IRC-Galleria

Vannotaan kipurajan nimeen, leikitään ettet ole täällä
Uskottavuus lakaisee poistumistietään
Elän ensimmäisen riskisi, hengitän kauttasi, lopetetaan leikki kun olemme isot
Näytät hyvältä onnekseni

On aamuja, jolloin vanilja ei tuoksu itselleen, tyyny on raamiton laatikko Joskus mieli vain on sidoksissa kuusen juureen samalla ruumiin kivutessa kohti kapenevaa
Yhteyden kadotessa tapahtuu ikuinen tyhjyys, onni on että se on olemassa

Nyt emme puhu, vain hulluuden hedelmä kuorii itseään
Avuttomuus ristitään päivän sanaksi, kauneudeksi. *kop, kop* ovi vastaa itselleen
Ei haittaa, uinutaan. Tunnetaan kivimaa, rukoillaan
Tyyneys tunnetaan, kunnes ovi paljastaa, sanat jotka hävisimme, avaruuden ikkunalle

Ruven repäisy pakottaa todellisuuden kanssa keskusteluun
Horroksesta herääminen pakottaa polvia, huudan vähän kitkalle
Puheista kerätyt roskat eivät mahdu nyrkkeihin
Eivät ole riittävän kompaktit suhteessa nurkkaan
alistuneeseen koriin
Turhat.

Jos esivalmistamme huomisen eilisen aina, väistämmekö hidasteet?
En uskonutkaan.

Lojuu tummuneella parketilla löyhänä

Myös ruumiintoimintojen virta jäi kynnykselle

Pistä korva kohti lattiaa, kuulet huokaukset sopraanona

Euforian saat vain hakemalla, sitoo neito kahleista, tuntuuko vaikutus?

Taivaallisuutensa tuoksuu persialaisessa matossa, untuvaisena tuhkana
vaaleana

Vatsani tilalla aava häkki, räätälöity merellesi sopivaksi

Neljä valoa jokaisella meistä tulisi olla, jotta pysyisimme pilvien alapuolella. Niin myös tällä tytöllä, olikin. Kaikki neljä sammuivat pois, jokaista kaivaten, korvaamattomat olette.
Ensimmäinen sammui varhain, käsieni uurteet kertovat. Toinen on aina ollut hajalla, peittelen tämän valkoiseen lakanaan. Kolmannen paine sai aikaan räjähdyksen, muuttui moniksi siruiksi matolleni. Yhä etsin kokonaisuutta langoista. Neljäs oli aina hämärä, kirkkaus kai leijailee jossain.
Olento valoton on hukassa oleva, pimeys reitillä pelaa kanssani pasianssia. En koskaan oppinut tätä typerää peliä.

H&M:n kuvaston mallit kuvankauniit, heidän maailmansa vieras
Toinen toistaan omalaatusempi, uskon, mutta en kauneuteen

Äiti ohjaa rumuuden tykö, syöttää jätettä. Kasvamme saastassa, toinen toistaan likasempi

Isän kommentti ihmiskunnalle kuuluu: "Olemme avaruusjätettä."
Sanon vain:
Tuntekaa jokainen juonne kehossanne, hellikää. Suudelkaa arpia polvissanne, hivelkää ruosteisia jalkojanne

Hymyilen kuvaston malleille, edustan ylpeänä rumaa maailmaamme

Sanovat muoviksi, sanoisin aidoksi.
Sanovat, että alkuperäinen paras mahdollinen, sanoisin ettei hyötyä käyttökelvottomalla.
Sanovat alkulähdettä korvaamattomaksi, sanoisin ensin menneisyyden jälkivaikutukset karsittava.
Sanovat äveriäs valitse, sanoisin olevani kykenemätön hengittämään puuvillaisen verhon lävitse.
Sanovat tietävänsä tyytyväivyyden syntyolosuhteet, sanoisin kulissien salaisuuden kuulleeni.
Sanovat olevansa kuninkaat, sanoisin: Siis rakentakaa riittävän korkeat valtaistuimet näkeäksenne aidon onnellisuuden pilvilinnoistanne.

Matka tuntemattoman luokse höylää hentoa ihmisruumista. Yhteys paikantuu hetkessä. Pelkäämätön kuulee kutsuhuudot, sokeana näkee vain palkinnon. Hyvästit ovat vaahtokarkin makuiset, lainaus umpeutuu, luovutus takaisin tarvitsevalle.

Sataan vuoteen nukkunutta, vai olenko jumissa unessa?
Kulkeminen taittuu raskaasti painovoiman pelleillessä kanssani. Kuka ottaisi tosissaan
Onko vapaaehtoisia koskettamaan minua
Viiteenkymmeneen vuoteen pysähtymättä, myrskyt kohtaavat
Kahteenkymmeneen vuoteen tuntematta herraani, voisiko joku esitellä hänet minulle?
Kolmeenkymmeneen vuoteen palvellut muita, voisiko joku antaa vuoron?
Tyttö ottaa kamman ja harjaa tornadon pois. Roolit tyttären ja äidin välillä vaihtuvat. Olemme niinkuin kauan sitten
Tuntuu kauniilta saada takaisin vähän sitä, minkä ohi kerran kuljin. Tytär tuijottaa seinää, salaa itkee hiljaa. Tuntuu ihanalta kun joku koskettaa, saa pysähtyä hetkeksi
Päätös ei ole enää kaukana, oikeastaan näen sen jo
Vielä jaksan odottaa, kuljen varovasti vastaan