IRC-Galleria

Naamakirja, Pet society, Cheat Engine ja Fiddlerin proxy-kikkailua. Virtuaalirahaa on siirtynyt satoja tuhansia omistajalta toiselle.

Kuinka omituisella tavalla sitä iltansa voikaan viettää...

Kersantti \,,/

Alice In Wonderland
Tim Burtonin yllättävän kriittisen vastaanoton saanut teos. En tiedä mitä sitten elokuvalta odotettiin, itse lähinnä virnuilin läpi elokuvan, eikä se ole mielestäni lainkaan hassummin pätkältä, jolla on Disney-lisenssien takia suuri potentiaali mennä perseelleen.

Onneksi tätä ei edes Disni voinut paskoa suuressa 'sallittu kaikenikäisille'-perseilyssään. Burton maalaa eteemme visioita, jotka ovat jälleen enemmän tai vähemmän hullun hatuntekijän korvasta kaivettuja, kuten itse ainakin jo olen tottunut odottamaan kyseiseltä herralta. Maisemat tyrmäävät joka kohtauksessa, kaikki on hullunkurista ja sekopäistä, eikä kuitenkaan efektien yliampuvuuskaan vähennä niiden yhteensopivuutta. Vaikka kankaalla välillä ei ole kuin itse Liisa ja kaikki muut elementit ovat laskettu jälkikäteen pikseleinä ruudulle, maailma on silti niin täynnä elämää että tunnelma on käsinkosketeltavaa.

Näyttelijä/ääninäyttelijävalinnat onnistuivat loistavasti, juoni seurailee kutakuinkin tuttua kaavaa ja kaikinpuolin onnistunut teos. Ainakin niille, jotka Burtonin töistä ovat nauttineet tähänkin asti.

Ninja Assassin
Ilmeisesti mangasta elokuvaksi kääntynyt elokuva on onnistunut piileskelemään viimeiseen asti, kuten How to train your dragonikin. En tiennyt mitä odottaa elokuvalta, nimestä päätellen kyseessä olisi voinut olla ö-luokan ninjafilmi hongkong-elokuvan esihistoriasta.

Onneksi elokuva aloitti heti vahvasti pyyhkäisten kaikki epäilykset moisesta kauheudesta. Ensimmäiset viisi minuuttia elokuvaa kun on kulunut, on reilu puolen tusinaa gangsteria viipaloitu purkitettavaksi salsaksi ja veriroiskeet täyttävät seinät ja lattiat. Alkuperäissarjaa tuntematta en tiedä miten hyvin juoni seurailee esikuvaansa, mutta ainakin ihmisruumiiseen mahtuva veren määrä on lainattu mangan lainalaisuuksista. Ruumiit tursuavat pienistäkin viilloista useita metrejä pitkiä kaaria, eikä meno hidastu vaikka ämpärikaupalla punaväriä on jo roiskittu ympäriinsä.

Ninjaklaanien salamurhabisnestä tutkimaan alkanut poliisikaksikko huomaa melko vikkelästi olevansa kaulaansa myöten veressä ja irtojäsenissä, juonen jäädessä melko suoraviivaiseksi 'kostanpa tärkeän ihmisen menetyksen'-vendettaksi.

Vaan ketä kiinnostaisi juoni, kun luvassa on veristä ninjamäiskettä.....ja paljon lisää irtojäseniä, shurikenejä sekä yliluonnollisia ninjasalaisuuksia.

How To Train Your Dragon
Dreamworksin todella upealta näyttävä animaatio oli samassa sarjassa kahden ylemmän elokuvan kanssa. En ollut aivan varma mitä odottaa, mutta elokuvan nähtyäni olin tyytyväinen siihen että näin sen. Jälki on varmasti parasta, mitä pitkässä animaatioelokuvassa on tähän mennessä nähty, eikä juonessakaan ollut moittimista. Myönnetään, se on perinteinen "epätodennäköisin, hieman omituinen kakara kasvaa tapahtumasarjan kautta omanlaatuiseen ratkaisuunsa pelastaa yhteiskunta ja siinä sivussa ravisuttelee koko järjestelmän uusille raiteille"-klisee. Peruselementit juonen osalta siis täysin samat kuin lähes kaikissa Disney-piirretyissä tai animesarjoissa.

Mutta kun jokainen osa-alue on hoidettu tyylillä, ei se häiritse menoa lainkaan.

Clash of the Titans
En aio viedä sitä fiilistä mikä itselleni jäi kun kerroin kolmesta ylemmästä, joten tiivistetään Titans: Vältä mikäli vain mahdollista. Mikäli joku sadistinen paskiainen pakottaa katselemaan elokuvaa, suosittelen katselemaan vain viimeisen puolisen tuntia, eli siitä asti kun saavutaan manalan porteille(lautturi oli sympaattisen näköinen Ankeuttajien vuosikurssikeskeyttäjä) ja siitä edelleen siihen asti että Kraken kivetetään ja murenee palasiksi. Siinä on elokuvan paras anti, ja ainoita niin eeppisiä tapahtumia että niitä jaksaa edes katsella. Elokuva ei olisi voinut onnistua huonommin, ellei pääosaan olisi valittu Rowan Atkinsonia. Muuten kaikki menikin jo perseelleen.

19 kasarmilla, 20 leirillä ja 23 lomilla. Niistä on pienet teejiit tehty.

Otetaan yksi päivystysvuoro.

Laitetaan muulle komppanialle noin kolmen tunnin urheiluharraste ulkotiloihin, pyhäpäivänä jolloin muutenkin tapahtuu helvetin vähän.

Heitetään valmiiksi tylsistynyt setämies päivystämään tyhjyyttään kaikuvaan yksikköön.

Setämies löytää päivystäjänpöydän vierestä kolme metriä rautalankaa.

Muiden palatessa urheilemasta, on setämiehellä päivystäjän pöydällä toimiva, noin metrin kantosäteen saavuttava pienoismalli vastapainokatapultista, joka tuttavallisemmin tunnetaan nimellä trebuchet.

Tässä sitä ollaan, jälleen kaksi tuntia köyhempänä.

Sain jostain päähäni katsella Twilight: New Moonin. En tiedä mikä tähän riivasi, mutta vanha sanonta "pessimisti ei pety" ei jostain syystä ollut päällimmäisenä muistissa, kuten olisi pitänyt.

Jos kuvittelit että ensimmäisen osan glittervamppyyrit ja "lukio"-ikäiset itkemässä ja arpomassa kuin pahaisetkin 14-kesäiset emoteinit särkyneiden tunteiden perään: Toinen osa tarjoaa sitä samaa sontaa, mutta vain kaksinverroin.

Tällä kertaa sankarittaremme Bella ei enää tyydy pelkästään hiljaa paikallaan kyhjöttävään, ylisuojelevaan kiiltokuvapojuun, Edwardiin, vaan luulee haluavansa maistaa hieman tummaa ja tulista intiaaniverta. Kukapa olisi arvannut, että kunhan ensin Eetu on puolet elokuvasta nyyhkinyt hänen ja naisensa suhdetta ajaen tämän emoilullaan toisen äijän syliin, jätkästä paljastuukin eläimellinen puoli tämän repiessä nahkansa. Ja katos ville pirua, sieltä löytyi helvetin suurikokoinen susi(ei mikään ihmissusi, vaan SUSI). Animorphit ovat eri asia kuin ihmissudet, mutta mitäpä sitä turhaan nirsoilemaan, eivätpä itseään kunnioittavat vamppyyritkään kimalla auringossa vaan käristyvät tuhkaksi.

Noniin, nyt kun elokuvan järkyttävin juonenkäänne on paljastettu, voimme todeta elokuvan ilmeisimmän käänteen. Bella pogoilee kahden miehen välillä kuin epävarma teini kahden 'tykkäämänsä' pojan välillä, mennessä tullessa ja vielä palatessakin angstailee vuoroin kummankin perään ja lopulta päätyy latinaa puhuvan vamppyyrilordin eteen toiselle puolelle maailmaa.

Wait, what? Missasinko jotain oleellisia juonenkäänteitä? Ilmeisesti en. Juoni vain on näin täysin päätön tilkkutäkki. Useimmat kohtaukset ovat mukana vain näyttääkseen jokin täysin merkityksettömän käänteen Bellan romansseissa. Näyttelijöissä on yhtä paljon taitoa kuin pornoelokuvien extroissa ja he luovat hahmoihinsa syvyyksiä, jotka eivät pärjäisi edes lasten kahluualtaalle vertailussa. Kun hahmoista ainoa, jonka kanssa pystyy edes jotenkin samaistumaan, on vamppyyrien perään haikailevan angstityttären etäistä sivuosaa luotsaava yksinhuoltajaisä, voi huoletta ottaa ja nostaa perseensä penkistä ja kävellä ulos teatterista.

Kuvittelin ihmissusien mukaantuomisen tuovan mukaan uusia virkeitä tuulia täysin pystyynkuolleeseen esiosaan, mutta tämä oli turha toivo. Muutamien taistelukohtauksien jälkeen(jotka eivät ole mitään verrattuna esim. Underworldissä, Bladessa tai Matrixeissa nähtyihin) ihmissusista ei jäänyt elokuvaan kuin märän koiran epämiellyttävä haju.

Jos etsit elokuvan täydeltä esiteinistä angstiromanssia, missä yksi pillittävä rääpäle hyppii kahden miehen välillä, jotka molemmat vuorotellen itku silmäkulmassa rukoilevat tätä jäämään luokseen - Bingo, katso tämä moska.

Ensimmäinen elokuva oli kuin hatullinen paskaa. Jatko-osa on rekallinen samaa sontaa.

Näin pääsi käymään, jälleen lipui syntymäpäivä ohi. Yläasteesta on 10 vuotta takana. Onko matkalla jokin muuttunut, sitä ajattelin muistella.

Musiikkimaku
16: Metalli on musiikkia ja muu on paskaa
17: Metalli on musiikkia. Mukaan liittyi Dj Orkkidea, Dj Proteus, Dj Neon ja joitain hieman elektronisemman musiikin soittajia, The Prodigy esim.
18: Metallista siirryttiin industrial-vaikutteisempiin suuntiin, trancesta enemmän hard houseen ja dark tranceen. Luultavasti myös näihin aikoihin kuulin Gravewormin coverin Fear of the Darkista ja katselin Bravehearttia, joiden ansiosta tykästyin säkkipillin ääneen ja aloin haalimaan myös skottikansansävelmiä.
19-22: Metallin ja konemusiikin raja häilyi kun yhä kasvavissa määrin hain keskimaastossa olevia bändejä. Joitain räppibiisejä opittiin myös arvostamaan.
22-26: Konemusiikki siirtynyt EBM/Dark Electro/Terror linjalle tavanomaisen trancen jäädessä sivummalle. Kaikki metalli menee yhä, mutta industrial-vaikutteiset ja tyylilajeja sekoittavat yhtyeet ovat enemmän mieleen.

Vieläkään en voi sietää iskelmää, countryä enkä poppia.

Ajatusmaailma
16: Alkoholiin en aikonut koskea ikinä. Tähän aikaan myös uskoni oli ehkä fundamentalistisimmillaan, lähestulkoon jenkkilän konservatiivi-shittiä. Toki en sentään mikään young earth -kreationisti. Mustavalkoista, joko hyvää tai pahaa.
17-20: Harmaa alue alkaa muodostua hyvän ja pahan väliin, ehkä toiset asiat ovat eri puolella tätä kaksinapaista jaottelua riippuen kenen näkökulmasta sitä katsellaan. Alkoholiabsolutismi lopahti myös. Pidin oleellisena osana uskoani sen, että pitää ymmärtää sitä mitä vastaan olet, ja aloin tällä syyllä venyttää tietenkin raamatustakin löytyvää kehotusta että juoda saa, muttei humaltua(vanha ohje, alkoholinegatiivisemmasta kulttuurista, jonka tarkoitus oli rajoittaa kohtuudella käyttöä). Perustelut ovat aina olleet mukana omissa ajatuksissa, siksi yritin ottaa selvää wiccasta, asatrusta, buddhismista, jne jo aikoina kun olin hihhulimmillani.
20-21: Siirtyminen opiskelupaikalle, kiinteän netin ääreen, oli ehkä suurin räjähdys ajatusmaailman kehitykselle. Netin kautta löysin Youtubessa jo vireänä käynnissä olleen Kreationismi-Sekularisti väittelyn ja kuvittelin löytäväni joitain vakuuttavia todisteita, joilla perustella uskoani vastaanväittäjille. Sen sijaan huomasin, että ne jotkin omat tekosyyt uskolle olivat niitä täysin samoja, yksinkertaisia ja alkeellisia järkeilyjä, jotka ovat olleet heikkoja perusteita jo vuosisatojen ajan.
20-22:Vahva teistinen usko mureni parissa vuodessa agnostiseen deismiin. Subjektiivinen moralismi alkaa laajentua lähes kaikkeen.
23-24: Ateismi. Viimeisetkin rippeet kristinuskosta tipahtivat pois.
25-26: "Militantti" agnostinen ateisti, satanisti. Oikea ja väärä ovat vain sanoja, jotka jokainen tulkitsevat omalla tavallaan, eikä raja koskaan piirry samaan kohtaan.

Fat Boy Slimin sanoin: You've come a long way, baby.

Tarpeetonta sanoa muuta, tervetuloa tasa-arvon maailmaan.

Naiset ihkuttavat teinejä, se on *kröh*säälittävää*kröh*.... ilmeisesti 'normaalia'... Miehet tekevät sitä, se on perverssiä, limaista, (syötä-kuvottavuutta-heijasteleva-adjektiivi-tähän), jne.

Ah tätä tasa-arvoisuutta.