IRC-Galleria

Peli: Shaun White Snowboarding.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin tän hetken konsolitasoa.

Testikone: Snoukkas, mut kummastelei hellepäivänä talviurheilua.

Yhdeksänkymmentäluvun teinivuosiini kuului skeittaus ja myös jossakin määrin lumilautailu, joskin viimeksi mainittua en harastanut kovinkaan ahkerasti. Skeittaus tuli mukaan kuvioihin silloisten vahvojen nuorisoalakulttuurien kylkiäisenä. Kasarin lopulla ja ysärin alussa olin vielä sellainen kasarihevityyppinen henkilöitymä joka ei tiennyt Metallicaa parempaa musiaakkia olevan olemassakaan. No maalaiskylässä asuessani en tiennyt paljon muustakaan mitään, joten se kasarihevarointi kai sallittaneen juntin nuoruudenaikoihin. No yks kaikki kun olin tarpeeksi vanha muuttaakseni kaupunkiin, vastaani tuli kaksi hyvin vahvaa sen ajan nuotrisokulttuuria joiden toisistaan hyvin poikkeavat ajatusmaalmat kiinnostivat yhtä paljon.

Räpkulttuurin katu-uskottavuus ja väkivaltainen ganstaräp olivat nannaa vasta kaupunkiin muuttaneelle maalaishörhölle joka tahtoi irrottautua vanhempiensa ja sukunsa asumaympäristöstä kaikin mahdollisin tavoin. Toinen vaikuttava tekijä oli pohjoisen mustan metallin toisen aallon vahva nousu, tässä kulttuurissa minua kiinnosti eniten nihilistinen musiikki, ei niinkään se saatananpalvonta johon musta metalli monesti yhdistetään. Joten koin jonkin sortin henkisen kaaoksen ja tsombailin noiden kahden jopa toisilleen vihamielisen alakulttuurien välimaastossa useampia vuosia. Tietenkin teinit ovat hyvin puritaaneja omasta alatyylistään ja minullekkin tuli jossain vaiheessa tilanne jossa oli toinen valittava ja toinen hyljättävä, vaikka siinä vaiheessa kaiketi olin porukoiden silmissä täysi pelle. Joten oikeastaan en valinnut kumpaakaan vaan kiinnostuin goottilaisuudesta ja sen vapaamielisemmästä asenteesta ympäröivään maailmaan. Joten olen edelleenkin sillä tiellä ja pystyn omassa goottifilosofiassani määrittelemään itseni vaikka gothic black metal rastahoppariksi jos siltä tuntuu. sillä musiikkimakuni on laaja ja voin ottaa alleni skeittilaudan vaikka kulkisin mustassa hameessa ja piikkimatolta näyttävässä nahkatakissa. Tosin en enää ole skeitannut lähemmäs 7 vuoteen ja aate tyylimailmanikin on iän mukaan laimentunut. Enkä tosiaankaan ole lumilautaillut kuten tässä Shaun Whitessa kuuluu tehdä.

Taisinpa taas jälleen kerran eksyä pelin aihepiiristä melkoisen kauas. Tarkoitukseni oli kumminkin valaista sitä seikkaa että tunnen jonkin verran lumilautailua ja tiedän sen verran rinteessä yksi iso suksi jalassa laskemisesta että se on ihan kivaa ja aikaa vievää puuhastelua. Joskaan esimerkiksi ilmeisen legendaarinen, jopa peliin päässyt Shaun White on jäänyt tuntemattomaksi henkilöksi, kun olen enempi seurannut Tony haukan ja muiden skeittareiden edesottamuksia.

Shaun White Snowboarding on perinteinen snoukka/skeittipeli, eli alussa ollaan mister eikukaan ja pikkuhiljaa saavutetuilla voitoilla saadaan mainetta, kunniaa, mammonaa ja uusia hienoja rinnereleitä kuten lautoja, takkeja, pipoja ja vaikka selkärepun jos välttämättä moisen tahtoo. Hahmon sukupuolen ja rodun valitsemisen jälkeen omalle laskijalleen voi valita perusreleistä mieluisimman väriset. Pienen harjoituslaskun ja muka juonentyngän jälkeen suunta onkin koko ajan alaspäin. Taitojen karttuessa onnistuu jo aika hurjatkin temput mukavasti kotikoneen ääreltä. Lisäksi ei tarvitse kärsiä kylmästä ja luiden rasahtelevista murtumisista joita luultavasti olisi minunkin hahmolle tullut roppakaupalla tosimaailmassa. Tietenkään ikinä ei voida täysin mallintaa peliin sitä rinteessä olemisen tunnetta. Mutta pelin puolirealistisuus ja ympäristöjen hieno ulkonäkö saavat paikoitellen laskemisesta jopa nauttivaa puuhaa.

Tosin tämä tapaus on hyvin lyhytikäistä viihdettä ja juuri kun olet päässyt temppuilun makuun on jo kaikkia tavoitteet jokaisessa eri puolilla maailmaa (Japani,Alaska,Eurooppa ja niinpäinpois) sijaitsevissa "mäissä" saavutettu ja jäljelle jää vain muuten vain rinteissä häröily. Siitä tulikin mieleen että aina mennessäni uuteen paikkaan tilasin itselleni helikopterikuljetuksen suoraan vuoren/rinteen huipulle ja laskin omalla tahdilla ihastellen maisemia ja välillä muutaman tempun heittäin koko mäen alas. Tässä vapaassa laskemisessa peli oli parhaimmillaan ja jos sattui vielä tulemaan pelin harvoista hyvistä biiseistä joku niin tuntuipa nannalta.

Itse kilpailut ja muut tehtävät olivat turhankin perinteistä kerää jotain, laske lippujen keskeltä tee 54 000 pistettä siihen ja siihen aikaan sekä voita kanssakilpailijasi yhteislaskussa. Osa näistä tehtävistä sai pulssin kiihtymään ja siinä vaiheessa kun sadannen kerran epäonnistuin jossakin tempussa olin raivon partaalla, eikä asiaa auttanut se jenkkiläinen teinipunkki jonka kuunteleminen ei ole koskaan oikein allekirjoittaneelta luonnistunut. Kaiken lisäksi juuri tuon sadannen epäonnistumisen jälkeen poikani päätti nakata kenkänsä suoraan tietokoneeni näyttöön, olin aika lähellä menettää malttini kokonaan ja tarttua koivuniemenherraan ensimmäistä kertaa elämässäni lastenkasvatusmielessä, mutta viisas minäni tuli viime hetkellä esiin ja sanoi meneppä polttelemaan vaikka tupakki takapihalle ja mieti sen jälkeen mikä on tilanne... ja niinhän siinä kävi että tyydyin vain torumaan poikaani typerästä ja selittämättömästä teosta ja hymähdin että pelihän on vain peliä... Vai onko?

Ääninäyttelyt, ympäristön äänet, grafiikat, musiikit ja muukin ulkoinen anti on ihan okoota muttei mitenkään erityisesti säväytä. Pelissä oli muuten automaattisesta päivityksestä huolimatta vakava bugi joka kaatoi silloin tällöin koko teoksen. Vakavana puutteena voitaneen myös pitää sitä seikkaa että peli ei anna pelattavaa muutamaa iltaa pitemmäksi ajaksi. Siitäkin huolimatta että näppiksellä ja hiirellä ohjattavuus on väliin aika kovan luokan sekoilua. Joten luulen alkuperäisen konsoliversion olevan parempi vaihtoehto kuin tämä kompuutterille tehty puolivillainen käännös.

Uskon että pelistä saavat enemmän irti alan harrastajat ja konsolin omistajat, varsinkin netin välityksellä pelattavista kilpailuista. Toki muutkin voivat tätä kokeilla mutta suosittelisin mieluummin alaa tuntemattomalle jotakin viihteellisempää pakettia kuten muinaista ssx:ää.

Hyvää:
Maisemat.
Vapaat laskut.
Suhteellisen realistinen.
Helppo omaksua kunhan alun kämmäilyn jaksaa.

Huonoa:
Lyhyenläntä.
Ikäänkuin olisin vastaavia pelejä nähnyt ennenkin.
Amerikkalainen teinipunkki.
Ohjaus on jostakin kamalan ja surkean välimaastosta.
Koko pelin kaatava big bugi.

Yleisarvosana:
Normipelaajalle 5, alaa tuntevalle korkeintaan 8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Viihdytysarvoltaan heikko, mutta hienoja maisemia tarjoileva lumilautailupeli.

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand