IRC-Galleria

"Ei sinulla ole makaaberi musiikkimaku", huudahti kerran kaverini. "Se on kadaaveri." En itsekään ymmärrä, miksi kuolemasta ja rikoksista kertovat laulut kiehtovat minua niin suuresti. Oma elämäni on hyvin rauhallista ja elämänasenteeni väkivaltaa vastustava - jousiammuntaankin suhtaudun enemmän meditatiivisena keinona itsensä kehittämiseen kuin varsinaisen väkivallan harjoitteluna. Jos kerran vihaan väkivaltaa, miksi se sitten kiehtoo minua musiikissa, ja vieläpä perin äärimmäisissä muodoissaan?

Last.fm:n mukaan eniten olen viime aikoina kuunnellut Andrew Lawrence-Kingin ja Paul Hillierin esittämää "Sweet Margaret and William"-nimisen laulun säveleen sovitettua Helen Adamin runoa "Shallow-Water Warning". Se kertoo eroottissävytteisen murhatarinan siitä, miten nainen hukuttaa rakastettunsa. Kaikessa julmuudessaan se on minusta riipovan kaunis. "Shallow-Water Warning" on kuitenkin vain alkua. Elvis Costellon esittämä "The Night Before Larry Was Stretched" kuuluu myös useimmin soitettuihin kappaleisiini. Se kertoo illasta ennen poloisen pikkurikollisen Larryn hirttäjäisiä. Myös Richard Marxin "Hazard", Miljoonasateen "Olkinainen", Nick Caven koko "Murder ballads" ja monet muut kuluvat (kuvaannollisesti) jatkuvasti.

Ehkäpä yritän ymmärtää väkivaltaa? Vai - pelottavampi vaihtoehto - olenko vain piilottanut väkivaltaisen puoleni jonnekin syvälle, josta se yrittää kiivaasti tarrautua ja pysyä elossa musiikin avulla?

Jousiammunnassa vasemman käteni ylitaipuminen aiheuttaa ongelmia: onnistun kääntämään sitä sen ollessa suorassa varsin outoon kulmaan, mikä yleensä johtaa siihen, että jänne osuu kyynärtaipeeseen aiheuttaen kipua ja suuria ruhjeita. Haluan itse ehdottomasti päästä eroon tästä ikävästä ongelmasta, sillä haluan oppia, mutta eräs ohjaajista ehdotti minulle taljajousen käyttöä. Nyt olenkin kokeillut mokomaa asetta useilla kerroilla ja vaikka se on brutaali, mekaaninen ja kömpelön tuntuinen, on minulle kehittynyt viha-rakkaussuhde sitä kohtaan.

Ääni, jonka nuoli päästää osuessaan tauluun on hyvin tyydyttävä "thump". Väkivaltainen ja raju ääni - ja nuolia saa kiskoa kaksin käsin ja vielä jalkaa apuna käyttäen. Paljon riippuu tietysti jousen paunamäärästäkin.

Tänään suurta iloa aiheutti se, että ystävistäni useimmat päättivät liittyä seurakseni jousiammuntaseuran jäseniksi. Yhteisiä ihania ampumahetkiä lienee tiedossa kesällä.

Joskus, ollessani vielä lapsi, ryhdyin miettimään, voisiko vuoden 12 kuukautta jakaa tasan talvi-, kevät-, kesä- ja syyskuukausiksi. Tuolloin muistan tulleeni tulokseen, että joulu-, tammi- ja helmikuu olivat talvikuukausia, maalis-, huhti- ja toukokuu kevätkuukausia, kesä-, heinä- ja elokuu kesäkuukausia ja syys-, loka- ja marraskuu syyskuukausia. Tämän matemaattisesti ah-niin-täsmällisen jaottelun perusteella olisimme huomenissa astumassa siis kevään puolelle.

Jotenkin minusta ei yhtään tunnu siltä. Onneksi ystäväni on ilahduttanut meitä olemalla vierailulla luonamme, mutta se ei ole estänyt tarpeettomien väärinkäsityksen keertymistä. Toisinaan olen tuntenut itseni äidiksi en vain tyttärelleni vaan toisellekin, sille ihmiselle, jonka pitäisi ikänsä puolesta auttaa kantamaan vastuuta lapsesta.

Parhaina päivinä elämä tuntuu miellyttävältä ja joustavalta, mutta huonot päivät iskevät kasvoihin kuin jäinen tuuli keväällä. Ne muistuttavat siitä, mitä kaikkea todennäköisesti joudun vielä kestämään.

Selkä talvea päin ajattelen kevättä ja toivon auringon lämpöä.

Minua ei enää syö. Siksi siis saatan syödä - jopa kolme kertaa päivässä, kuten esimerkiksi tänään tapahtui. Olen huomannut, että ystävien seura, onnentunne ja liikunta houkuttelevat minut syömään. Niinpä olen lisännyt ystävien seuran ja liikunnan osuutta elämässä. Onnen tavoittelun olen sen sijaan jättänyt sikseen, se tulee jos on tullakseen.

Tänään on ollut miellyttävä päivä. Ystäväni Jyväskylästä saapui tervehtimään meitä ja viettämään kanssamme hiihtolomaa. Olen suunnitellut jo kaikenlaista ohjelmaa tapani mukaan ja ehkäpä se saa minutkin jälleen syömään.

Viime yö oli jälleen masentava, samoin suurin osa tästä päivästä. Kannan yhä surua menetetystä, asiasta, joka olisi ehkä voinut olla olemassa. Synkkinä hetkinäni mietin, paranankohan milloinkaan. Toisinaan epäilen itseäni ja mietin, kuvittelinkohan kaiken alun alkaenkin. Ehkäpä minunkin pitäisi vain herätä unelmista ja survoa ne syvimpään unohduksen syöveriin. Ehkä rakkautta ei todellakaan ole edes olemassa.

Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka välittävät minusta. Ilman heitä suunnittelisin nyt tuskin tulevaisuuttani hieman vielä mieli apeana, mutta silti päättäväisenä siitä, että minun on selviydyttävä. Joka päivä kiitollisuuden ja rakkauden velkani kasvaa vähän - ja mikä onnellista, janoan tilaisuutta maksaa sitä takaisin. Hyvät teot synnyttävät hyvyyttä.

Kunpa menneisyys ei enää muistuttaisi olemassaolostaan.

Keskusteltuani ystäväni kanssa itkemisestä tulin itsekin ajatelleeksi omaa suhdettani siihen ilmiönä, sekä sosiaalisesti että psyykkisesti. Olen aina hävennyt itkemistä julkisesti ja itken hyvin harvoin myös yksityisesti, kerran-pari vuodessa. Edes syvä epätoivo ei saa yleensä minua itkemään, vaikka sisikuntaani kuinka raatelisikin.

Läheisimmät ystäväni ovat jo tottuneet siihen, että jos olen oikein murheellinen, yksinkertaisesti kieltäydyn puhumasta puhelimessa, etten itkisi. Häpeän itkemistä, vaikken haluaisikaan. Uskoakseni tämä on perua koulukiusattuna olemisesta. Itkeminen oli heikkouden merkki, enkä halunnut näyttää heikkouttani kiusaajilleni.

Kipu ei yleensä saa minua itkemään - ei edes silloin, kun olin vähällä kuolla odottaessani esikoistani. En koe olevani vahva, mutta jokin sisälläni estää itkemisen. Haluaisin osata olla myös heikko. Ehkäpä tämän opetuksen aika on seuraavaksi edessäni.

Loppuviikosta on tiedossa (ainakin, mikäli pysyn terveenä!) erittäin mukavia asioita: huomenna pääsen jälleen ampumaan jousella, perjantaina on vuorossa koko päivän metsäretki hyvän ystävän seurassa, lauantaina roolipeliä, sunnuntaina larp... Yhtäkkiä koko elämä tuntuu jatkuvalta menemiseltä. Ei siinä mitään, tiedän, että tahti hiljenee seuraavalla viikolla. Luvassa on silloin jälleen vakituista ahertamista: jousiammuntaa maanantaisin ja torstaisin, kenties myös muina päivinä nyt, kun olen päässyt seuran jäseneksi, lukemista, tyttäreni hoitoa... Sitä samanlaista, joskin hyvin viihtyisää arkielämää.

Odottaminen tuntuu pitkälliseltä. Minusta tuntuu, että elän nyt jatkuvassa odottamisen tilassa. Jotain on tapahtumassa, ehkä piankin, ehkä pidemmän ajan kuluttua. Silti elämä on muuttumassa, toivottavasti parempaan suuntaan.

Äkkiä huomaan kaipaavani toden teolla larp-hahmojen kirjoittamista.

Jostain syystä olen ollut jo pidempään ikään kuin horteessa. Aikaansaamattomuuteni on harmittanut minua itseänikin. Siihen on tultava muutos.

Olin luvannut käydä läpi ystäväni kirjoittamia larp-hahmoja ja lähettää hänelle niistä arvioita päivittäin ja nyt vihdoin ryhdyin tuumasta toimeen. Olin jo aiemmin ollessani joulun aikaan flunssainen lueskellut hänen hahmojaan suurpiirteisesti, mutta nyt vasta syvennyin ja sain kokea syvän elämyksen.

Tutustun mieluusti muiden kirjoittamiin hahmoihin, sillä päällimmäisenä halunani on kehittyä ja oppia lisää asioita, jotka tekevät minusta paremman kirjoittajan ja ihmisen. Loppujen lopuksi urakka on järjetön: tiedän, etten ikinä tule onnistumaan täydellisesti, mutta paradoksaalisesti juuri se saa minut yrittämään entistä innokkaammin. En halua tulla yli-ihmiseksi tai jumalaksi, en edes voisi kuvitella sen olevan mahdollista. Minulle kehittyminen sinällään on itseisarvo, joka tuottaa suurta mielihyvää. Välillä, opetellessani uusia asioita tiedän joutuvani kohtaamaan takaiskuja, kuten viime kerralla ampuessani jousella.

Olen alkanut epäillä että uuden asian aloittaminen ei kenties olekaan se vaikein asia - vaan arkeen ja takaiskuihin sopeutuminen. Aloittaessaan uutta asiaa ei aloittelija yleensä vaadi itseltään liikoja. Kun oppia ja tietoa alkaa keertyä, alkaa mielikin kuormittua kaikenlaisesta omaksuttavasta tiedosta. Uskon, että omalla kohdallani näin kävi myös larpinkirjoituksen yhteydessä.

Siirtäessäni vanhoja Ryalfor-larppien materiaaleja hiljalleen arkistosivuille laitettaviksi olen huomannut oman kehitykseni kirjoittajana. Ensimmäiset hahmot, joihin olen yhä jotensakin tyytyväinen, kirjoitin vuonna 1997 larppiin nimeltä Meshirla Shar - Haltiametsä. Tuossa larpissa kokonaisuudessaan olisi uskomattoman paljon korjattavaa, mutta silloin aloin ensi kertaa löytää itseäni kertojana.

Haluan löytää itseni. Uskon, että se on päämäärä, johon kannattaa tähdätä.

Omasta kehostani on yhä enemmän tullut ajatuksissani väline niin itseilmaisuun kuin myös liikunnallisesti. Vähä vähältä olen alkanut antaa periksi ja myöntää, että kenties voisin oppia nauttimaan siitä. Tämän tunteen mukana (eikä myöskään vähiten siitä syystä, että ystäväni hankki juuri tatuoinnin) on minunkin alkanut kasvavassa määrin tehdä mieli toista tatuointia. Olin pitkään suunnitellut edellisen tatuointini, nilkkaani kiertävän sinisen lohikäärmeen yläpuolelle toista, vihreää lohikäärmettä, mutta nyt uusi idea, vasenta olkapäätä kiertävä lohikäärme on syrjäyttänyt sen.

Tatuoinnit ovat aina merkinneet minulle enemmän kuin pelkkiä kauniita kuvia ihossa. Ottaessani edellisen tatuointini tapahtui elämässäni monia henkisesti minua muuttaneita asioita. Nyt minulla on sellainen tunne, että olisi uuden tatuoinnin aika. Olen elämässäni risteyskohdassa monen asian suhteen. Teinpä minkä tahansa päätöksen, tiedän, että se tulee muuttamaan minua. Minun on yksinkertaisesti pakko mukautua elämään ja kasvaa sen myötä, tai jään sen jalkoihin.

Oma oppimiseni ja muutokseni tapahtuu yleensä ymmärryksen ja ajattelun kautta. Keskustelut ystävieni kanssa ovat viime aikoina saaneet minut jälleen ajattelemaan ja toivottavasti myös kehittymään ihmisenä.

Olen viettänyt tämän viikon ilmeisesti näennäisessä toimettomuudessa (vaikka todellisuudessa olenkin saanut luettua pääsykokeisiin suorastaan hämmästyttävän paljon) tavaten ystäviäni, jutellen ja urheillen heidän kanssaan - sekä syöden. "Kylläpäs olet ollut laiska", saatat nyt ajatella, ellet tunne minua kunnolla. Toisinaan laiskuus antaa voimia ja synnyttää sellaisia hyviä uusia asioita, joita ei muulla tavoin voi saavuttaa. Tämän viikon laiskottelu ainakin on kohentanut henkistä kuntoani huomattavasti.

Lukioaikana sairastuin anoreksiaan. Muutamassa kuukaudessa laihduin miltei 30 kg. Kuten uusimmasta jousiammuntakuvasta saattaa nähdä, ei minulla vielä ole huolta alipainoisuudesta, mutta silti olen alkanut havaita tuttuja merkkejä. Ellen ole ystävien seurassa tai vastikään urheillut, ei minun tule syötyä. Ei niin, ettenkö haluaisi syödä, en vain muista koko asiaa. Uskon alitajuntani yrittävän palauttaa minulle menetettyä hyvää oloa vanhalla keinolla. Ajatus elää koko ajan jossain tajuntani takamailla: "laihdu, niin voit ehkä sinäkin olla vielä joskus kaunis ja rakastettu".

Saattaa tuntua naurettavalta, että edes vaivaudun vielä huolestumaan moisesta. Olen normaalipainoinen ja varmasti voisin hyvinkin menettää vielä useita kiloja (ja todennäköisesti tulen menettämäänkin), mutta jos nyt annan periksi, en tiedä, miten pitkälle polku vie minut kohti nälkiintymistä ja pahaa oloa.

Oma, joskin minua oppineemmilta henkilöiltä omaksuttu käsitykseni on se, että ihminen tarvitsee noin viikon päivät oppiakseen uuden tavan. Niinpä päätin omistaa tämän viikon sille, että opettelen jälleen syömään, etten enää unohda sitä. Uskon, että se on tepsinyt, vaikka pelkään, etteivät lähimmäiseni enää pidä minua järin ahkerana. Toivon, että minulla on aikaa osoittaa heille heidän luulonsa vääräksi.