnon kamaa, ovat North Icet alumiinirungolla ja se hyökkäs mun kimppuun suurinpiirtein hokien kiitosta ja sain mä jopa lasten nähden sen aloituksesta pusunkin. Superhymiö. Loppu ilta siinä menikin halaillen, lääppien ja pussaillen.

Sanoinkin sille, että mun tarvii ostaa sille useemminkin tommosia lahjoja, kun käyttäytyminen muuttuu näin suotuisaksi. Äf ihmetteli onko mulla ylimäärästä rahaa, kun nuo lumikengät "halpoina" muoviversioinekin maksaa sen 200e. Mulla kävi vaan hemmetin moinen tuuri ;) Tuo mies oli vaan NIIIIIIIIIIIIIIIIN ihana koko illan. Sillä monta kertaa silmät kosteina ja aina se halas uudestaan ja uudestaan ja sanoi "Kiitos OIKEESTI." johon mä loppujen lopuks jo naurahtelin yhä uudestaan ja uudestaan sanoen -ole hyvä. Äf oli siis todella otettu ja mun toiveet lahjan tuomasta ilosta oli täyttynyt. Mä kuulemma säästin häneltä juuri 300-400e. Äf ihmettelikin mistä olen moisen lahjaidean saanut. Sanoin vaan, että silloin 2 vuotta sitten lapin laskettelureissulla se sanoi, että haluaisi kokeilla lumikenkiä. Tiesin periaatteessa, ettei se ollu päässyt vielä kokeilemaan semmosia ja että se yhä haluaisi. Äffän facen mä olen asetuksissani blokannut, joten en tiennyt edes sitä kautta, vaikka Äf sitä epäili. Jouduin myöntämään, että silloin kauan sitten suututtuani niistä tissipersepostauksista piilotin koko jätkän kaikki ilmotukset. Ja sillä linjalla oon yhä. Eli tää oli ihan über-säkää vaan.

Mutta sain mäkin siltä semmoisen lahjan, että hypin täällä kiljuen riemusta. Kirjaimellisesti. Milla ottikin musta kuvia tuosta tunnetilasta. Sain mä sentään OnePiece-haalarin. Eikä nääkään ole mitään halpoja. Parhaimmillaan yli 300e ja halvimmillaan nippa nappa alta satasen. Ei siis mun budjettiin sopivia. Ja minä myös kiljuin kiitosta Äffälle ..tosin tekstarein. JA illalla sit puhelimessa :) Sai nuo mun tytötkin semmoset riemulahjat, että kaikilla oli ihan paras joulu ikinä.

Uudesta vuodesta harmittaan vain se, että tällä kertaa en päässyt pussaamaan vuoden vaihtuessa omaa kultaa. Kun se seisoi rannalla ampumassa raketteja. Mutta oon mä vaan niin onnellinen. Varmaan maailman onnellisin. Ja maailman rakastunein. Lihava käärme kiittää ja kuittaa. Illalla odottaa Matti Nykänen mua baarissa.

Mä sain OnePiece-haalarin. Voi elämä.. mä niin rakastan tota ja oon ihan yhtä hymyä vaan! Ooooooow.. mun rakas on maailman paras! Emmä osaa muuta sanoakaan. Mä oon vaan niin häkellyksissä. :)

Meidän jouluhösäämiset katkee nyt. Ruoka napaan ja sit lapset tamineisiin ja autoon. Me lähdetään kirkolle. Elämäni ensimmäinen kerta vapaaehtoisesti joulun alla kirkkoon. Nyt on pakko. Sydän sanoo niin. Mennään sytyttämään kynttilä ylöjärveläiselle Arttu-pojalle, jonka viimeinen seikkailu päättyi traagisesti lumilinnaan. Mä olen löytymisuutisesta lähtien itkenyt silmiä päästäni. Vaikken poikaa tai hänen perhettään tuntenutkaan, niin ottaa tää vaan meilläkin koville. Ei tällaista saa tapahtua! Ei nyt joulun alla, eikä milloinkaan. Aamulla kissa kilautti kuusen kelloa. Kun kello kilahtaa, enkeli saa siivet. Arttu, pieni enkeli sai siivet.

Moro.. mä oon Suvi. Ja mun istumapaino on 53,6kg ja mun jalat painaa tasan 6 kg per kappale. Ja niitä on kaksi. Eli mun pakarapaistini painaa jotai parin kilon luokkaa, kun vähennetään luut ja muut. Mun pää painaa 3,9kg. Pieni pää.. eipä turhaa tyhjää tilaa. Aivot tuskin ois yhtään isommat, vaik pää oiskin isompi. Oisin mä vähä tyhmän näkönenkin. Jalatkin on ihan liian pitkät suhteessa muuhun kroppaan. Tyhmää sekin.

Oli vissiin tylsää. Kaveri epäili, etten oo selvin päin. Mutta itepähän kysyi ja arveli lukemia. Ja mä sopivasti just eilen mietin mitähän mun persiin päällä on painoa kun istun. Kaikki johtui siitä kun katsoin sängyn alle ja näin kaarelle painautuneet lankut. Mä siis istuin sängyllä yhä.

Ottaa päähän. Tosin musta tuntuu, että kaikki blogaukset alkaa sillä, että mua ottaa päähän. Mut anyway.. mä olen ollu lasten isän kaa hyvää pataa melki heti eron jälken. Tässä nyt oli muutaman vuoden vaikeutus sen hullun kihlatun kaa, mutta nyt kun se ja sen puukot (-todellakin-) on jäänyt pois kelkasta niin mä olen päässyt taas kii siihen ystävyyteen, mikä meillä oli. Nyt oon auttanu lasten isää ettiin.. okei, mä olen etsinyt sille uusia huonekaluja pitkin Tamperetta pienellä rahalla, kun sen ahnepaska sisko puolisoineen oli ensin luvannut huonekaluja ilmaseks. Sit kun tavarat oli toimitettu Timon kämppään, niin alkoi puheet 500 eurosta. Ja nyt tuli postiluukusta lasku 600 vitun euroo! Mä sanoinkin, että jos noilla ahnepaskoilla on oikeus muuttaa sopimusta lennossa tollalailla, ni on Timollakin oikeus purkaa tää "diili". Mutta se ei vaan viitti alottaa kolmatta maailmansotaa siskonsa kaa, kun just edellinen on saatu sovittua. Mutta mitäs se sisko on noin vittu paskapää. Mä lupasinkin Timolle, että mä järjestän ne siskon kamat ulos sieltä asunnosta ja uusien tavaroiden kuljetuksen tilalle. Mä haluan puhtaasta omasta tahdosta auttaa ilman mitään velvotteita Timon suunnasta. Se on kuitenkin mun lasten isä ja sen hyvinvointi on myös yhtä tärkeätä lapsille kuin minunkin. Mutta nyt noi mun kyselemät huonekalut sit varmaan saa mennä uusille omistajille pitkin maata, kun Timo ei varmaan niitä otakaan. Tän sodan alottamisen vuoks. Vaik mä sanoin myös sen, että mä voin sotia sen sodan. Nyt laitetaan kova kovaa vasten ja mä seison armorina Timon ja siskonsa välissä. Saahan Timo sossusta apua huonekalulaskuun.. mutta se oli puhunut sossussa siitä 500 eurosta ja sossu lupas jeesata. Noh.. nyt sitten sisko ja se vitun homoukko iskee ahneet persoonansa esiin ja lasku nousee satasella. Mä lupaan, että mä en pidä turpaani kii enää, vaan otan yhteyden tähän siskoon. Mulla on välit poikki jo muutenkin sen kanssa, kun se meni 100 vuotta sitten luvatta leikkaan mun esikoisen tukan lyhyeks. Ärr ja murrr.. Ja tää ei ole TODELLAKAAN eka, eikä viimenenkään kerta kun Timon sisko ja sen mies tekee tämmöstä Timolle. Timo on vaan liian hyväuskonen.

Päivän hyvät:

- Katsastus täysin läpi
- Hyvää kaakaota katsastuksessa :þ
- Kelan ja Fennian asiat hoidettu sittenkin ajoissa
- sähkömies pääsi jo tänään tsekkaamaan oikuttelevan sulakkeen ja
- sähkömies antoi mulle loisteputkivalon sytkärin ja uuden loisteputken näin joulun alla lahjaksi :)
- koira teki jo suht. oikean kakan (melki viikon veriripulin päätteeks)
- kaveri totes terraarion kelpuutettavaks

Toki päivään mahtui muutama huonokin:

- ajoin melki yhen perään, kun jono seisahtuikin pitemmäks aikaa
- hampaasta lohkee lisää paloja
- päätä särkee

Mutta näistä miinuksista huolimatta mä koen oloni onnekkaaksi tänään. Äitikin sanoi mulle, että pitää laittaa Lotto vetään. Pakko se sit olikin tehä. Oon niin taikauskonen. Ja jos ei äite ois mulle mitään sanonu, niin en ois ees tajunnut, että hei..! Mun arpaonnellani mä mitään kuitenkaan voita, mutta pääasia, että mieli on hyvä. Ja ihanaa kun aamulla saan nukkua oikeesti pitkään näin joululomalla. Eihän se kivaa ole, kun lapsi ei ole kotona, mutta on mulla äidin oikeuksilla joskus oma lehmäkin ojassa ja aion nauttia, kun ei tartte ite herätä 06.35 esikoisen herätessä ja lähtiessä kouluun.

Oli mulla suunnitelmia.. mutta ne vähän kärsi täs ajan kuluessa tunti tunnilta lähemmäksi viikonlopun loppua. Oisin niin kovasti halunnut viedä Fredun ja lapset Joulutorille. Sen sijaan vietettiin se aika eläinlääkärissä. Kaapo joutui tiputukseen. Akuutti suolistotulehdus. Lapset sain onneks hoitoon mummulle, etti tarvinnu niitten "Koska me lähetään? Meneekö vielä kauan? Äitiiiii!!" -kitinöitä kuunnella. Varsinkin, kun multa meni jalat alta ja pyörrytys oli lähellä. Kaks kertaa. Koko päivänä en ollu ehtiny syömään mitään -omaa tyhmyyttäni-, kun klo 13 maissa lähettiin suurinpiirtein piipaa-kyytivauhtia eläinlääkäriin.

Mutta kaikesta huolimatta sain huokasta helpotuksesta, kun koiralle saatiin lääkkeet ja tästä ei ole enää toivonmukaan kuin suunta ylöspäin. Toisaalta vaan harmittaa, että tuo muutama tunti meni ns. "hukkaan" ajanvietosta Fredun kanssa. Mutta en mä ois varmaan selvinnyt tosta reissusta ilman sitä. Vähä väkisin yritin pitää itteni kasassa, vaik romahdus oli monta kertaa lähellä. Sain mä sentäs autonkin ajettua..

Mä sain Fredulta synttärilahjaksi uuden puhelimen. Mun ekan KOSKETUSNÄYTTÖpuhelimen. ♥ Mä oon ihan hukassa ton kaa.. vielä.. mutta eiköhän tää tästä. Kaikkeen tottuu. Äänitti lapset mulle jo "ÄITI, sulle tuli viesti!" viestiäänen. Mun mies on vaan nini paras. Vaikka on siin ne omat kökköpuolensakin. Kuten meissä kaikissa. Eikä se nyt oo paras vaan sen takia, että sain puhelimen.. vaan tää koko viikonloppu. Joko se oli mun marmatuksista ottanu vähän neuvoa ja näytti oikeesti mulle, että tykkää ja haluaa tai sit sillä oli vaan halipula. Se sanoi mulle jopa heippahalitellessa tuolla tienposkessa auton vieressä, että sillä on nyt jo mua ikävä, ennen ku on ees lähteny. Mun sydän suli. Mä en ois halunnut päästää siitä irti. Mä rakastan sitä ihan totaalisesti. (Ja se on niin jumalauta komee.. ja vielä komeempi sen nahkarotsinsa kanssa.. uuuuuuh.)